Monta kertaa ehdin avata viikon aikana jo uuden, tyhjän kirjoituspohjan. Aloittaakin yritin monta kertaa. Mutta jotenkin, vaikka ajatuksia on ollut paljon, ne on risteilleet vähän hajanaisina, seilailleet päässä ristiin rastiin, löytämättä sopivaa risteyskohtaa, josta löytyisi homman punainen lanka. Lopulta päätin vain aloittaa. Tulkoon nyt sitten yksittäisiä ajatusroiskeita, kun sellaisia tämä mennyt vuosi kerran tuottaa.
Varmaan koko vuoden ajan on enemmän tai vähemmän ollut aistittavissa se raskaus, joka harteilla painoi jo viime vuodenvaihteessa. Vuosi 2017 ei tosiaan päästänyt helpolla, mutta omalla tavallaan, kun vuoteen lähti odottamatta mitään hyvää, sillä oli vain positiivista annettavaa. Siirsin muutaman henkilökohtaisen haaveen vuoden ajaksi syrjään, pois sen pakollisen arjen ja selviämisen tieltä, kaivaakseni ne kuitenkin muutamaan kertaan esiin ja tehdäkseni lupauksen olla unohtamatta niitä kokonaan. Uhriuduinkin monta kertaa, koska tuntui niin epäreilulta, että asiat eivät sujuneetkaan niin kuin olin haaveillut.
Mutta vaikka päällimmäisenä vuodesta on jäänyt mieleen sen raskaus, oli siinä sentään paljon hyvääkin. Tietynlainen tasaisuus oli jotain, mitä olin kaivannut siitä asti, kun muutettiin kahdeksan vuotta sitten uuteen kotikaupunkiin. Tämä vuosi oli pitkästä aikaa sellainen. Tasapaksuudessaan ehkä tylsäkin, mutta samaan aikaan helpottavan varma.
Erityisen iloinen olen siitä, että meidän parisuhde, ja koko perhekin, toimii tämän vuoden jälkeen entistä paremmin tiiminä. On pitkästä aikaa sellainen olo, että tätä venettä ei pienet tyrskyt heilauta, etenkin kun ollaan nyt hetki saatu tankattua sellaista vähän tyvenempää seilaamista.
Niin ja hitto vie. Kirjoitinhan mä kirjankin.
Vuoden alkaessa mun tekee aina mieli luvata jotain. Olen yrittänyt kaikkea lukuhaasteista villasukkien neulomiseen ja kummilasten kuukausittaiseen ilahduttamiseen, ja aina jättänyt homman kesken, kun projektin alkuhuuma on kaikonnut. Koska sellainen mä olen. Innokas alullepanija ja projektimuija, joka tylsistyy liian staattiseen tekemiseen. Tämänkin myönsin itselleni viimein kuluneen vuoden mittaan.
Kahdeksan tunnin kuluttua alkavana vuonna 2018 tulen mm. täyttämään 36 vuotta, järjestämään rippijuhlat, matkustamaan ainakin Gdanskiin, Wieniin ja Tukholmaan, vuokraamaan toivottavasti työhuoneen, katsomaan paljon koripalloa, tekemään toivon mukaan paaaaljon kivoja töitä ja oppimaan, kuinka nuo kivat(kin) työt ja vapaa erotetaan toisistaan. Edes toisinaan.
Haluaisin luvata voida paremmin, syödä terveellisemmin, liikkua enemmän, siivota ahkerammin ja kiroilla vähemmän. Mutta en lupaa. Ainut, mitä voin tehdä, on luvata yrittää ottaa kaiken irti siitä, mitä elämä päättää eteen tulevana vuonna heittää. Oli se sitten tasapaksua pakertamista tai samppanjaa ja vaahtokarkkeja. Mä lupaan yrittää nauttia elämästäni, tehdä yhä enemmän asioita, jotka on mulle tärkeitä ja viettää mahdollisimman paljon aikaa rakkaiden ihmisten kanssa.
Koska siitähän elämässä pohjimmiltaan taitaa olla kyse.
Mitä parhainta alkavaa vuotta te kaikki parhaat tyypit siellä! Jatketaan samanlaista ajatuskarkailua, hyviä keskusteluja ja vertaistukea myös vuonna 2018!
-Päivi
[…] kun hihkun innosta suunnitellessani haasteen sisältöä, tiedän, että tämä on juuri niitä villasukkia ja kummilasten muistamisia, jotka ovat aiemminkin jääneet […]
Tervetuloa Wieniin!
T. Lukija Wienistä