Meillä käydään aina tasaisin väliajoin keskustelua lemmikeistä. Tai pikemminkin siitä, miksei meillä lemmikkejä ole. Vetoan kerta toisensa jälkeen allergiaan, josta sekä minä, että niiskuttava esikoinen kärsimme. Vaan ei auta. Pienin kiharapää on vienyt ajatuksen pidemmälle ja ratkaissut ongelman jo useampaan kertaan. Kas näin:
Lapsi: Mutta entäs vaan pieni marsu? Te voisitte pysyä poissa sen tieltä.
Äiti: No ei se taida oikein onnistua.
L: Entä pieni koira? Niinku Piki? Kyllähän sä voit Pikiäkin silittää!
Ä: Niin mutta kun ei me voida ottaa koiraa vaan testimielessä. Jos se pitääkin antaa pois, se on kamalan surullista.
L: No kaloja sitte! Niissä ei oo karvoja.
Ä: Kaloja? Eihän niillä oo mitään virkaa! Mitä ne muka tekee?
L: No ui!… Entäs kilpikonna?
Ä: En mä halua kilpikonnaakaan.
L: No mut äiti. HEVONEN! Siitä ei lähde karvaa!
Ä: Eihän me nyt mitään hevosta voida ottaa! Mihin sä sen laittaisit?
L: No tohon pihalle!
Ä: Hmph…
L: Selvä. Mä keskustelen tästä asiasta seuraavaksi iskän kanssa!
Onneksi iskä oli jatkanut vastaamista samaan malliin. Eihän me voida mitään lemmikkiä ottaa. Sille kävis kuitenkin ku mun yrteille, kuolis viikossa!
-Päivi-
Hahhaa 🙂 Ihana perhe. Kaikinpuolin.
Hahaha, kiitos! 😀
Ehkä sitten, kun lapset ovat jo valmiita kantamaan vastuuta lemmikistä, voisitte harkita tätä rotua, jonka sanotaan olevan todella allergiaystävällinen: http://www.australianlabradoodleyhdistys.fi/257361745
Kaikki Suomessa myydyt pennut on myyty allergiaperheisiin, eikä yhtään ole palautettu. (Suomalaiset kasvattajat antavat vuodeksi palautusoikeuden, jos allergiaoireiden takia ei voi pitää koiraa.)
Mutta tämähän ei siis ratkaise tuota ongelmaa, että koira tarvitsisi hoitoa, ja huomattavasti enemmän kuin huonekasvi 😉
Mä en kyllä varmaan ihan heti uskaltais lähtee… Ja JOS meille joskus koira tulis, se olis joku ihan pikkiriikkinen. En kovastikaan välitä isommista koirista.
Onneksi nää on usein lapsilla ohimeneviä vaiheita. Nousevat pintaan aina aika ajoin.
Hah haa, varo vaan ettei käy niin kuin meille moisen keskustelun jälkeen… Vanhassa talossa näin talvi aikaan piiperteli hiiriä ja eläinrakas tyttäreni oli päättänyt elämäntehtäväkseen “pelastaa” kaikki pienet söpöt hiiret äidin julmalta hiirenloukulta. Läytyi sitten kerran siivouspäivänä tyttären komerosta eräs pahvilaatikko… Sitä huudon määrää!!! Tyhmyyksissäni vielä pistin tyttären valitsemaan minun ja hiirien välillä – arvata saattaa kummat veti pidemmän korren…
Aaahahaha, ihana! 😀 Kyllä hätä keinot keksii!
Meidän kakaralla on niin kova hinku saada lemmikki, että se vei kerran naapurin kissalta hiiren. Itki vielä perään, että ” se oli mun ensin”, kun kiikutin hiirulaista pois. Kesällä se piti kärpäsiä lemmikkinä, kun niille nyt ei ainakaan ole kukaan allerginen. Nyt se sai ylipuhuttua allergisen isänsä testeihin ja puhuu kaikille, että SITTEN KUN meillä on marsu/koira/hevonen/vuohi…
Voi apua, iskät on kyllä huvittavia, kun lapset saa ne pikkusormensa ympärille. Kyllä mäkin oon ihan varma, että meillä jo joku elikko olis, jos ei oltais allergisia. 😉
Minä olen itse ollut se eläinrakas, mutta allerginen lapsi. Lemmikittömyyden tuska oli raastava! Samaa sarjaa kuin vauvakuume sitten vähän isompana.
No mä olin kyl kans aika eläinrakas lapsena. Sain jopa yläasteella tahtoni läpi niin, että otettiin kissa. Noh, siinä tais mennä kaksi viikkoa, kun tajuttiin, että oltiin äitin kanssa molemmat niin allergisia, että kissa oli annettava pois. Onneksi sai hyvän kodin. 🙂
Joo, sama virsi meilläkin. Allergioita myöten. Yritän kunnioittaa lapsen eläinrakkautta (ja suunnatonta tiedonjanoa, kun hän hankkii faktatietoa allergisoimattomista lajeista ja roduista), mutta tosiasia on, että mä en, ainakaan just nyt, oikein edes siedä ajatusta siitä, että perheessä olisi VIELÄ JOKU huolenoitoa ja huomiota vaativa elollinen olento. Siinä taitais katketa tämän kamelin selkä.
Tykkään ihan kissoista, joo. Ja joistakin tutuista koirista. Ja toki hevoset on upeita eläimiä. Mutta en ole mikään kovin eläinrakas tyyppi oikeasti. Ja kaikki kissaa pienemmät elukat oikeasti vähän ällöttävät mua. Plus en ihan vilpittömästi haluaisi lasten silmätulehdusten ja ripuleiden lisäksi huolehtia vielä jonkun karvakasankin taudeista.
No, kuten sanottua, en kerro näitä ajatuksiani lapselle ja rohkaisen häntä touhuamaan hoitokoiransa ja muiden tuttujen lemmikeiden kanssa niin paljon kuin sielu sietää. Mutta salaa olen iloinen allergiakortista. Ei lisää eloperäistä väkeä meille. Enää. Koskaan.
Kukatkin kuolee, kun en muista niitä kastella, ja puutarha sinnittelee villinä.
Aaaaah! Mä olen tooooosi paljon saman henkinen! Siis ylipäänsä en mikään mahdottoman eläinrakas. Tosin mä pidän mieluummin just pienistä koirista, mun isällä on sellanen griffoni, joka on ihan huippu tapaus. Mutta samoin ajattelen, ku säkin. Jos tähän sotkuun lisätään vielä joku eläin, ni hallelujah!
Onneks tää asia on taas vähän hautautunu muiden juttujen alle… 🙂
Aivan mahtavaa, että lemmikkikeskustelu noudattelee 2010-luvulla täysin samaa kaavaa kuin omassa lapsuudessani 80-luvulla! Me tosin vietiin homma niin pitkälle, että kilppareille oli jo nimetkin, Kilpi ja Konna, luonnollisesti. 😀 Mitään lemmikkejähän ei toki koskaan saatu ja siksi kotoa pois muutettuamme sekä isoveljeni että minä hankimme koirat. Tai oikeastaan kaksi niitä nykyään on kummankin perheessä. 😉
Hmm.. tajusin juuri, että en mä ihan noin vanha ole. 90-luvun puolta se oli, kun minä koiraa kinusin, hah. ;D
Meidän kissoilla on yhtä nerokkaat nimet. Kisu ja Katti.
Hahaha, lapset on just noin innovatiivisia toisinaan. Ihan legendaarista! 😀
Luovuus on lahja! 😀
Sulla on aivan ihana blogi. Diggaan täysillä. Eläinrakkaudessa sympatiseeraan kiharapäätä. Itselläni on elämäni aikanana ollut kaikkea hiirestä hevosiin. Nykyisin riittää yksi koira, pari kissaa ja muutama kana.
Kiitos tosi kovasti! 🙂
Mulle kelpais ainoastaan se pienen pieni koira, mutta ei kyllä uskalla riskeerata näiden allergioiden kanssa. Vaikkei koirat meitä kumpaakaan olekaan allergisoinut, niin silti. Ettei käy hassusti.