Mä aina tuolle meidän esikoisella valitan, kun se on niin jumalattoman päättämätön. Oli kyse sitten koulupäivän housuvalinnasta tai siitä, lähteekö hän mukaan kylään, päätös ei koskaan synny hetkessä tai tuosta vaan. Koska emmätiä ja entästää ja joskuitenki ja kutoisaalta. Tytön ollessa pienempi muistan seisseeni ainakin vartin marketin jäätelöhyllyllä, kun hän ei vaan kertakaikkiaan osannut valita mieleistä jätskiä. Nykyään tosin annan jo tiukat vaihtoehdot (ota tai jätä) ja parin minuutin jälkeen käännän tyynesti selkäni lähtöön. Olen yrittänyt opettaa, että housujen tai mehujään valitseminen ei ole kovinkaan vakava paikka, eikä niistä kannata turhaa stressiä ottaa.
Itse olen yleensä kovinkin spontaanien päätösten tekijä ja jahkailen hyvin harvoin. Haluan hommat mieluiten mahdollisimman nopeasti halki, poikki ja pinoon. Jos joku asia tuntuu oikealta, en näe syytä pidempään vääntöön. Ja toisinpäin.
Viime viikolla eteen osui kuitenkin ihan aito emmätiä-entästää-joskuitenki -henkinen tilanne. Asia, johon pyysin, hyvin itselleni epätyypilliseen tapaan, suoraan myös neuvoja ja tukea useastakin suunnasta. Ja jahkailin ja vääntelehdin.
Kaikkein mieluiten antaisin jonkun muun tehdä vaikeat päätökset lopulta mun puolesta. Koska en taaskaan halua, että kenellekään tulee paha mieli. (lälläri) Niitä onneksi tulee harvoin. Ja taisin saada tän vaikean päätöksenkin lopulta tehtyä.
Koitan nyt yhä enemmän opetella muistamaan, että on oikeastaan ihan sama mitä tekee, jollekin saattaa tulla paha mieli joka tapauksessa. Eikä se välttämättä ole aina kovin vakavaa. Eikä kaikkia voi aina miellyttää. Ja opetella luottamaan siihen, että itse tiedän, mikä mulle on parasta. Ja uskallusta vaan sit toimia sen mukaan.
Mä aina itse peräänkuulutan uskallusta. Että pitää uskaltaa, jos meinaa saavuttaa jotain. Vaikka olishan se aina helpompaa pysyä tutussa ja turvallisessa. Muutokset on pelottavia, mutta hitsi vie, kun niissä piilee myös mahdollisuuksia.
Mä meinasin jo jättää uskaltamatta. Mutta käänsin kelkkani kuitenkin. Juurikin mahdollisuuksien takia.
Joskus ois kyllä tosi kivaa olla taas lapsi. Vois seistä kakskyt minsaa cittarin jätskialtaalla ja miettiä, ottaisko minttupuffetin vai lipsin. Ja lopulta kääntyä vielä kerran kassalta buffetti kourassa ja käydä vaihtamassa se suklaapilveen.
Kuinka helppoa. Kuinka huoletonta.
-Päivi-
Lasten päättämisen tuskaa voi yrittää helpottaa kertomalla faktan, että tulee uusia mahdollisuuksia päättää toisin. Jos tänään valitset suklaata voit ensi kerralla valita mansikkaa. Tämän päivän valinta ei siis varsinaisesti sulje vielä pois huomista valintaa. Sama on ehkä noiden housujenkin kanssa: tänään siniset, huomenna sitten ne toiset. Jäät kotiin ensi kerralla jne.
Päättämisen vaikeutta tuo ajatus voi helpottaa myös aikuisilla. Tulet sitten toisen kerran samaan ravintolaan syömään jonkun toisen annoksen siitä listalta, aikaa on.
Myös väärän päätöksen voi tehdä ja sen kanssa on raskasta elää. Ainakin, jos kovin ison päätöksen käy mokaamaan. Mutta virheistä voi myös oppia – vaikka sen, ettei aina ole hyväksi tehdä niitä nopeita, spontaaneja päätöksiä.