On ihan ok näyttää pettymyksensä – aikuisenakin

Katselin yksi ilta Yle Areenasta Urheilu-Suomi -dokkarisarjaa, jonka aiheena olivat tappiot ja häviäminen. Ikäni urheilua seuranneena pystyin kaivamaan muistijäljen monesta jaksossa esitetystä pettymyksestä ja koin vieläkin tuskaisia hetkiä katsellessani uusintana Suomen lätkämaajoukkueen karvasta tappiota Ruotsia vastaan. Kun johdettiin 5-1 ja hävittiin lopulta 5-6. Muistatte varmaan.

Mutta erityisesti yksi asia tuosta jaksosta jäi mieleen.

Kun painija Petra Olli putosi yllättäen Rion olympialaisissa kisoista jo puolivälierässä ja median etukäteen hehkuttama “varma mitali” lipesi käsistä ennen aikojaan, hän näytti pettymyksensä epäsuomalaisittain suoraan. Heti ottelun jälkeen kuvatussa tv-haastattelussa Olli ei pystynyt, eikä edes yrittänyt, pidätellä kyyneleitään, vaan antoi turhautumisen näkyä. Päästi vitut ja saatanat itkunsa lomasta, kun ne sattuivat sillä hetkellä suusta irtoamaan.

Olli teki sen poikkeuksellisesti suorassa tv-lähetyksessä, siinä, missä on totuttu kuulemaan että parhaani tein ja se ei nyt tänään ihan riittänyt. Ja se on yksi aidoimmista, rehellisimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä televisiossa, jonka muistan.

Tuossa Urheilu-Suomi -jaksossa palattiin tähän pettymyksen hetkeen ja Petra Olli itse näin jälkikäteen sanoi jopa häpeävänsä tuota tunteidensa purkautumista. “Vähän hävettää sellanen, että koko kansan itkupilli siellä nyt sitte rääkyi suorassa lähetyksessä”. 

Mutta mitä sitten saisi näyttää, tai ylipäänsä tuntea, jos olet vaikka viimeiset neljä vuotta laskelmoinut elämäsi tuota yhtä ainoaa tavoitetta varten, tehnyt kaikkesi, luopunut ehkä kymmenistä asioista saavuttaaksesi sen, ja lopulta saanut kylmän rätin päin naamaa? Nielaista pettymys, hymyillä urheasti ja luvata että ensi kerralla sitten paremmin?

Usein musta tuntuu, että tuo meille jo äidinmaidossa imetetty reippaus ja aina ulospäin osoitettu tahdikkuus on yksi raskaimmista taakoista vielä näin aikuisiälläkin. Siitäkö se taivaspaikka paranee, jos ei näytä olevansa haavoittuvainen? Vai miksi tunteiden näyttämisen ajatellaan lähtökohtaisesti tarkoittavan heikkoutta?

Aina sanotaan, että lapsen pitää oppia jo varhaisessa vaiheessa käsittelemään pettymyksiä, mutta miten me aikuiset niitä pettymyksen ja turhautumisen tunteita opetetaan käymään läpi? Kehottamalla olemaan reippaita. Tai ehkä miettimällä tunteita ja ajatuksia ihan itsekseen. Mielellään tietysti omissa oloissaan. Ettei sitten muita kuormiteta niillä omilla (vähäpätöisillä) ongelmilla.

Ja siellä me reippaat omissa oloissamme selviäjät sitten itkemme aikuisina salaa vessassa hylättyjä tarjouksia, saamatta jääneitä työpaikkoja ja pieleen menneitä suorituksia. Piiloudutaan urheiden naamareiden taakse ja yritetään vuosikausia terapiassa kaivella, miksi mikään ei tunnukaan enää miltään. Eletään vuosia samojen läheisten kanssa kertomatta niille välttämättä kuitenkaan yhtään mitään siitä, miltä oikeasti tuntuu. Tai ettei tosiaan ehkä tunnu enää yhtään miltään.

Jotenkin karuinta on huomata se sama omista lapsistaan jo nyt. Vaikka on yrittänyt ylläpitää kotona avointa keskustelukulttuuria ja painottaa sitä, että kaikki tunteet on sallittua näyttää, kääntyy harmi huonosta koenumerosta usein hervottomaksi hekotteluksi ja koriskentällä kipeän häviön jälkeinen itku naamioidaan fyysisen kivun aiheuttamaksi. Pettymyksen näyttäminen jostain syystä hävettää, joten on vaan helpompi ilmoittaa reteästi, ettei hetkauta.

Vaikka hetkauttaahan se. Jos itselle tärkeiden asioiden epäonnistuminen ei tuntuisi missään, mikä sitten tuntuisi?

Joten voidaanko vaan antaa porun tulla? Pudotellaan perkeleet, kun tilanne sitä vaatii. Hypätään tasajalkaa ja paiskotaan vaikka vähän ovia. Ei se ole kovin vaarallista, eikä varsinkaan heikkoa. Se on ihan vaan elämää.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

2 Replies to “On ihan ok näyttää pettymyksensä – aikuisenakin”

  1. Siinäkin on vielä eroa, mihin pettyy.
    On eri juttu kohdata pettymys television ääressä, kun “oma joukkue” häviää matsin. Se kokemus yhdistää.
    Kun joutuu pettymään omiin oletuksiin itsestään tai läheisestä ihmisestä, siitä ei ole helppoa puhua kenellekään. Kai siinä on kateutta mukana, katkeruuttakin, epävarmuutta omasta sosiaalisesta asemasta, omista taidoista ja viehätysvoimasta.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tuo on toden totta pahinta mahdollista pettymistä. Kun pettyy itseensä, omiin reaktioihinsa tai käytökseensä. Saati johonkin läheiseen.

Vastaa