Tätä on odotettu! Nimittäin suomalaista, hyvin näyteltyä, oikeasti hauskaa, mukaansatempaavaa, hienosti toteutettua ja aitoa lastenelokuvaa. Viikonloppuna ensi-iltaan tullut Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu on juuri sellainen. Iloinen, höppänä ja tarpeeksi simppeli. Eli aivan erinomainen lastenelokuva.
Itse odotin leffaa erityisesti kahdesta syystä. Koska toisessa pääosassa nähtävä Antti Holma on lähes humoristinen nero ja koska halusin nähdä Riku Niemiseltä jotain muutakin kuin torstai-iltojen lähinnä tuotantoporukan keskinäiseen huumoriin keskittyvää sisäpiiriläppää. Ja olihan ne nyt ihanat. Outolan veljekset, Tatu ja Patu. Antti ja Riku.
Leffassa hulvattomat Outolan veljekset matkustavat Helsinkiin tapaamaan 9-vuotiasta Veeraa, mutta eksyvät talviseen pääkaupunkiin ennen kuin ehtivät tavata. Tästä alkaakin Tatun ja Patun koettelemukset, kun he joutuvat useiden, meille muille kovin arkisten tilanteiden eteen.
Näin aikuiskatsojan silmissä Tatu ja Patu on onnistunut muutamastakin syystä. Ensinnäkin se on tarpeeksi lyhyt. Tuollainen tunti kymmenen minuuttia on aika optimaalinen aika pahempienkin muurahaispöksyjen paikallaan istuttamiseksi, joten leffaan uskaltaa suunnistaa myös aika pienten veijareiden kanssa. Itse olisin katsonut hupailua mieluusti vaikka puoli tuntia lisääkin, mutta lastenleffaksi pituus oli optimaalinen.
Toiseksi elokuvassa on sopiva määrä hahmoja ja ne on erinomaisen hyvin näytelty. On jotenkin kovin virkistävää, että hahmo-kavalkadi oli maltettu pitää simppelinä ja varmasti osin juuri sen takia pakka pysyykin niin hyvin kasassa. Ja vaikka tapahtumia onkin paljon, kohtauksissa ei kiirehditä. Siitäkin plussaa.
Kolmanneksi elokuva naurattaa ihan hurjasti, eikä aikuinenkaan huomaa kaivata leffan aikana muuta tekemistä, kuten vaikka viimeisimpien Risto Räppääjien kohdalla on käynyt. Puhumattakaan pari vuotta sitten ilmestyneen Viiru ja Pesonen: Pikkukepposia ja suurta ystävyyttä -elokuvan tylsyyskuolemasta ja ahdistustunnelmista. Vaikkei se nyt kotimainen tuotanto ollutkaan. Mutta kamala se oli.
Neljänneksi; onpa kivaa, että tämä ei ole animaatio, etenkin kun se on niin hyvin näytelty. Aikuisten ammattilaisten lisäksi ihastuttava Eedit Patrakka onnistuu leffan ainoana lapsitähtenä mainiosti. Ja sitäpaitsi, nyt kun jouluunkin on enää kaksi (2) kuukautta, leffasta saa mainion kipinän lompsia hyasintti-kaupoille ja alkaa pilkkoa rosolliaineksia.
Ehdottoman suuri lisäplussa vielä siitä, kuinka luontevasti elokuvaan on kirjoitettu Veeralle kaksi äitiä. Ei ihmettelyä, ei alleviivaamista, ei sateenkaarilippuja, vaan tavallinen perhe, jossa on kaksi vanhempaa ja lapsi. Ja niin luonnollista se oli, että meillä ei lapsi maininnut asiasta leffan aikana tai jälkeen sanaakaan. Kiitos siis myös siitä.
Kenelle tämä leffa sitten on? No ihan kaikille. Lapsiperheille nyt etunenässä, mutta voisin nähdä itseni yleisössä myös ihan hyvin ilman muksuja. Ja oikeasti se on ehkä yksi onnistuneen lastenleffan avaimista. Että pääkohderyhmän lisäksi onnistutaan viihdyttämään myös lastensa kanssa leffaan tulleita aikuisia, jotka kuitenkin muodostavat varmaan kolmasosan elokuvan kokonaiskatsojamäärästä.
Niin, että hyvin tehty!
Ainiin, ja siis se lapsi piti tästä myös aivan hirmuisesti.
-Päivi
P.S. Ostin lipun paikalliseen pienelokuvateatteriin ihan ite. Jos jäitte miettimään.
No hitsi, trailerikin vaikutti hyvältä! Pitäiskö mennä katsomaan? Lasten leffojen kanssa on ihan sama kuin lasten näytelmien kanssa: pitää toimia myös aikuisten kanssa eikä saa olla päällekuorrutettua läpinauramista. Molemmille ikäluokille jotain sopivassa suhteessa niin toimii!