Miksiköhän se on niin vaikeaa? Kauniiden asioiden sanominen, hyvän mielen tuottaminen, koskettaminen. Kun rakastuessaan sitä tuijotti mielitiettyään lasittunein silmin tuntikausia, leperteli kauniita sanoja, eikä malttanut pitää näppejään erossa toisen iholta, 15 vuotta myöhemmin kehutaan toista lohduttamalla, että olet sä joskus pahempaakin ruokaa tehnyt.
Intohimo väljähtyy ja suhde arkipäiväistyy väkisinkin, ja niin sen oikeastaan kuuluukin. Ei kai kukaan loputtomiin sellaista hiusrajassa kiehnäämistä jaksa. Mutta jonkunlainen tasapaino sen toisen niskassa roikkumisen ja eri huoneissa nukkumisen väliltä pitäisi löytää.
Ainakin oman kokemukseni perusteella huomion saaminen on yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa, ja melkein elämässä yleensäkin. Ihminen tarvitsee hellyyttä, pitkiä katseita ja kauniita sanoja. Kenen tahansa itsetuntoa hivelee, jos joku osoittaa kiinnostusta. Ideaalitilanne olisi, että tuo joku olisi se oma puoliso. Koska halusi sen myöntää tai ei, jos kotona tuntee itsensä yhdentekeväksi, sen huomion saattaa päätyä hakemaan jostain muualta. Vaikkei oikeastaan edes haluaisi.
Mutta kun siitä omasta puolisosta tulee melkein kuin toinen iho. Niin oma, että sen kanssa voi olla juuri sellainen sohvalle rojahtanut, sipsinmuruihin peittynyt veltto pieruverkkari kuin sattuu olemaan. Sille on hankala sanoa mitään nättiä, se kun tuntuu melkein siltä kuin kehuisi itseään. Siihen on niin tottunut. Jos se joskus näyttää erityisen hyvältä, sitäkin on helpompi vain miettiä mielessään. Eihän sitä kukaan itseäänkään ääneen kehu.
Missä vaiheessa se toisen huomioiminen sitten lakkaa? Epäilisin, että kompurointi alkaa viimeistään pikkulapsivuosina, jolloin kauniit eleet eivät läpäise pysähtyneen hypotalamuksen kuorta ja kaikki huomioiminen on turhaa. Vaikka 1,5 vuotta valvonut vanhempi ei kaipaisi mitään niinkuin suudelmaa niskaan tai kaunista, joskin ehkä aavistuksen valheellista kommenttia ulkonäöstään, ne on helpompi vaan jättää tekemättä. Mitä väliä, mä haluan vaan nukkua.
Usein työminä on erinomainen flirttailija, mutta kotona silmäkulman pilke sammuu ja sängyssä toista katsotaan silmiin enää siinä vaiheessa, kun taistellaan pussin viimeisestä irtokarkista. Kädestä pitäminen tuntuu hölmöltä. Ja koska viimeksi tuli pussailtua? Ihan vaan pussailtua?
Se on se huomio. Se vaatii sen huomion. Sen, että toinen huomioi, kun verkkaripäivän jälkeen muistaa nyppiä kulmakarvat ja laittaa ripsaria tai panostaa pukeutumiseen ja ajaa parran.
Mä myönnän olevani surkea huomioimisessa. Voin kerralla yllättää miehen jollain yhteisellä matkalla, mutta arjessa toinen meinaa unohtua. Haluan itsekin huomiota, miksen sitten voi keskittyä antamaan sitä myös sille toiselle?
Frank-pappa oli jo parikymmentä vuotta sitten oikeassa. Meidän pitää kosketella toisiamme. Halata, pussata, nuuskuttaa, silittää ja puristaa. Pitää katsoa ihaillen, porata silmät kiinni siihen toiseen. Pitää sanoa kauniiksi, nauraa, kehua ja kertoa että rakastaa. Ihan joka ikinen päivä.
Se on pieni hinta maksaa toimivasta parisuhteesta.
-Päivi
Mulle ei ole toisen kehuminen vaikeaa. Vaikkei se puolison joka päivä laittama ruokaa niin HYVÄÄ olisikaan, kehun ja kiitän että hän on viitsinyt vaivan nähdä.
Sitä kyllä ihmettelen, että vaikka annan kirkkaan mallin miten kehuja voi antaa, toinen ei sitä silti opi. Kyllä niin kaipaisin. Ainoaksi päätelmäksi jää siis, ettei ole mitään kehuttavaa. Byäääh.
Mä oon melko varma, että tässäkin miehet ja naiset vaan ajattelee tosi eri tavalla. Nainen ehkä kaipaa sitä huomiota eri tavalla kuin mies osaa sitä antaa ja kun nainen panostaa miehen huomioimiseen, eikä saa mieheltä “samalla mitalla” takaisin, siitä syntyy sellainen pettymysten kierre. Mä olen ainakin sata kertaa luvannut, etten kertaakaan enää tee mitään, kun ei toinenkaan. Ja silti se toinen huomioi jollain tosi paljon arkisemmalla, mutta yhtä tärkeällä tavalla, jota mä en vaan tajua siinä hetkessä arvostaa.
Ja jokaisessa on ihan varmasti jotain kehuttavaa. 🙂
Auts!
Jep! Auts!
Oih ja voih. Niin on hässäkkätä täälläkin, että ei oo paljon puolison kehumiset edellä menty. En muistanutkaan että tää elo-syyskuu lapsiperheissä kaikkine oheistoimintoineen on jäätävää vai pitäiskö sanoa jopa hyytävää. Kuten heillä ip-lehdissä on tapana asiat ilmaista. Olen tämän viikon aikana istunut kolmessa eri vanhenpaininillassa, täyttänyt tsiljoona erilaista valkoista kaavaketta, milloin mihinkin instassiin. Hakenut etuuksia kelalta, toimittanut tuloselvityksiä päivähoidon asiakasmaksuyksikköön, liitteineen tietysti. Ilmoittanut vapaapäiviä päivähoitoon, tilannut hammaslääkärin x 2, käyttänyt yhtä lääkärissä, hakenut ab-kuurin ja muistanut jopa antaa sen joka kerta. Hakenut töistä osittaista työaikaa, selvitellyt keikkamahdollisuuksia uusiin työpaikkoihin ymymym. ja tähän päälle tietty vielä normi harrastussetit, kaupassa käynnit jne. Kovalevy piukassa mennään, mutta jospa se taas tästä.
Mä taidan keittää miehellekin nyt kupposen kahvia (eli painan koneesta nappia) ja tarjoilen sen pusun kera. ?
Ugh! Just tota! Sitä joskus miettii, että miten ihmeessä tästä kaikesta edes selviää järjissään. Ja kun aikataulut on ihan piukassa, se yhden perheenjäsenen sairastuminen voi räjäyttää koko paletin kokonaan.
Tsemppiä sinne ja paljon kahvinmakuisia pusuja toisillenne! 🙂
VANHENPAININillassa.. morjensta vaan..
Aaahaahah!!! Mieti, kuinka paljon hauskempaa olis!!! 😀