Kun te siellä kannatatte niitä mamuja, minä olen huolissani lapsista ja vanhuksista. Niistä suomalaisista.
Kun te harmittelette lasten vaippoihin kuluvaa rahamäärää, minä säästän niin rahaa kuin luontoakin ripustamalla narulle kestovaippoja.
Kun te nillitätte arkiruljanssianne, minä tipautan teidät maan pinnalle kertomalla omista, varmasti tärkeämmistä ongelmistani.
Kun te valitatte pienyrittäjyyden rankkuudesta, minä muistutan yrittäjän vapaudesta ja korkeasta palkkatasosta.
Kun te lämmittelette niitä einespinaattilättyjänne, minä keitän soppaa omalla pihallani kasvaneista tuoreista raaka-aineista.
Kun te itkette menetettyjen ylityö- ja sunnuntailisien perään, minä muistutan teitä ammatinvalinnasta nuorena.
Kun te kannatatte tasa-arvoista avioliittoa, minä kerron, että se on epäluonnollista ja vaan väärin.
Kun te hyysäätte pakolaisia kiikuttamalla niille ruokaa ja vaatteita, minä jaan somessa kuvan, joka todistaa kaikkien syyrialaisten olevan rikollisia. Sen on oltava totta. Se oli netissä.
Kaiken tämän minä teen kotisohvaltani. Sillä minä tiedän. Muut tehkööt asiat siihen malliin, että minä voin olla tyytyväinen.
***
Minä olen ihan tavallinen lapsiperheen äiti pikkukaupungista ja minuakin ahdistaa, pelottaakin. Ahdistaa se, että varmasti omankin perheen talous tiukentuu entisestään ja se, että nyt eniten leikataan jo valmiiksi matalapalkkaisilta naisvaltaisilta aloilta. Samaan hengenvetoon olen huojentunut. Siitä, että meillä on täällä katto pään päällä ja lapsilla ruokaa. Meidän ei tarvitse mennä nukkumaan peläten, ajetaanko meidät yöllä pois kotoa tai herätäänkö aamulla ylipäänsä.
Ihmisyys on mennyt jotenkin rikki. Hajalle. Puuttuuko meiltä todellakin nykyään ihan alkeellisimpienkin keskustelutaitojen lisäksi kyky asettua toisen asemaan ja ymmärrys siitä, että joskus joku toinenkin voi olla oikeassa? Ollaanko me kokonaan unohdettu, että asioilla on aina enemmän, kuin yksi puoli? Onko meistä kasvanut mediakritiikittömiä idiootteja, jotka uskoo mitä tahansa kuraa, jos se vahvistaa jo olemassa olevia ennakkoluulojamme?
Eniten pelkään tätä yhteiskunnassa vellovaa vihaa. Sitä, että nostetaan rotu, kansa tai ihminen jonkun toisen yläpuolelle. Se, että joku kokee oikeudekseen ihan tuosta vaan käskeä ihmistä hädässä painumaan vittuun. Se, että vedetään mutkat suoriksi juuri niinkuin itselle sopii ja rakentavan keskustelun sijaan heitetään huulta vaikka sitten Kivikylän nakeista, alistetaan ja vähätellään. Pelkään kasvattaa lapsiani yhteiskuntaan, jossa vastakkain on aina musta ja valkoinen, eikä harmaan sävyjä edes puntaroida. Ollaan siihen liian vihaisia.
Tämä kaikki on ollut nähtävissä ihan pienissä, lapsellisissakin arjen asioissa jo pidemmän aikaa. Oman paremmuuden ja tärkeyden korostaminen. Itsekkyys. Kiukuttelu ja ymmärtämättömyys.
Miksi kukaan kuvittelee olevansa ihmiselle yhtään enempää, kuin toinen, saman arvoinen ihminen?
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Hyvä kirjoitus.
Liikun nyt hieman (paljon) ohi aiheen, mutta toivon, että blogiasi on joskus kehuttu sen oikeakielisyydestä. Sillä syytähän olisi! Se on yksi tärkeä syy, miksi jaksan blogiasi, tai blogeja ylipäätään seurailla. Lisäksi blogisi kieli on värikästä, hienosti kuvailevaa ja paikoitellen “rajoja rikkovaa”.
Kiitos!
Kiitos, julbe! Yritän panostaa siihen, että kirjoittaisin oikein. Ainakin pääosin. On oikeesti tosi ilahduttavaa kuulla, että siihen kiinnitetään huomiota ja tyylistä tykätään.
Hyvin sanottu, niinpä!
Tätä on tullut mietittyä jo pidempään. Viime aikoina se on vaan korostunut…
Koko fb on jo aika ankeaa katsottavaa, ihme repimistä äärilaidasta toiseen. Voisin jo poistuakin sieltä, kun ei ole edes upeita lomakuvia jaettavaksi. Mutta tämä sama ilmiöhän näkyy pyörätielläkin. Siellä on väärässä paikassa niin kävellen, potkulaudalla, vaunujen kanssa kuin vaihdepyörälläkin.
Juuri tuo kaikki näkyy ihan tavallisissa arjen asioissa. Käytöstavat on heitetty kaikki johonkin romukoppaan ja ollaan ihan luolamiehiä. Ahdistavaa!
Hyvä kirjoitus!
Olen ollut ahdistunut aivan samasta asiasta ja tänään otin asian työyhteisössä puheeksi. Pohdittiin yhdessä ja tultiin keittiöpsykologiaa soveltaen siihen lopputulokseen, että ihminen ei välttämättä ole muuttunut niinkään paljon, mitä ensinnä tulee mieleen.
Sen sijaan some on muodostunut kanavaksi tietyntyyppisten ihmisten päästä ääneen. Sielä on helppo saada äänensä kuuluviin, vailla sen suurempaa sensuuria…Haluamatta sen enempää leimata, totean että omasta ystäväpiiristäni nämä kovaäänisimmät vaikuttavat kompensoivan metelillään jonkin muun puutetta.
Se on just näin. Nykyään tuo kaikki on vaan naamalla, kun ennen sitä kähistiin jossain Esson baarissa.
Usein myös tuntuu, että suuriäänisimmät ovat niitä, jotka ovat vähiten jaksaneet perehtyä asioihin…
Arvaa mikä minusta tuntuu pahimmalta? Ei se että lomastakin viedään kaksi viikkoa, ei se että palkkaani pienennetään useammalla prosentilla, ei se että en usko kaiken tämän johtavan ollenkaan Suomen nousuun, (korkeintaan henkilökohtaiseen notkahdukseen).
Pahimmalta tuntuu se kuinka työtäni arvostellaan, minua arvostellaan, työtäni vähätellään, kritisoidaan, minua arvioidaan pyrkyriksi, Suomen kaatajaksi, kahvihuoneessa makaavaksi… Marttyyrinviittaa en kaipaa, en koe työni olevan pelkkää gloriaa, työni ei ole joka päivä kiirettä, paniikkia, hikeä ja kyyneleitä. Mutta se on työtä, jonka minä pyrin tekemään joka päivä parhaani mukaan.
Niin 2007 ja nyt, pahinta on se ihmisten hyökkäys yhtä ammattikuntaa joka yrittää pitää oikeuksistaan kiinni. Hyökkäys ja haukkuminen, se on aivan kamalaa. En voi lukea keskusteluita, en Facebookia.
Ja silti. Menen töihin huomennakin. En veneeseen ylittämään Itämerta.
Tuo on kamalaa. Juuri tuo ihmisten ajattelemattomuus, ennakkoluulot vastoin parempaa tietoa. Kuvitellaan, että ollaan jotenkin parempia tai että joku työ on toista arvokkaampaa. Se on aika vaarallista.