Kun ei vaan riitä

Mulla on ollut ihan huikea alkuvuosi. Muutaman kuukauden aikana on tapahtunut valtavasti, on toteutunut unelmia ja tullut kokemuksia, joita en olisi koskaan uskonut saavani. Toisinaan olen herännyt ihmettelemään elämääni; kuinka olen saanut niin paljon ja kuinka päässyt tekemään töitä ja projekteja, jotka antaa mulle niin paljon. Mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken.

Vaikka olen onnellinen tekemästäni työstä, työmäärästä ja projekteista, en oikein siltikään osaa iloita tästä kaikesta. En oikein pidä mitään minään. Viittaan helposti kintaalla, kun minulta kysytään, mitä kaikkea nyt työkseni teen. En mä mitään ihmeellistä.. kirjottelen ja sellasta. 

Olen oikeasti todella kiitollinen, että saan kirjoittaa työkseni, mutta jostain se alemmuus ja vähättely kuitenkin itseäni ja omaa työtäni kohtaan kumpuaa. Kun ei ole sitä korkeakoulututkintoa. Ei nimikkeitä, eikä pitkää alan työkokemustaustaa. Olen aikuisiällä itseoppinut. Siksi kerron helposti kirjoittelevani. Ettei se vaan kuulosta liian omahyväiseltä. Ettei joku pian kuvittele, että osaan jotain. Tai kuvittelisin olevani jotenkin erityinen tai ammattitaitoinen. Kun olen kuitenkin vain tällainen itseoppinut kirjoittelija. 

Kun yllätyksekseni pääsin pokkaamaan kolmospalkinnon blogigaalassa äskettäin, olin tietenkin älyttömän otettu ja onnellinen. Hiukan ylpeäkin. Aika moni taitaa sittenkin tykätä tästä mun blogista, vaikka ei tämäkään mikään erikoinen ole. Tällaista kirjoittelua.

Voiton jälkeen ohjaajani viimeisestä opinahjosta, markkinointiviestinnän opinnoista lähetti minulle lyhyen, mutta juuri sillä hetkellä tarpeellisen viestin:

“Olet tehnyt monia asioita jo tänä vuonna. Tutkinto. Friikkutyöt, telkkuesiintyminen ja monia muita hienoja projekteja. Nyt tää vielä. Mikä energia ja luovuus.❤”

Olen jo niin tottunut säntäilemään edestakaisin ja tökkimään näppejäni niin moniin soppiin, etten osaa pitää itseäni erityisen luovana tai energisenä. Pikemminkin tuntuu, että olen turta sätkynukke, joka ei saa mitään aikaiseksi, unohtaa levätä ja on piinallisen yksinäinen. Jollain ilveellä mulle silti tarjotaan töitä ja saan pidettyä itseni ja perheeni leivissä. Luulevat varmaan, että osaan jotain.

Herätteli tuo viesti silti hiukan. Siihen, että aika monesta asiasta on lopulta kiittäminen tätä blogia. Ilman bloggaamisen aloittamista en olisi koskaan harjoitellut kirjoittamista ja tullut sen kanssa tutuksi. Ilman blogia en elättäisi itseäni nyt kirjoittamalla ja sisällöntuotannolla. Harrastuksen kautta löysin itsestäni jotain, mitä en tiennyt olevan olemassa. En ole aina ollut kirjoittaja, en yhtään. Mutta kasvanut ja oppinut olen siinäkin. Mutta siksi kutsun itseäni kuitenkin vielä kirjoittelijaksi. Ettei oikeat kirjoittajat suutu.

Sitä en tiedä, koska sitä itsellensä riittäisi. Jos jotkut kuitenkin osaavat arvostaa tekemääni työtä ja, jestas sentään, pyytävät usein uudestaankin, miksei se riitä mulle itselleni. Mitä mä vielä odotan? Onko riittämättömyys vaan opittu tapa, vai kaipaisinko vaan jotain tukea jostain. Mistä ja mitä? En tiedä. Selkääntaputtelu tuskin ketään pidemmän päälle hoivaa. Toisaalta olen joutunut perustelemaan valintojani ja ammattitaitoani myös varsin usein. Ehkä se vähättely on tarttunut.

Pinnan alla kytee kuitenkin jonkinlainen näyttämisenhalu. En tiedä tarkkaan kenelle, mutta ehkä maailmankaikkeudelle. Niille, jotka tuomitsivat lihavan lapsen keskinkertaiseksi. Niille, jotka kehottivat hankkimaan oikean ammatin. Niille, jotka kuuntelivat mun ajatuksiani vasta jonkun toisen sanomana.

Mulla on edelleen unelmia, joita en edes tohdi sanoa ääneen. Mutta ne aion vielä toteuttaa, ihan vaikka kiusallani.

Ja sitten kutsun itseäni kirjoittajaksi.

-Päivi

Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

21 Replies to “Kun ei vaan riitä”

  1. Virtuaalihali! Muuta en osaa pukea sanoiks. <3

  2. Hyvin sä kirjoittelet!

    Aikani kuluksi googlettelin vanhoja lukiokavereita. Niiden väitöstilaisuuksista ja maratonjuoksuista lukiessa tunsin kaikkien tekemisieni kutistuvan ja katoavan lattian rakoon. Mihin mun aikani on mennyt, kun nuo ovat saaneet niin paljon tässä samassa ajassa?

    Tuossa hetkessä vain yksi ajatus hämärtyi: ei niistä ikätovereistakaan ihan kaikista muista tullut tohtoreita. Eikä se tohtori juossut niitä maratooneja, vaan se oli ihan toinen tyyppi. Se lapseton.

    Niin että kirjoittele rauhassa. Mä luoaan nauttia kaikesta lukemastani 🙂

    1. Toi on just paha. Ei ikinä pitäis verrata kehenkään. Ja onneks me ei muuten kaikki olla tohtoreita. Tai juosta maratoneja. Olispa ihan sikatylsää.

  3. Onnea unelmien saavuttamiseen! Ja hienosti olet kirjoittanut tähän asti!

  4. Määki vähän somettelen! Mitä siitä nyt, kaikkihan sitä tekee..

    1. Ihan perseestä. Nyt skarpataan, saatana!

  5. Tosi tuttuja ajatuksia. Että en mä nyt mitään silleen erikoista tee, kuhan nyt tällästä, omaksi ilokseni. 😀 PINGissä harjoittelin pitämään hissipuheen jossa puhun uskottavasti itsestäni ja siitä missä olen hyvä. Teki hyvää. Ja oli opettavaista. Mutta vielä on matkaa jäljellä.

    1. Hitto, toi pitäis opetella kyllä pitämään! Sitä aina vaan itteensä dissaa. Ja hei, sulta tuli just kirja! Aivan mielettömän upeeta!

  6. Se on kyllä kumma miten tulee verrattua muihin. Pitäisi kuitenkin katsoa niitä omia saavutuksia ja juhlia itseään. Kun kyllä me osataan, ja tehdäänkin se ihan pirun hyvin!

    1. Toi just. Ihan turhaa verrata muiden tekemisiin. Kukin tekee omat juttunsa ja omalla tavallaan. Ja kun periaatteessa kuitenkin tietää osaavansa ihan helvetin hyvin, miksei sitä vaan voi muka sanoa ääneen?!

  7. Tarja Aikola says: Vastaa

    Päivi, kirjoitat erittäin hyvin ja napakasti. Jatka samaa rataa. Ota motoksesi, vaikka paikallinen sanonta “Tämne mää vaa ole, vaik kaik mu kehuva”.

    1. Kiitos Tarja, oli tosi kivasti sanottu! 🙂

  8. Älä suotta nimitä itseäsi kirjoittelijaksi, minäkään en ole ikinä suostunut siihen, vaikka olen ollut ihan samassa tilanteessa ja samoissa tunnelmissa. Itseoppineena kirjoittajana ja ilman korkeakoulu-, edes ylioppilastutkintoa tunsin itseni vuosikymmenet huonommaksi kuin kaikki “oikeat”-jotain, mutta se raha, mikä kirjoituksistani tuli oli ihan oikeaa ja sillä ostettiin samanlaista lauantaimakkaraa mitä muutkin ostivat.
    Korkeakoulututkinnon voi hankkia missä iässä tahansa. Kun omat kolme lastani alkoivat olla aikuisia, suoritin ensin ylioppilastutkinnon iltalukiossa ja nyt valmistun pian humkandiksi. Tässä samalla olen kuitenkin voinut tehdä töitä.
    Ehdit vielä mitä tahansa. Pää pystyyn!

    1. Martti Heikkinen says: Vastaa

      Sattui silmääni, kun kirjoitat kuinka olet aloittanut korkeakouluopinnot aikuisiällä iltalukion kautta! Huolehdit ja saattelit lapsesi aikuisiuteen sitä ennen. Ja se on kovan luokan suoritus!
      Niinkuin mielestäni ovat kaikki työnsä ohessa opiskelleet ja lisätutkintoja suorittaneet.
      Olen itsekin aloittanut keskikouluopinnot yksityisoppilaana tenttien 150 km matkalta bussikyydillä! Ja päätynyt insinöörikoulutuksen kautta yrittäjäksi ja ammattikoulun lehtoriksi, josta jo eläkkeellä 20v!
      Voin kertoa, että olen elämässäni saanut kaiken mitä olen halunnut ja jos se on ollut tarpeen!
      Ja jos jotain en ole saanut kaiken yrittämisen jälkeen, niin on selvinnyt: ei sitä olisi tarvinnutkaan saada..!

    2. Olet ihana, Pirkko! Ja kuinka lohdullinen ja kiva kommentti. Noinhan se juuri oikeasti on. Ja tulee päiviä, jolloin tuntuu että omaa melkein supervoimat ja toisinaan taas menee ihan seiniä pitkin, kun mistään ei tule mitään.
      Toisaalta ehkä hyvä, että itse huomaa tämän. Nyt siihen on mahdollista yrittää itsessään vaikuttaa.

  9. En tiedä miksi meitä naisia vaivaa huijarisyndrooma. Ei tarvitsisi. Itse yritän omassa blogissani nimenomaan hokea muille naisille, että tämä itsensä väheksyminen on ihan turhaa. Itsestään saa, oikeastaan jopa pitää, olla ylpeä. Se ei tarkoita samaa kuin pissan päähän nouseminen. Ja jos joku ei tykkää siitä, että olet ylpeä itsestäsi, ei voi mitään. Kaikkia ei voi miellyttää. Hyvin sä vedät!

    1. Jep, oli kyllä hyvin sulta kirjotettu PINGistäkin. Että miksi meillä naisilla on niin paljon helpommin menee tuohon itsensä vähättelyyn. Ei miehet puhu itsestään samoin. Eikä todellakaan kuuluisi meidänkään. Hyvin ME vedetään! <3

  10. Opiskelija äiti says: Vastaa

    Mä laitan nyt ihan sivusta.. Katton ikätovereitani, kuinka niillä on hienot ammatit, talot ja autot. Teki ulkomaanmatkoja tämän tästä. Mä pinnistelin uhmaikäisten ja sitten esiteinien ja nyt jo teinien kans omin nokkineni aikani, kunnes kumppani löytyi elämään. Sit mä aloin kans vähän opiskella. Hain töihin ja karehdin häntä, joka mua haastatteli ku oli päässy niin pitkälle elämässään. Se katto hetken mua ja totes, ollaan samanikäisiä, mulla on vaan tää työ, sulla on lapset ja perhe…
    Oon kyllä tällä hetkellä todella onnellinen siitä, miten elämä on heitelly. Lapset kasvaa ja mulla on aikaa ittelle, ikätoverit vaihtelee vaippoja tällä hetkellä.
    btw, mun pitää vaihtaa pian nimimerkki, ku mä lähetin just mun opparin kansitukseen, eli mulla on ne ammattikorkeen pisteet ny kasas, täs töiden ja perheen ohella.
    Kerkiät sääki vielä vaikka mitä, ja oot toki jo ehtinytkin. Sun blogi on NIIN PARAS <3

  11. Hei,

    Kommenttisi “Sitä en tiedä, koska sitä itsellensä riittäisi” on niin tuttua. Minä olen suorittanut korkeakoulututkinnon, saanut lapset ja puolison, mutta en työkseni teekään tutkintoa vastaavaa työtä… Mahdollisuus olisi ollut perheyrityksen vetäjäksi, mutta kun ei ole tarpeeksi kunnianhimoa ja kilpailuhenkeä, niin teen melkein tyytyväisenä keskipalkalla konttorirotan töitä. Mutta saan pitää lomani, työaika on kahdeksasta neljään eikä tarvitse murehtia yrityksen rahatilannetta tai työntekijöiden sairaslomia!

    Sinä et todellakaan kirjoittele vaan kirjoitat ihanan raikkaasti ja rehellisesti! Jos se sinun työsi on niin hauskaa, että se tuntuu siksi kirjoittelulta 🙂 Ns. epätyypilliset ammatit/toimenkuvat taitavat lisääntyä vähitellen, joten me konttorirotat alamme olla fossiileja ja ehkä vähän kateellisia luovemmin työnsä järjestäneille…

    Minna

Vastaa