Tällä viikolla olen herännyt perheestä ensimmäisenä. Keitellyt aamukahvit, pukeutunut ja meikkaillut aivan rauhassa, talon ollessa vielä hiljainen. Istahtanut jopa hetkeksi lukemaan lehteä ja haukannut kahvini seurana jotain aamupalaa. Tänään töihin kävellessäni oli jostain syystä harvinaisen hyvä mieli. Sellainen epätavallisen tasainen ja harmoninen olo. Alle kymmenen minuutin matkalla tervehdin useampaa vastaantulijaa ja hymyilytti.
En tiedä, liekö hyvän olon syynä ihan yksinkertaisesti kesä ja perjantai, vai olisikohan parin vuoden monin tavoin rankka ja epävarma vaihe elämässä vain tasaantumassa. Kaikki on nyt aika hyvin. Epätoivoiset yövalvomisvuodet on takana, lapsista on kasvamassa jokaisesta omia hienoja persooniaan, jotka ennen kaikkea osaavat pyyhkiä itse takapuolensa. Mulla on ihan uskomattoman hyvä mies. Meillä on molemmilla töitä, minä saan lisäksi tehdä montaa itselleni tärkeää juttua osa-aikaisesti tai harrastuksena.
Saadaan asua talossa, josta on tullut koko perheelle tärkeä Koti isolla koolla. Ollaan onnistuttu keräämään ympärillemme käsittämätön määrä upeita ihmisiä, ystäviä, kavereita, tuttuja. Sosiaalinen piiri on ehkä laajempi kuin koskaan. Kuinka hienoa, kuinka arvokasta se onkaan.
Kaiken kaikkiaan on parempi olla, kuin aikoihin. Myös itseni kanssa. Kaipa jokainen lisävuosi opettaa aavistuksen lisää armollisuutta ja itsensä hyväksymistä. Opettaa olemaan tyytyväinen omiin nahkoihinsa ja siihen, joka niiden nahkojen sisällä asuu. Kipupisteitä on ja tulee olemaan aina. En usko, että koskaan osaan suhtautua täysin välinpitämättömästi arvosteluun tai niskaan kaadettuun suoranaiseen paskaan. Mutta ehkä juuri siksi lopulta asetankin itseni sille niin alttiiksi. Jotta oppisin sietämään kritiikkiä paremmin ja haistattamaan pitkät tyhjänpäiväiselle lätinälle.
En ole ylpeä kaikista tekemisistäni ja mielelläni jättäisin kokonaan elämättä hetken tai pari muutaman viime vuoden varrelta. Mutta kukapa ei. Menneiden murehtiminen ei ole kuitenkaan koskaan vienyt eteenpäin yhtään mitään.
Nyt on hyvä olla. Ympärillä on ihmisiä, jotka pysyy siinä, tapahtui mitä tapahtui. Ja mikä parasta, siihen voin luottaa. Ihan varmasti.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Olipa osuva kirjoitus. Makoilen sohvalla ja
juur katselin lattialla touhuavaa Kaapo-herra yksveetä…vuos hujahti taas.☺️ Manu tietty traktori hommissa isän kanssa. Pyllyjen pyyhintää on meillä vielä jokunen vuos edessä, mutta kaikki taitaa olla kans ihan mallillaan. Viikonloppua!
Ja vaikka takamusten pyyhintää onkin edessä, on sekin omalla tavallaan ihana vaihe. Raskas, mutta aika palkitseva. Koska jossain kohtaa huomaa, että niistä kasvaa ihan ihmisen tyylistä porukkaa. 😀
toi on niin totta että sulla on asiat hyvin.helkutin hyvä ukko ja mikä tärkeintä mainiot.terveet lapset. se on jo nykyään ihme jos kolme on ja kaik terveitäkin. helkutin ihana asuinpaikka teil on et ottaisin ihan heti meille…. mutta. ettet peljästyisi niin voin sanoa että mulla on kans nykyään yhtä hyvin pullat uunissa eli, en oo viemässä sun kämppää tai muutakaan….
Hahaha, huojentavaa! 😀 Pitäis vaan useemmin muistuttaa itseään, kuinka hyvin ne kaikkein tärkeimmät asiat oikeesti on. Ku eihän sitä aina oikein jaksa muistaa… 🙂
Ihana postaus, ihanat kuvat <3 Olen onnellinen puolestasi. Aurinkoista viikonloppua!
<3 Aurinkoa teidän viikonloppuunne! <3
Mahtavaa et on hyvä meininki! <3 Mä kärvistelen täällä loppuraskaudessa, laiskottaa ja mieli on malttamaton. Herkkuja herkun perään tekee mieli. Ootan et vauva olis maailmassa ja osoittautuis lunkiksi tyypiksi ja että ilmat lämpenis ja päästäis isompien kanssa rantsuun. Sitä odotellessa leivoskelen ja löhöän sohvalla.
Joskus vaan tulee hitsin hyvä fiilis. Sais tietysti tulla useamminkin. 😀
Tsemppii sinne loppukärvistelyyn! Kyllä se tyyppi pian syliin putkahtaa. <3
Loppukeväästä ajelin kans autolla töihin eräänä aamuna, kun havahduin myös juurikin tuon kuvailemasi kaltaiseen onnentunteeseen. Kaikki oli hyvin.
Niin haikeaa kuin se onkin, että kuopus aloittaa eskaria ja kohta ne on kaikki koululaisia jne., tuli voimakas tunne siitä, että olen selviytynyt. Selvinnyt monen vuoden venymisestä ja jaksamisesta, ja kas, saanut sittenkin jotain aikaiseksi. Saanut sen, mistä joskus haaveilin: kodin, työn, miehen ja lapset. Ei ehkä täydellistä, mutta oikein riittävän hyvää.
Siinä hetkessä oli vain kaikki.
Toi on just se pointti, “ei täydellistä, mutta riittävän hyvää”. Mulle sen kertoo jotenkin se, ettei ole jotain tietty asiaa tai murhetta, joka olisi mielen päällä koko ajan, vaan ajatuksiin mahtuu taas haaveita ja luovuutta. Tulee suunniteltua ja järjestettyä asioita, joista ei ole vuosiin edes haaveillut.
Eihän pikkulapsivuodetkaan tietenkään kokonaisuudessaan ihan paskaa olleet ja siellä oli näitä hetkiä myös. Mutta jotenkin tämä hetki on kovin toiveikas ja hyvä. Nautitaan siitä. <3