Mainio ManU

Minähän en sillai ole mikään eläinihminen. Tai no tietysti olen 12-vuotiaana kinunut kääpiökania ja ratsastustunteja, haaveillut koiranpennuista ja kerännyt ojanpohjilta sammakonkutua ja kotiloita ruokittavaksi lasimaljaan. Yhden kinuamiseni sain läpikin. Meille muutti pieni pöljä kissanpentu, joka jouduttiin jo valitettavasti kahden viikon jälkeen sijoittamaan uuteen kotiin oman pahan allergiani vuoksi.

Tuo allergia onkin varmaan yksi suuri tekijä tässä epäeläinrakkaudessani. Suurin osa karvapalloista saa aikaan todella epämiellyttävät silmä- ja nenäoireet, hengenahdistuksesta puhumattakaan. Isoja koiria vähän pelkäänkin. Niinpä olen opetellut pysymään lemmikeistä vähän erossa.

Mutta sitten tuli ManU.

Meidän naapurissa asuvan papan (joka on siis ihan oma isäni, ei mikään random papitsu) perheessä oli koira. Pieni, parrakas uuniluuta, joka katsoi varuiksi valtavilla silmillään aina vähän moneen suuntaan yhtä aikaa. Piki oli jo aika vanha ja viime keväänä vanha kuoma nukkui pois. Se oli yllättävän kova paikka koko meidänkin perheelle.

Useamman kuukauden pappa oli sitä mieltä, että uutta koiraa ei tule. Vähitellen kaverin kaipuu kuitenkin sai pyörtämään päätöstä ja tutun rodun pentugooglaukset kävivät kuumina. Me kaikki lapset, lastenlapset ja ystävät kannustettiin kovasti – papan ja partakaverin hahmot iltalenkillä kun jotenkin kuuluivat ihan koko kaupunkikuvaankin.

Meidän sisarusten pahnanpohjimmaisen aloitteesta päätettiin sitten kerätä papalle kannustimeksi vähän apuja hankinnan tekemiseksi ja jouluna lahjoitettiin “pentulahjakortti” papalle. Pettymys olikin joulun jälkeen suuri, kun yksi muutamaa viikkoa aiemmin syntynyt pentu meni ohi ja jouduttiin taas odotuslinjalle.

Mutta onneksi elämällä on joskus tapana yllättää. Kun pappa oli viime viikolla mennyt tuttuun tapaansa nettiin tekemään pentuhakua, ruudulle oli lävähtänyt just jämpt oikean rotuinen, luovutusikäinen pentu.

Ja viisi päivää myöhemmin ihastelimme lauantai-iltana papan keittiön lattialla pikkuruista ja ihan hömppää griffonin pentua. Ja koko revohka on tietysti ihan myyty! Myös minä, joka en ole sillai mikään eläinihminen.

Mutta kun tämä on jotenkin ihan eri asia. Kattokaa nyt tota sen pikkuruista naamaakin!

Ja hassua, miten tällaiset pienet, koiranpennun kokoiset asiat vaikuttaa niin moneen. Eilen esimerkiksi päätin iltapäivällä kipaista papalle extempore kylään, vähän ManUa moikkaamaan. Pentuhan pelkäsi mua kuin ruttoa ja peruutti sohvan taakse piiloon, mutta tuli siinä kuitenkin 1,5 tuntia papan kanssa istuskeltua, rupateltua ja katseltua telkkaria. En nyt juuri muista, koska olisi vastaavaa viimeksi tapahtunut. Yleensähän enemmänkin tervehditään ikkunasta. Ku on olevinaan aina muka niin kamala kiiru.

Olen kyllä kaikilla mahdollisilla tavoin onnellinen siitä, että ManU löysi kotiin. Ja jos mietitte, miksi nimen viimeinen kirjain on pompöösisti isolla, se johtuu siitä, että pappa nimesi pennun suosikkijoukkueensa mukaan.

Manchester United. Tiätty.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

6 Replies to “Mainio ManU”

  1. Varo, ettei vie silleen mennessään, että löydät joku aamu itsesi ihan koiran kanssa lenkiltä 😉

    Oikeasti toisten lemmikit on välillä jopa parempia kuin omat. Vähän niin kuin toisten vauvatkin. Eivät seuraa kotiin, mutta ovat kuitenkin sillai saatavilla. Tarvittaessa ihailtavissa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä luulen, että ainakin nyt, tämä papan koira on meille juuri sopiva ratkaisu. Paijattavissa, mutta myös kotiinsa jätettävissä. 🙂

  2. Oi kuinka hurmaava hän on! <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hän on kertakaikkisen ihastuttava tyyppi! <3

  3. Mä rakastan kaikenlaisia koiria, mutta just griffoneissa on aina ollut jotain snadisti pelottavaa. En yhtään tiedä, mistä tää juontuu, mutta hyvä jos täällä aina silloin tällöin vilkkuisi sööttejä siedätyskuvia (tai videoita!) että mä voisin kiivetä yli jännittämisestäni. Oisinkohan joskus törmännyt äkäiseen yksilöön ja saanut sormilleni?

    Nimessä oli heti tunnistettavuutta, kun kaveripiiriä on siunattu futishulluilla. 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ou nou! Mut mä ymmärrän! Mulle on jäänyt eräästä mielenvikaisesta mäyräkoirasta pahat traumat juuri sitä rotua kohtaan, vaikkei niissä nakeissa varmasti yleisesti sellainen pahansisuisuus asu.
      Meidän papan griffonit on olleet ihanan leppoisia otuksia. Lempeitä ja hiukan hölmöjä. Just the way I like them. <3

Vastaa