Koko viikonloppu on mennyt vähän pala kurkussa. Ensin suuttumuksesta ja turhautumisesta idiotismia kohtaan, pojan pelissä saamasta aika pahasta tällistä ja lopulta saman pelin hienosta voitosta. Mutta onhan ne ajatukset olleet myös Pariisissa. Kuten monilla muillakin.
Nyt osui lähelle. Minä, ja uskoisin, että suurin osa meistä, kokee keski-eurooppalaiset kaltaisekseen. Isku olisi voinut tapahtua yhtä hyvin Lontoossa. Tai vaikka Tukholmassa. Tällaisessa tilanteessa nuo kaikki tuntuvat olevan yhtä lähellä. Meidän Euroopassa. On ihan luonnollista ja inhimillistä tuntea surua ja järkytystä jollain tavalla enemmän silloin, kun osuu lähelle. Ei ehkä yhtään sen oikeutetumpaa, mutta inhimillistä.
Istuttiin eilen illalla autossa lasten kanssa odottamassa iskää kaupasta. Tietenkin lapsia kummastutti, mitä on tapahtunut. Olihan #prayforparis -kuvia myös jokaisessa heidän seuraamassaan viestimessä. Yritin parhaani mukaan selostaa ympäripyöreästi ja luvata, että me ollaan yhdessä ja turvassa. Takapenkki oli pitkään hiljaa, kunnes pieni lapsenääni lopulta kysyi varovasti
“Mut äiti, miks ne teki sillai?”
En osannut vastata. Pala on kurkussa edelleen.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
