Mutsin uhmaikä

Tasan kaksi koulupäivää siihen sitten meni. Lapset aloittivat koulunsa torstaina, ja jo perjantaina raahustettuani Robbie Williamsin keikalta väsähtäneenä kotiin, olin valmis viikkaamaan lapaseni tiskiin. Eteisen lattialla oli vastassa lenkkaria, reenikampetta, reppua ja lippistä, pöydällä pino päällystettäviä kirjoja ja jääkaapissa valo, joka sekin jotenkin erityisen himmeä. Mustikkamukavan liejuiset astiat levittivät mäskistä hajuaan tiskialtaassa ja helvetinmoinen banaanikärpäsyhdyskunta pölähti naamalle heti, kun uskalsin keittiöön astahtaa.

Ei perkele. Tätähän se olikin.

Arki näkyi meidän taloudessa välittömästi. Ei mitään pehmeitä laskuja, ei lomafiiliksiä vaikka vähän käy välillä töissä, vaan raakaa bisnestä heti lähtöviivalla. Lasten yhteensä viidestätoista kouluaamusta 13 alkaa kahdeksalta. Illat on turvoksissa harrastuksista jo ennen kuin kaikkien aikataulut on edes selvillä. Yhdellä alkaa oikomishoito, toisella rippikoulu. Mää en tiedä, mikä mulla alkaa. Lähtölaskenta pehmustettuun huoneeseen, varmaan.

Tuntuu keskimäärin hyvin kaukaiselta, että pari viikkoa sitten olin teippailemassa hyllypaperia ja aloittamassa retkeilyä. Edes läpällä.

Niinpä tein, kuten kuka tahansa 35-vuotias äiti olisi sijassani tehnyt. Heittäydyin meritähden muotoon sängylle ja märisin. Joku voi väittää, että vastaavaa käytöstä nähdään useimmiten 2-3 -vuotiaiden toimesta päiväkodin naulakoilla tai kauppajonossa, mutta osoitin tuonkin yleistyksen vääräksi. Kiukuttelin ja ulisin, kuinka en jaksa eikä huvita ja kaikki on pilalla. Elämä on pilalla, lapset on pilalla, kasvatus on pilalla ja banaanikärpäsarmeijaa keittiössä houkutteleva hedelmävati se vasta pilalla onkin.

Tuli kertakaikkiaan totaalinen vastareaktio. Kitisin X-asennossa, etten kyllä ala yhtään. Halusin perääntyä ja palata huolettomaan kesäfiilikseen. Silmissä vilisi jo kaikki ahdistavat marraskuiset kasin aamut, unohtuneet sisäpelikengät, vatsataudit, sanakokeet ja mikroveltot paniikkikalapuikot. Tilanne vaati akuuttia paperipussiin hengittelyä ja mieheni vakaata kyä se siitä -toistelua.

Puuskuttelin siinä sit loppuillan tuijotellen tuota työkaverilta saamaani “Good vibes only” -muistikirjaa. Sattuneesta syystä en vielä kirjoittanut sinne mitään. Vibat kun ei olleet arkiahdistuskohtauksessani parhaasta päästä.

Enkeleille, yksisarvisille ja maahisille kiitos, tämä maanantai osoittautui monin tavoin hyväksi päiväksi. Kaipa se tuollainen ylimääräinen hyperventilointikin unohtuu, kun arki ja aikataulut alkaa todella rullata. Siinä millekään ylimääräiselle hengittelylle ole aikaakaan.

Milläs fiiliksillä siellä ruutujen ääressä otetaan arkea vastaan? Hyllypaperia vai hyperventilointia?

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

17 Replies to “Mutsin uhmaikä”

  1. Aivan ihanaa — siis niin mahtavaa kuulla, että en oo ainoa arkiahdistuja!!! ? Puit tuossa sanoiksi juurikin omat fiilikseni viime päiviltä. Vielä kun tilanteen kruunasi jäätävä flunssa, niin avot, hermoromahdushan siitä jo melkein tuli. Ja tää on siis vasta alussa… Mutta kylhän me selvitään! ?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kyllä me selvitään! Tuli vaan hetkellisesti täydellinen lamaantuminen. Että mää en oikeesti jaksa taas alottaa tätä koko säätöä alusta. Mutta eiköhän tuo tuosta lähde pyörimään. Ei oo kai vaihtoehtojakaan. 😀

      1. Nimenomaan näin – vaihtoehdot on vähissä :D. Ehkei kannata miettiä tässä vaiheessa koko talvea läpi, vaan keskittyä vaan tähän hetkeen. Tiedän, että ainakin mulla noita lamaantumisia tulee syksyn ja talven mittaan vielä monta, mutta tavallaan nekin on ihan tarpeellisia hetkiä. Sen jälkeen on yleensä taas yllättävän kevyt olo 😀

  2. Päivi sä oot IHANA! Selvästi koen jonkinlaista sukulaissieluisuutta sun kanssa. Ja siks repesin ihan totaalisesti tätä lukiessani ?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ai kauhia! 😀 Mutta ihana tavata sukulaissielu!

  3. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Sain työkaverilta vihkon, johon voi tallettaa unelmia ja ideoita. Kesällä siirsin näiden muistiinpanoa, kun muka syksyllä vasta kannattaa ideoida – Suomihan on kiinni kesät ja päivät kuluu pehmytjäätelöä lipoen laiturinnokassa. No, eihän sitä tässä arjen rytkähdettyä ehdi enää mitään ideoida tai haaveilla! Paitsi siitä, että roskalava ja lämmin varasto ilmestyisivät meidän pihaan ja tavarat siirtyisivät itsestään niihin ja ettei tarvisi enää koskaan pestä pyykkiä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Joo, siis lomathan on unelmointi- ja ideointiaikaa. Arjen tullen sitten vaan pyyhitään niillä haaveilla persettä ja pestään pyykkiä. Perussetti. 😀

  4. Merltähden sijaan kannattaa välillä kokeilla myös sikiöasentoa. Toimii mulla ainakin paremmin.

    (Niiden treffi-iltojen, joita meidän parisuhteessa muistettiin harrastaa ehkä sekä tammi- että helmikuussa, suunnitelmissani llisi varata kalenteriin myös säännöllisiä äiti-päiviä ja viikonloppuja. Muuten en jaksa talven yli.)

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sikiöasento tulee kuvioon varmaan sit marraskuussa. Ugh.

  5. Loistava postaus!
    Mä en halua enää kenenkään sanovan, miten arki on ihan parasta ja liibalaabalaa…
    Kun koulut alkaa samaan aikaan kun kuskaa itteään ja lapsiaan vuoroa hammaslääkäriin, yhtä varpaan operointiin ja yrittää pykätä kymppisynttäreitä samalla kun valmistautuu yövuoroon.. Mitä kivaa tässä on???
    Epäsäännöllinen kolmivuorotyö tarkottaa sitä että 2/3 vkl oon töissä. Koko porukan yhteinen vapaa-aika siis on vähissä. Ja kun mun vapaapäivistä suurin osa on viikolla, herään kuitenkin aina ennen seiskaa, kun lapset lähtee kouluun…
    No joo, puolensa tietenkin kaikessa. Mutta mä kyllä heräisin mielelläni arkeen vaikka lottovoittajana. 😉

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Jep. Jonkun mielestä arki varmaan onkin parasta. Ja onhan se osittain. Mutta on se myös ihan tajutonta riittämättömyyttä, ahdistusta ja pelkoa siitä, että kaikki jaksaa, ehtii, nukkuu ja syö tarpeeksi. Että jokainen saa syliä ja kahdenkeskistä aikaa. Että itse pysyy järjissään eikä kuluta itseään loppuun.
      Mutta niin kauan kuin tuota lottovoittoa ei näy, ei kai auta ku painaa. 😀

  6. Ihan sama meno meillä, ja aina se alku on karceeta shokkihoitoa. Kunnes saa omat aivot taas oikeaan asentoon, eikä se arki enää tunnu niin sietämättömältä.

    Mutta että tunnistan! Meillä on tänä syksynä auttanut se, että työt, päiväkoti ja koulu alkoivat eri viikoilla, eivät kaikki yhdellä rysäyksellä. Ja se, että harrastuksetkin alkavat tipoittain, viikko viikolta, tässä elokuun aikana. Saa edes vähän totutella.

    Ja sit on vaan pakko antaa joinakin hetkinä itselleen lupa pysyä verkkaisena. Katsoa sotkuja sormien läpi. Skipata jumppa ja lenkki ja sen sijaan nukkua alkuillan päikkärit sohvanmutkassa, kun kuopus katselee lastenohjelmia. Se on armoa. Että heittää ne pinaattilätyt mikroon tai hakeekin arki-iltana koko perheelle kiinalaista. Kyllä se siitä taas.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi armollisuus on tosi totta. Mulla menee usein hommat ylitöiden puolelle ja saatan illallakin hakata vielä konetta sohvalla. Silloin on usein pakko luovuttaa pyykkien tai keittiön siivoamisen suhteen. Kun ei vaan jaksa.
      Yritän myös yleisellä tasolla opetella sitä, että vapaalla tosiaankin saa olla vapaata, eikä aina ole pakko olla suorittamassa jotain. Levosta kun saa ihan oikeasti virtaa.
      Kyllä se tästä taas.

  7. Hauska kirjoitus tärkeästä aiheesta. Luulen, että meitä on aika monta, jotka ovat hyperventiloineet viime ja tällä viikolla. Meritähdet ja muut eriskummalliset asennot on täysin ok, jos niistä saa apua.

    Tsemppiä !

  8. Samoja fiiliksiä! Oonkin jotenki tosi helpottunu ku tuli pari saikkupäivää vaikken yleensä suostu jäämään saikulle ennen ku on pää kainalossa. Nyt jäin ja voi luoja että ihmiselle tekee hyvää viedä lapset hoitoon ja nukkua ite koko päivä.

  9. Olisi ihana kun olisi sinunkaltainen ystävä tuulettamassa tässä arkirallin rinnalla.

  10. Jep. Siis niin jep. Mulla alkaa itsellä vielä työ aina samaan aikaan kun muksujen koulu/harrastusrumba, joten fiilis on aina elokuun puolivälissä sama kuin joutuisi hurrikaanin keskiöön. Lohdullista on se, että kun saa oma työjunansa puksuttamaan tasaisesti alun säätöjen jälkeen, niin ihan oikeasti helpottaa. Sitten vaan pitelee lankoja tiukasti käsissään, hengittää syvään ja odottaa joululomaa 🙂

Vastaa