Punainen neulepaita

En usko että olen ainoa vanhempi, joka on tasaisin väliajoin hämmennyksestä polvillaan lastensa kasvun edessä. Kovimmin polvilumpion päälle koko kohta 16 vuoden aikana on käynyt murrosikä – epäusko siitä, kuinka aktiivisesta ja elämäniloisesta lapsesta muovautuu muutamassa kuukaudessa kaulukseensa murahteleva ameeba, jolta tuntuu hetkessä unohtuneen kaikki olennaiset ihmisyyden taidot aina kommunikoinnista omien jätteidensä keräämiseen, tuntuu toisinaan ylivoimaiselta.

Meillä on viimeisen vuoden aikana riidelty varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Räjähdelty ikkunat helisemään ja kiroiltu naapurien korvat punaisiksi. On väitelty olemattomista ja taisteltu tärkeistä. Syytelty, anottu anteeksi, heittäydytty marttyyriksi.

Olen luvannut heittää hanskat tiskiin ja antaa neiti maailmanomistajan tehdä miten huvittaa. Olen itkenyt epätoivosta, ulvonut pihalle kaikkia niitä vuosia, jolloin kuvittelin tietäväni, mitä äitiys on ja mitä se vaatii. Olen hikoillut lakanat rullalle, herännyt säpsähtäen puristavaan tunteeseen rinnassa.

Menettämisen pelko on ollut läsnä jopa voimakkaammin kuin lasten ensimmäisinä elinviikkoina.

Pelkoja on muitakin. Ajoittain olen ollut varma, että koko nuori ihminen on jotenkin rikki, sen osaset pois oikeilta paikoiltaan. Lapsenpyöreyttään menettäneiden ääriviivojen takana tuntuu toisinaan asuvan joku ihan vieras – töykeä, välinpitämätön ja itsekäs.

Ja tiedättekö, pahimpina hetkinä sitä ei osaa olla ajattelematta, että tulevaisuuden mulkkuako minä tässä nyt kasvatan.

Sitten, juuri sillä kaikkein sakeimmalla hetkellä, kun olet jo valmis teippaamaan tuon onnettoman vätyksen ylähuulesta patteriin, se yllättää tehden jotain niin ällistyttävän odottamatonta, että kaikki monen kuukauden vetelyys, vittuilu ja isottelu pyyhkiytyy hetkessä.

Meillä se oli viimeksi ihan tavallinen neulepaita. Paksu, lämmin, kirkkaanpunainen. Lempipaitani. Sellainen, jonka vien käytön jälkeen hetkeksi raittiiseen ulkoilmaan tuulettumaan (unohtaen sen poikkeuksetta sinne useiksi päiviksi).

Siellä se taas roikkui silloinkin, kun taivas repesi kaatamaan koko syksyn sateet alas kerralla. En tietenkään muistanut koko paitaa, ja kun lopulta muistaessani juoksin kiljuen pihalle varmana siitä, että henkarissa roikkuu venynyt, litivetelä ja haiseva kolttu, sitä ei ollutkaan missään.

Arvaatteko miksi? Koska tuo useimmiten toimissaan itsekäs, ajattelematon, vetelä, piittaamaton ja koppava teini oli nostanut sen sisälle. ”No ku siel sato”, se sanoo vähän hölmistyneenä, aivan kuin teko olisi päivänselvä.

Kaiken sen tunnemyrskyn ja epävarmuuden jälkeen tämä olemattoman pieni ele – punainen pusero ja jonkun muun ajatteleminen – muistuttaa, mikä tyyppi siellä teini-ikäisen omien kuohujen takana edelleen on.

Ei se peli taidakaan vielä olla menetetty.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

6 Replies to “Punainen neulepaita”

  1. Darkkihoo says: Vastaa

    Ihana neiti 🙂 osaa ne välillä yllättää. Onneksi.
    Meillä on selvästi vaikuttanut säbäjätkän kylkiluu-murtuma ja mun töihin lähtö arki-iltojen ilmapiiriin… argh! -Darkkihoo

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi saakeli, auts! Pikaista paranemista! <3

  2. Omien jälkeläisten kasvun seuraamisen sanotaan olevan vanhemmalle eheyttävää toimintaa. Oman lapsuuden ”epätäydellisyyksiä” on mahdollisuus käydä uudelleen läpi ja asettaa oikeisiin mittasuhteisiin.
    Siinä samalla ehtii tehdä ne virheet niiden omien jälkeläistensä kanssa ;).

    Teini-ikä nostaa meissä vanhemmissa pintaan sitä samaa epävarmuutta, mitä koimme itse teini-iässä. Voimme toki hyväntahtoisesti naureskella sille, kuinka yht’äikiä kaikilla kylän teineillä on samanlaiset helly hansenit, addun verskat ja paljaat nilkat, mutta samalla salaa toivomme ja pelkäämme, että se oma lapsi varmasti sopii ja mahtuu juuri tuohon joukkoon mukaan. Me voimme kannustaa häntä olemaan oma, omanlainen itsensä ja salaa olla silti kauhuissamme sosiaalisen itsemurhan edessä, kun lapsemme valitsee jotain, mitä tahansa, valtavirrasta poikkeavaa.

    Teinin vanhempana ei ole helppoa olla. Koko ajan saa pelätä pahinta. Paljon on nuoresta itsestään kiinni, mutta paljon jo myös osuutta sattumalla ja hyvällä onnella. Vanhempien mielipiteillä ei enää, ainakaan tunnustettavasti, niinkään.
    On pelottavaa lähettää omaa aarrettaan maailmalle tunnustaen samalla, ettei oma vaikutusvalta juuri ylety kotiporrasta pidemmälle.

    Tulen huokaisemaan helpotuksesta, kun nuo kaikki joskus saavuttavat aikuisuuden. Näin ainakin luulen. Todennäköisesti pelkään ja epäilen silloin jo heidän kykyjään pärjätä vanhempina tai työelämässä. Sillä mihin tästä nyt karvoistaan…

    Teinit myös yllättävät joskus. Silloin pinnan alta läikähtää hetkellisesti jotain aitoa ja oikeaa. Se antaa uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kirjoituksessasi on monta pointtia, joihin uskon. Juuri tuo sama epävarmuus pinnan alla kytee ja sieltä nousee. Oikeastaan se on aika pelottavaakin. Kuinka aidosti ja läheltä voi tuntea vielä 20 vuoden jälkeenkin ne samat fiilikset kuin silloin joskus.

  3. Meinasin tähän avautua pidemmästikin omista kasvatusyrityskokemuksistani, mutta pyyhittyäni muutaman kerran kirjoittamani rivit pois, päädyn vain toteamaan että: Aamen. Monesti itsellänikin on käynyt mielessä, että en tosiaan tunne tuota kusipäätä, mutta hetken päästä se ihana haluaakin tehdä lihapullia tai tulla viereen nukkumaan iskän poissaollessa. Olkoon voima kanssamme!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hear, hear! Välillä on valmis myymään mukulan eniten maksavalle ja toisinaan rintaa puristaa suunnattomasti, kun ajattelee, että muutaman vuoden kuluttua se haluaa muuttaa pois kotoa. Kaikki on epäreilua!

Vastaa