Reissukarma is a bitch!

Kun tänään 15 vuotta täyttävän esikoisen syntymän jälkeen innostuttiin järjestämään ensimmäiset kotibileet – tupaantuliaiset – lapsi tuli sopivasti juhlia edeltävänä iltana kuumeeseen, juhlat peruttiin ja kilokaupalla makaronisalaattia kaadettiin roskikseen. Kun olin kuopuksen raskaan ja allergisen vauva-ajan päätteeksi sopinut ystäväni kanssa virkistysviikonlopun Helsinkiin, sekä minä että yksi lapsista sairastuimme lähtöä edeltävänä iltana vatsatautiin. Kun päätimme ensimmäistä kertaa järjestää miehelleni syntymäpäiväjuhlat hänen täyttäessään 30, kaksi lapsista sairastui vatsatautiin mummunsa hoivissa juhlien jo ollessa käynnissä.

Ja kun kerran järjestettiin lapsille yllätysristeily ja lähdettiin aamulla ajamaan hämmennyksestä innostuneet mukelot takapenkillä Turkuun, pienin laattasi kesämekolleen juuri, kun päästiin kaartamaan satamaan ja nähtiin ensimmäinen laiva. Alkuvuoden hääpäivämatka kaatui puolestaan lopulta työkuvioihin.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, miksi jo ennen viime viikkoista Wienin reissua olin kovin epäileväinen sen suhteen, tulisimmeko koskaan matkaan pääsemään. Meillä kun tuntuu vain olevan järjettömän huono tuuri minkä tahansa arjesta poikkeavien suunnitelmien kanssa.

Wienin reissun lähtö koitti viime viikon sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ja voitte varmaan uskoa, että meidän aamiaispöydässä vedettiin tiukkaa vitamiinicocktailia sinkistä maitohappobakteereihin ja monivitamiineihin jo kuukautta ennen reissua. Kaikille hyvän matkan toivottelijoille sanoin, etten usko lähtöön, ennen kuin kaikki oikeasti ollaan koneessa. Ja nauroin. Eihän meille oikeasti voisi _taas_ voisi osua niin paska tuuri, että sairastuttaisi.

Perjantaina jo hiljaisesti itsekseni mietin, että nyt ollaan jo niin lähellä, että ei tässä nyt enää mitään varmaan tule.

Vaan vähänpä tiesin.

Perjantai-iltana tultiin porukalla korismatsista ja teiniä alkoi yllättäen yskittää. Ajattelin, että jotain on mennyt kurkkuun, eikä sen kummempaa. Aamulla tyttö tuli kuitenkin alakertaan ja valitteli flunssaista oloaan. Yöllä oli hikoiluttanut ja aamulla ollut lämpöäkin, mutta hän oli itse sitä mieltä, että oli varmaan patteri vaan huoneessa liian kovalla.

Mimmi lepäsi koko päivän ja järkeiltiin, että kun nyt ei flunssaa kummempaa ole, tuskin tulisi vaikuttamaan lähtöön kuitenkaan. Illalla mitattiin kuitenkin kuume vielä, kun tyttö oli kovasti viluinen. Mittari näyttikin yllättäen 39,1 ja ajatukset menivätkin uusiksi. Mitenkäs hemmetissä tämä homma nyt saataisiin hoidettua? Jos vanhin lapsi joutuisi jäämään reissusta pois, joutuisin minä jäämään hänen kanssaan, ja jos taas minä jäisin, jäisi matka väliin myös kuopukselta. Poika, jonka koristurnausmatka siis oli kyseessä, ja lasten isä majoittuivat siis joukkueen mukana koulussa. Eli pahimmassa tapauksessa lähtijöitä olisi ollut meidän viisihenkisestä perheestä vain kaksi.

Lauantai-iltana itkin niin, että koko kroppa tärisi. Pettymys oli niin suuri ja kokonaisvaltainen. Tämä matka ei ollut pelkästään “joku matka”, vaan lasten ensimmäinen lentomatka ja meidän koko perheen ensimmäinen pidempi ulkomaanmatka. Ensimmäinen kerta, kun moinen ylipäänsä on ollut mahdollista.

Sunnuntaiaamuna tyttö heräsi edelleen kuumeisena ja päätettiin soittaa päivystykseen. Oireluettelon jälkeen hoitaja kehotti suorilta tulemaan paikalle – kuulosti ihan kaupungissa riehuvalta influenssalta.

Sinne siis menivät isä ja tytär, alle vuorokautta ennen lähtöä samaan aikaan, kun minä yritin pitää pienempien lasten reissumieltä yllä ja pakata kamoja laukkuihin, vaikken yhtään tiennyt, millä kokoonpanolla matkaan seuraavana yönä päästäisiin.

Pikatesti osoitti hoitajan arvauksen oikeaksi: influenssa A. Positiivisena uutisena kuitenkin se, että lääkäriin hakeuduttiin ajoissa ja lääkitys yleensä tehoaa nopeasti. Lääkäri ei kieltänyt matkustamista, mutta kehotti tietysti miettimään tarkkaan, kannattaisiko matkaan lähteä, jos olo olisi kovin kurja. Virusta oli kuitenkin liikkeellä niin paljon, että tartuntariski oli käytännössä vähän joka puolella.

Ensimmäinen siivu reissukassasta kiikutettiin siis apteekkiin. Influenssalääkitys potilaalle ja estolääkitys meille muille perheenjäsenille haukkasi lähes pari sataa euroa tuliaiskassasta. Tuossa kohtaa se tuntui kuitenkin yhdentekevältä. Olisin maksanut vaikka enemmänkin siitä varmuudesta, että päästäisiin matkaan koko perheellä.

Tyttö oli itse sitä mieltä, että jaksaisi ja haluaisi lähteä. Saatiin lääkekuurit aloitettua ja vähitellen toiveikkuuskin heräsi. Ehkä me sittenkin päästäisiin matkaan. Pakattiin ja valmistauduttiin yöherätykseen, tehtiin eväitä ja tuplatsekattiin passeja, matkalippuja ja latureita.

Mutta eihän tämä olisi ollut ollenkaan meidän perheen kertomus ilman kaiken kokoavaa laatoittamiskokemusta. Kuin kirsikaksi koko vittumaisen kakun päälle mimmi voi pahoin vielä juuri ennen nukkumaanmenoa. Siinä kohtaa mentiin kyllä miehen kanssa hetkeksi aika hiljaisiksi ja toisaalta samalla yritettiin lohduttaa itkeviä pikkusisaruksia, jotka surivat siskonsa puolesta. Tunnelma oli aavistuksen kaoottinen.

Lähtöön oli aikaa tässä vaiheessa kuutisen tuntia. Koska tyttö ei muuten voinut pahoin, järkeiltiin oksennuksen johtuneen vahvojen särkylääkkeiden ja uuden lääkekuurin yhteisvaikutuksesta. Tässä vaiheessa käytiin kuitenkin naapurissa isälläni, ihan vain varmuuden vuoksi. Jos näyttäisi siltä, että tyttö ei jaksaisi lähteä, voisiko hän mennä viikoksi papalle. Kuten aina, pappa tietysti lupautui auttamaan.

Uni ei tullut silmään kuin ihan muutamiksi minuuteiksi sinä yönä. Tuntui kamalalta pelkkä ajatuskin siitä, että yksi lapsista joutuisi jäämään niin pitkään odotetulta matkalta pois. Yhtä hirvittävältä tuntui ajatus siitä, että samalla peruuntuisi myös kuopuksen matka, jos päättäisimme jäädä tyttöjen kesken kotiin. Ahdistava oli myös ajatus kovasti kipeän lapsen matkustamisesta – olisiko näissä vaihtoehdoissa edes voittajia?

Kun kello klo 2.30 herätti, oli teini kuitenkin ylhäällä ensimmäisten joukossa. Kuumetta oli vielä, mutta lukemat olivat selkeästi laskeneet ja tyttö oli verrattaen pirteä, ei yhtään huonovointinen ja halusi ehdottomasti lähteä mukaan.

Ja niin me lähdettiin. Luojan kiitos, me kaikki lähdettiin.

Tyttö jaksoi matkustaa tosi hyvin ja perillä sai levätä melkein koko ensimmäisen päivän ja toisena päivänäkin otti vielä tosi rauhassa. Lääkkeet tosiaan tehosivat nopeasti ja kuume laski. Loppuviikosta mimmi oli jo mukana ostoksilla ja peleissä. Päästiin sittenkin nauttimaan yhdessä ihanasta Wienin keväästä. Meillä oli ihan mahtavaa!

Itse matka oli huikea elämys monin tavoin, mutta siitä erikseen vielä myöhemmin, enkä useampaankin kertaan.

Mutta niin. Kai tää vaan on meidän tapa tehdä asiat. Aina vähän reunalla. Huh huh.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

7 Replies to “Reissukarma is a bitch!”

  1. Johanna says: Vastaa

    Voi jestas sentään, kyllä toi on ihan kauhea tilanne. Meillä oli kans kerran kans tilanne jossa “ajetaan nyt edes sinne lentokentälle” ja sit tehdään päätös kun silloinen ainoa melkein 3 v oksensi ja oli kuumettakin. Päästiin lähteen ja kaikki meni hyvin, mut se brainstorming mitä me tehdään ja ollaanko tyhmiä jos…

    Muutenkin just toi pikkulapsiaika kouli peruuntumisia aikanaan ihan vaan kyläreissuja ym. puolin ja toisin, etten näin vuosien jälkeenkään yleensä usko ennenkuin varmaa.

    Mut ihanaa, että pääsitte matkaan, kivoja kuvia bongattu ?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oli kyllä todella. Se järjetön kaikkien tunteiden myllerrys, kun miettii kaikki mahdolliset vaihtoehdot lentojen siirrosta lapsen kotiin jättämiseen ja selvittää ja yrittää kehittää ratkaisun, joka olisi vähiten pettymys mahdollisimman monelle, mutta samaan aikaan järkevä. Onneksi tosiaan lopulta päästiin lähtemään ja todettiin se myös lomalla parhaaksi ratkaisuksi, koska nuori jaksoi mukana niin hyvin ja toipui paikan päällä rauhassa. Olisi ottanut ihan järkyttävästi päähän, jos olisi joutunut jäämään kotiin.

      Mutta niinku sanoit, niin kyllä nää keissit koulii. Ei sitä enää oikein usko suorilta minkään toteutuvan, ennen kuin oikeasti ollaan paikan päällä. Huh!

  2. Minä seurasin Instastoryissä jännityksellä, että pääsettekö te matkaan ja pääsetkö sä juomaan sitä viiniä Wienissä 😉 Ihana juttu, että pääsitte kaikki lähtemään! Kun luin sun kuvausta pähkäilyistä, kuka jää kotiin ja mihin kaikkeen se vaikuttaa ja ketä voisi lähteä ja joutuuko potilas jäädä yksin potemaan kun muut lähtee –
    siis mua ihan väänsi sielusta, tiedän tuontyyppisen kamppailun omakohtaisesti ja se on pahempaa kuin poraaminen hammaslääkärissä. Paljon pahempaa. Meidän perheessä myös reissukarma on tuttu juttu, se ei ulotu mieheen, mutta kaikkiin muihin kyllä. Matkoilla minä olen yleensä se joka sairastaa (olipa kiva eka junareissu anoppilaan kun vatsatauti iski kesken matkan) ja lapset sitten hoitaa noi mummolareissut tautisena. Eipä ole yks tai kaks kertaa, kun on saatu kahden kesken aikaa ja just kun on viety lapset mummolaan ja ajettu kotiin (100km), tulee soitto, et jommalla kummalla vaahtosammuttimella oli noussut kuume, tulehtunut silmä, sormi tai jotakin muuta ja pitäis lähteä hakemaan laps kotiin. Meillä tosin tämä karma ulottuu myös kaikkiin juhliin ja sensellaisiin myös. Kai me vaan ollaan niin pro 😀

    Aurinkoista keskiviikkoa!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ah, ihanan tuttua! Ja jotenkin mä olin ajatellut, että tää homma tästä tasaantuisi, kun lapset kasvaa. Mutta samaa shittiä näyttäis pistelevän. Nythän meillä ollaan parhaillaan vatsataudissa. Tosin JUST NYT ei ollu menoa mihinkään, mutta viikonloppuna jo olis. Vaikka ei tälle taudille kyllä oikeaa ajankohtaa ole keksittykään… Phuuuuh.

  3. Eikä sekään ole kivaa, jos elämäänsä pitää aina himmata ajatuksella “mutku, josku, sitku, no jos kuitenkin”.
    Ettei voi nauttia etukäteen matkan tai juhlan odotuksesta, kun pelkää aina vaan pahinta.
    Vaikka myönnetään, pessimistikin pettyy, mutta murehtii siitä huolimatta.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No ei kyllä todellakaan olekaan. Siksi inhoan sitä, kun huomaan omaan kyynistymiseni ja olen helposti menettänyt toivoni näissä tilanteissa jo ennen kuin mitään on ehtinyt sattuakaan. Välillä tulee sellanen olo, että miksi mitään edes yrittää, kun kaikki menee kuitenkin perseelleen. Mutta tuota ajatusmaailmaa haluaisin silti välttää mahdollisimman pitkään. Kyllä joskus vielä tulee aika, kun tämä ainainen säätö loppuu. Pakko tulla.

  4. […] johonkin. Tai moneen. Joku saattaa ehkä muistaa viime kevään hartaasti odotetun ja valmistellun Wienin reissun, jonka lähtöä edeltävät 48 tuntia jännitettiin, pystyykö vastasairastunut influenssapotilas […]

Vastaa