Välillä on hyvä olla yksin

Mä olen aina viihtynyt itseni kanssa, siis yksin. Lapsena en kokenut lainkaan ongelmalliseksi keksiä vain itse itselleni tekemistä ja yksinoloa olen siitä asti myös vaalinut. Olen aina tarvinnut tilaa ajatuksilleni, sellaista tyhjää joutenoloa. Hetkiä, jolloin kukaan ei kaipaa, vaadi tai tarvitse. Ehkä juuri senkin takia pikkulapsivuodet tuntuivat niin takkuisilta ja ahdistavilta. Kun ei ollut mahdollisuutta oikein koskaan olla yksin.

Edelleen turhaudun herkästi, jos ajatteluni katkaistaan. Eli joku seitsemänkymmentäneljä kertaa vuorokaudessa. Karmeinta on maanantaisin, kun olen ehtinyt päästä hyvään työrytmiin olohuoneen nurkkapöytäni ääressä ja nuorin lapsi lampsii päivän kuulumisineen koulusta jo puoliltapäivin. Elänkin kotona työskentelyn kanssa jatkuvassa viha-rakkaussuhteessa. Toisaalta nautin suunnattomasti päivistä, jolloin voin hoitaa duunini vaikka yöpaidassa, poistumatta kotoa kertaakaan, ja olla paikalla muksujen kotiutuessa koulusta. Toisaalta taas tekemisestä ei välillä meinaa tulla yhtään mitään, kun häiritsemässä on lapsia, läksyjä ja vyöryäviä tiskipöytiä.

Viime torstaina istahdin linja-autoon, joka suunnisti kohti Tamperetta. Olin reissussa Visit Tampereen vieraana, ajatuksena olla juurikin itseni ja omien ajatusteni kanssa, nauttien tietysti samalla kaupungin tarjonnasta. (reissupostausta tulossa myöhemmin vielä erikseen) Kun sain tsekattua itseni sisään hotelliin ja huoneen ovi paukahti ensimmäisen kerran takanani kiinni, olo oli ihan absurdi. Ettäkö täällä nyt sitten kaksi päivää ihan yksin, ilman virallisia aikatauluja, deadlineja tai palavereja, ilman koekuulusteluja, koululiikuntoja tai kaverisynttäreitä.

Tuntuu vähintäänkin omituiselta, kuinka hyvin omassa seurassaan viihtyvällekin ihmiselle yksinolo voi tuntua aluksi tosi vaikealta. Yleensä kotioloissa yksinolon hetki kestää maksimissaan muutamia tunteja, nyt edessä oli kaksi vuorokautta keskeytymätöntä ajattelua ja haahuilua. Ja juuri sitä mä tein. Haahuilin. Laahustelin pitkin kaupungin katuja ja pakenin keskustan ihmisvilinää puistonpenkille, josta ymmärsin nousta vasta, kun sormet jo kivistivät kohmeesta. Tuijotin sumuiselle Näsijärvelle ja annoin pääni kutoa ajatuksia juhlaviksi seiteiksi, jollaisiin se ei arjen keskellä kykene. Siinä syksyisen viiman kieppuessa vielä paljaissa nilkoissa, pohdin työt, ihmissuhteet, haaveet ja unelmat. Pakenin sekä ajatuksissani että konkreettisesti kotioven takana vaappuvaa kaaosta ja excel-suunnittelua vaativia aikatauluja.

Vaikka kokonaan arjesta ja työstä irtaantuminen olisi vaatinut kaikkien laitteiden sulkemista, eikä se käytännössä nyt olisi onnistunut, pääsin kuitenkin hetkellisesti nauttimaan yksinolon rauhasta ja raukeudesta. Tein (taas…) ammatillisia päätöksiä toteutettavaksi jollain aikavälillä, ja haarukoin myös ajatuksiani nyt 1,5 vuotta kestäneeltä freelance-ajalta. Yritin jäsennellä kunkin duunin tuomia fiiliksiä ja asettaa niitä ikäänkuin järjestykseen. Jotta tiedän, mihin haluan kuluvan vuoden jälkeen panostaa ja mistä taas ehkä luopua.

Ennen kaikkea yksinolo auttoi juuri asioiden jäsentämisessä ja pani jo arjessa taustalla häilyneet ajatukset uomiinsa. Yksin oli hyvä ja rento olla, mutta kotiinkin ehti tulla jo ikävä. Kun lauantaina raahasin laukkuni kotona eteisen kynnyksen yli ja kompastuin välittömästi kenkä- ja reppumereen, oli aika onnellinen ja hyvä olo.

Itsestään on hyvä muistaa pitää huolta ja tasaisin väliajoin myös pysähtyä kysymään, että mites menee. Vaikka se pysähtyminen omien ajatustensa äärelle voi tuntua aika pelottavaltakin, suosittelen vahvasti. Kukaan muu kun tuskin tulee koskaan olemaan sun ajatuksista ja jaksamisesta yhtä kiinnostunut kuin sinä itse.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

10 Replies to “Välillä on hyvä olla yksin”

  1. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Mulle tuli tästä nyt ihan itku. Kahdesta syystä. Samaistuin ensinnäkin yksinviihtymiseen, se on hyvin tarpeellista. Itkin, koska tunsin sielunkumppanuutta ja ikävää 😍 Toisekseen itketti siksi, että tänään on itkettänyt kaikki enkä ole koskaan äitivuosinani ollut yksin reissussa. Yksinolotunteja toki on kertynyt paljonkin mutta kotoa pois lähteminen olisi tarpeen, jotta tuntisi todella irrottautuvansa. To-do-listalle, heti kun kyyneleet on pyyhitty.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ja se on muuten ihan helvetin vaikeeta, kotoa lähteminen yksin. Se syyllisyyden taakka ja ajatus jostain mystisestä väärin tekemisestä on todella raskas.
      Mutta lähde. Edes yhdeksi yöksi.

  2. Tuo on juuri sitä, mitä kaipaisin! Nyt pitää vaan kerätä rohkeutta lähteä yksin. Sekä tietysti raivata kalenterista omaa aikaa. Ei ihan helppoa kun on neljä lasta, paljon harrastuksia ja mies, jolla töiden lisäksi paljon iltamenoja. Usein tulee otettua kaveri mukaan ja haalittua ihan liikaa tekemistä niille hetkille, kun pääsee kotoa poistumaan ilman lapsia.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi on mullakin se helmasynti. Olenhan mä töiden tai joidenkin tilaisuuksien merkeissä yksin ollut pois kotoa. Mutta en juuri koskaan niin, etteikö olisi ollut jotain sovittua menoa, paljon tapaamisia tai töitä. Ihan vain oleminen on ihan eri asia. Suosittelen, jos vain arki sen joskus sallii.

  3. Se seuraava reissu kannattaa varata jo tänään. Vaikka sen varaisi tammikuulle, siellä ei ole vielä kalenterissa niin ruuhkaakaan, se kannattaa ehdottomasti varata jo heti.
    Muuten ei meinaan tule lähdettyä. Ikinä.
    Tarvetta lähtemiselle, omalle ajalle ja irtiotolla taas tulee varmasti myös tammikuussa, joten sitä ei tarvitse pelätä, että hukkaan menisi.
    Ja jos ei yksin tykkää lähteä, niin sitten kaverin kanssa.
    Joskus jopa puolison 😉

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ja siis nimenomaan näin. Ihan sama kuin sen parisuhdeajan kanssa. Pitäisi oikeesti laittaa heti vuoden alussa kalenteriin, eikä poiketa suunnitelmista. Eihän siitä muuten koskaan mitään tule.

  4. Päkkänä says: Vastaa

    ❤️ Kuulostaa niin ihanalta. Mä makaan just yksin työmatkalla hotellissa. Kello on 5.50 aamulla ja mä syön kick karkkeja ja mietin elämää. Joskus nämä lyhyetkin yksin virtetyt hetket ajavat asiansa

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi, ihanaa! Paitsi toi kellonaika. Auts! 😀

  5. Haluun vaan sanoa että_ just toi_ pikkulapsiajasta: se on lähes tauotta jatkuvaa, intensiivistä sosiaalista kanssakäymistä, joka vieläpä rennon rupattelun sijaan sisältää koko ajan TARPEITA ja VAATIMUKSIA. Jo se pelkkä jatkuva sosiaalisuus uuvuttaa joitakin meistä, saati sitten se, että on koko ajan oltava valmiina singahtamaan ja antamaan ja täyttämään tarpeita. Munkaltaisen introvertin on hyvä muistaa just tämä, että ei se oikeasti ole ihme, että se väsyttää. En ole vain laiska ja huono!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi kyllä, juuri tuo! Mutta miten sen muistaisi, että useimmiten, jos koskaan, kyse ei ole mistään huonoudesta, vaan luonteenpiirteistä. Läsnäolo ja käytettävissä oleminen vaativat ihan hitosti ja se on kuluttavaa.

Vastaa