Mulla alkaa huomisen työpäivän jälkeen loma. Ensimmäinen kokonainen lomaviikko, ihan kokopäiväisenä yrittäjänä. Sellainen pätkä, johon ei osu yhtään pakollista päivitystä, ihan vaan lyhyttä raporttia tai muutakaan työtä muistuttavaa. Ne ehtii seuraavallakin.
Mielikuvissani nostattelin lomafiilistä hyvissä ajoin blogissa ja someissa. Jepajou, on konserttii, parisuhdelomaa ja juhannusrillailua. Vaan mitä lähemmäs tämä loma on tullut, sitä vähemmän on kiinnostanut kirjoitella mitään siihen liittyvää. Mitäs helvetin kirjoitettavaa tulevasta viikon lomasta on? Ja siis miksi ketään kiinnostaisi, mitä minä lomallani teen tai olen tekemättä. Niinpä.
Samaa aihetta ja ajatusta sivusi Emmi erinomaisessa postauksessaan muutama päivä sitten, ja samasta aiheesta me keskusteltiin myös kaksin jo alkuviikosta. Siitä, kuinka tuntuu että kaikki on jo sanottu. Että blogista, ennen niin tärkeästä henkireiästä on tullut paikka, johon pitää keksiä jotain sanottavaa, jotta lukijoiden kiinnostus säilyy. Mielellään jotain nokkelaa tai koskettavaa. Tyhjänpäiväisyys ei tässä nykyisessä ärsykkeiden karkkikaupassa kiinnosta ketään.
Melkein tuntuu, että on jotenkin turta kaikkea kohtaan. Kun aiemmin jaksoi kärkkäästikin ottaa kantaa päivän puheenaiheisiin, nyt sitä sivuuttaa sujuvasti jonkun julkkiksen mielipiteet lasten ravintolakäyttäytymisestä ja lukee vain puolihuolimattomasti keskustelua hallituskriisistä, vatuloinneista ja sisäpiirisekoiluista. Joku muu kuitenkin sanoo jossain jo kaiken, ja sanoo sen paljon itseäni paremmin. Helpompi olla vain hiljaa ja nyökytellä kotisohvalla.
Toisaalta some on mulle yksi tärkeimmistä työvälineistä, joten tietty turtuminen johtuu ehkä siitäkin. Loman läheisyydellä voi olla osansa ja kai se riittämättömyys tässäkin painaa. Että onko tässä nyt annettavaa ja kiinnostaako mikään ketään, edes mua itseäni.
Niin tragikoomiselta kuin se kuulostaakin, parhaimmat tekstini olen mielestäni kirjoittanut ahdistuneena. Silloin, kun jokin asia on vellonut sisällä jo pitkään ja josta on ollut melkein jopa pelottava kirjoittaa. Tuntuu typerältä, jopa ylimieliseltä sanoa, tai edes ajatella, että elämässä menee liian hyvin, jotta jaksaisin olla ärhäkkä. Naurettavaa siksikin, että juuri siihenhän sitä on koko elämänsä pyrkinyt, kaikki vuodet juuri sen tasaisuuden ja hyvän elämän toivossa kipuillut. Ja nyt kun se on tässä, onkin ihan turta. Onni tuli, mutta perkele, särmä meni.
Oikeastihan kaiken tämän ajatusvatvomon taustalla on oma pelkoni tylsistymisestä. Siis sekä siitä, että koen itse oman elämäni yhdentekeväksi että siitä, että teen vain tylsiä juttuja. Arkisia, tyhjänpäiväisiä. Että kadotan yllättäen minuuteni, alan asialliseksi ja teen kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Mikä on tietysti ihan ok, mutta se ei ole minua. Minähän huhhahhei väännän vitsi huulessa läpi vaikeidenkin aikojen, haaveilen ja heittäydyn, enkä excelöi fiksusti mitään viisivuotissuunnitelmia.
Totuuden nimissä en kyllä kaipaa yhtään uhmaikää, parisuhdekriisiä tai kettumaista juorua särmääni pöyhimään. Jospa se loma riittäisi. Ehkä sopivasti älytön riita parisuhdematkalla ja kärvähtäneet grillikyrsät nostavat äksyn minuuteni uuteen kukoistukseensa.
-Päivi
No ei se kyllä noin mene sun kohdalla! Mulle tää sun blogi on vielä ihan uutuudenviehätystä täysi – muutaman kuukauden vasta lukeneena. Ei aina tartte olla jännää – tosin löytyipä jännyyttä (voi sanamuoto…) tästäkin tekstistä, kun oot selvästi aihetta pohtinut.
Sekä sun että Emmin tekstit osuu sikäli nappiin, että juuri sitä taiteen sääntöjen mukaisesti tekemistä tulisi välttää. Mutta ehkä jo sen vaaran tiedostaminen antaa niitä välttämisvälineitä? Ja onhan tässä vuosien saatossa toki jotkin aiemmin särmikkäät blogit kokeneet mahalaskun – tai sitten sitä on itse lukijana muuttunut ja haluaa blogeilta eri asioita kuin ennen.
Paskaa mutta totta myös se, että parasta jälkeä luovissa hommissa tuppaa syntymään oikein perinpohjin vittuuntuneena. Mistäköhän sekin johtuu? Että sikäli jotain paineita sulle, vaikka ihanasti ja kiinnostavasti omasta vinkkelistäni maailmaa katseletkin: mistä löytäisit taas vittuuntumisen siemenen? 😀
Voi hitto, kiitos. On oikeesti kiva kuulla, että vaikka välillä sitä itse rämpii itsesäälin ja kyllästymisenkin pohjamudissa, teitä on siitä huolimatta siellä ruutujen toisella puolella lukemassa. Ja ootte vielä noin kivoja! <3
Ja kai se vaan on niin, että rakkaimmastakin asiasta ajoittain katoaa kiinnostus, kun sitä koko ajan tekee. Siksikin on hyvä pitää välillä taukoja. Viikon loman jälkeen ei tunnu muuten enää yhtään niin pahalta. 😀
No tota.
Mä itseasiassa lukisin mielelläni joskus ihan sun normipäivästäkin. Että mitä ostit siwasta tänään tai polkiko kusti postia luukkuun tai että minkäs sortin työpäivän teit. Ja paskat me lukijatkasn jakseta aina lukea älykkäitä yhteiskunnallisia mielipidetekstejä.
Mulla, tai siis meillä, alkoi nyt loma. Tein kymmentuntisia päiviä pari viikkoa. Otin fiksuna naisena tee se itse matkan joten tein matkajärjestelyistä vikat vasta äsken. Kello soittaa neljän tunnin päästä ja mulla on fiilis että saanko jäädä kotiin nukkumaan.
Ei mulla muuta
Toi on muuten hassu juttu. Mäkin nimittäin luen tosi mielelläni muiden ihan tavallisia kuulumisia, arjen pyöritystä ja sellaista, kunhan niissä on joku juju, useimmiten oma tyyli. Mutta miten ne itselle tuntuu niin turhilta kirjoittaa. Että kuka hitto nyt haluaa lukea, että siellä Siwassa taas juostiin viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa pakastepizzaa. 😀
Ja hei, onneks on noi lomatkin lusittu. Voi taas olla tuottoisa ja fiksu, ja levätä toimistolla. 😉
Mitä mitä mun silmäni lukevatkaan? ? Täähän on sun arkea! Ne helv*tin leipäpussit, lippiksen lippaan tiphtaneet kyyneleet ja suorittamattomuus. Se on Päivi. Se on Nakit ja MUTSI jota ketuttaa keksiä arkipöperöitä. Niinku meitä muitakin. Sä vaan sanot sen ääneen, eikä muuta tarvita. Siinä riittää mielenkiintoa.
Uutiset on täynnä pullollaan kommentoitavaa ja pään pyöriteltävää. Ennemmin mä luen, että joku muukin on yhtälailla pöhkö äiti kuten minä.
Olet lomasi ansainnut, älä suorita. Riitele sen miehen kanssa, ja syö kärähtänyt hiillokseen tipahtanut makkara. Ainakin on muisteltavaa kiikkutuolissa kun ei kaikki mennyt kuin kirjoissa ja kansissa 🙂 Nauti!
Oletpa ihana, kiitos! <3
Ja arvaa mitä, ei riidelty oikeastaan kertaakaan! Tosin viimeisinä päivinä jo kaipasi hiukan eroa toisesta, eihän sitä nyt jumankauta koko ajan jaksa yhdessä olla. Makkarakaan ei kärähtänyt, mutta katkaravut kylläkin. Eli jotain sentäs. 😀
Hei Päivi!
Minua tämä runo puhutteli, kun luin sen muutama päivä sitten:
Tärkeää on aina välillä
muistuttaa itseään siitä,
että on syytä
olla onnellinen,
silloinkin kun
mitään erityistä syytä
siihen ei olekaan.
Sillä sellaistakin tapahtuu,
että ihan tavallinen elämä
tuntuisi kaikkein mieluisimmalta,
kun se ei jostain syystä
enää olekaan
mahdollista.
-Marleena Ansio-
Ihanaa lomaa ja kiitos kun jaksat kirjoittaa.
Aivan hiton hyvin sanottu, runon muodossa. Kiitos. <3
Mua kiinnostaa ainakin ne arkisetkin asiat! 🙂 Ei aina jaksa mitään mullistuksia lukea, käy pidemmän päälle raskaaksi. 😀
Sekin on totta! Eikä oikeesti jaksais kyllä sellasta jatkuvaa mullistusta elääkään. Aika hyvä on just nyt. Ehkä tää on omanlaistaan totuttelemista siihen, että elämä on ihan hyvin näin. 🙂
No mähän kuulun siihen “tylsään” joukkoon, jotka rrrrakastaa lukea toisten tavallisesta arjesta ja iso osa ehkä sellaisia hienoja paatoksellisuuksia saattaa mennä ihan ohikin. Ja sinusta minä olen aina pitänyt juuri sellaisena kuin olet! Siitä kun lapset ärsyttää ja on rakkaita ja siitä että mökötät miehen kanssa mutta jaksatte tarpoa eteenpäin. <3 Vaikka tunnistan kyllä sen, että kun menee "liian hyvin ja tasaisesti" niin ei ole mitään sanottavaa, valitettavan iso osa meikäläisen päiväkirjailustakin loppui aikanaan kun menin naimisiin, valitettavaa toki on vieläkin mutta ei ihan samalla kaliiberilla. 😀 😀
No ku mäkin tykkään lukea ja samastua ihmisten ihan tavalliseen arkeen ja elämään. Siihen, että välillä liihotellaan ja toisinaan on ihan paskaa. Joskus otetaan irtiottoja, toisinaan loisitaan kotinurkissa. Sellastahan se elämä on. Ehkä sitä kuvittelee tässä valtavien ärsykkeiden sekamelskassa, että pitää olla aina jotain hurjaa ja mullistavaa. Pitäisi vaan muistaa, miksi itsekin alunperin lähdin blogia kirjoittamaan. Itselleni juurikin päiväkirjaksi, tuomaan ajatuksiani paperille. Ja se on ihan riittävän hyvä juuri näin.
Kiitos kivasta kommentista!
Päkkänän kanssa samaa mieltä, kyllä sitä ns. älykästä, kantaaottavaa ja terävää keskustelua saa lukea muuallakin ihan tarpeeks. Kun tähän omaan arkeen alkaa olla jo vähän turta, on kivaa lukea muiden elämästä. Siulle ne kuihtuneet kukkakimput pöydillä ja notskiin tipahtaneet makkarat on “normaalia” – meikäläisen arjesta ei moisia löydy. Tulee hauskoja muistutuksia että “ainiin, grillejä on olemassa”, you know?
Hahah, toikin on totta! Siihen omaan arkeensa varmaan vaan turtuu niin helposti, että yhtäkkiä mikään ei enää tunnukaan miltään. Ja muiden juttuja lukiessa koen ainakin itse just tollasia ahaa-elämyksiä. Aivan, noinkin voi tehdä! 😀