Voi, kuinka monta kertaa mä olen luvannut itselleni, että en ryhdy enää mihinkään ylimääräiseen. En lupaudu yhteenkään vapaaehtoishommaan. En viittaa, kun joku pyytää tekemään vaan “ihan pikkujutun”. Olen taka-alalla hiljaa ja katselen lattiaan niinkuin muutkin, kun innokkaita kysellään.
Mutta kun ei. Kun on ihan pakko tulkita kirjaimellisesti sanontaa “ku kaikki tarttis ite tehdä”. Ja sit taas itkeä pillitellä kaulukseensa, kun väsyttää niin perkeleesti. Että kuka taas käski.
Niinpä. Kun ei käske kukaan. Ja kun on niin kamalan paljon asioita, joita haluaa ehtiä tehdä. Mutta viimeinen kuukausi on kieltämättä menny jo hiukan överiksi. En edes muista, koska olisin tullut suoraan töistä kotiin. Ja jos olen tullutkin, jotain pikkukivoja sivujobeja on tullut naputeltua koneella kuitenkin iltamyöhään. Kouluhommilla olen pyyhkinyt persettä ja mukuliakin nähnyt just sen verran, että kerran viikossa muistan komentaa vaihtamaan paidan. Jos meillä kotona nyt joku kuukahtais ja joutuisin kutsumaan ambulanssin, raahaisin potilaan varmasti pihalle, jottei kukaan perheen ulkopuolinen näe millaisessa kunnossa tämä savimaja on.
Mä oikeasti välillä kärsin tästä luonnevammastani. Siitä, että lupaudun niin helposti kaikkeen ja toisaalta siitä, että koitan tehdä kaikki lupaamani hommat sata lasissa. Hyvin ja hiukan ylikin. Kun vähemmälläkin pääsis kyllä. Mutta ei. Kun ei voi.
Toisaalta mä haluan uskoa siihen, että hyvistä teoista seuraa jotain hyvää, ahkeruus palkitaan lopulta ja blaa blaa. Kun jaksaa vaan painaa, hyviä juttuja aukeaa vielä. Ja niin paljon on jo auennutkin, että kiitollinen saa oikeasti olla.
Mutta valehtelisin, jos väittäisin ettei välillä ahdista. Niinku ny vaikka toi huominen viiskolkyt. Ja se kun sunnuntai-iltana miettii, koska on seuraava vapaapäivä. Koska saa nukkua. Koska ehtis lenkille. Koska lukea kirjaa.
Toisaalta, kun kuolo joskus korjaa, voin todeta eläneeni aika täyttä elämää. Kokeneeni uskomattoman hienoja asioita, tavanneeni upeita ihmisiä. Ja uskaltaneeni. Olla hölmö, rohkea ja suhtautuneeni rakastamiini asioihin intohimolla.
Ja siitähän tässä elämässä lopulta taitaa olla kyse.
-Päivi-
Mä niin ymmärrän ton. Mulla on kädet täynnä työtä, vaikka palkkatyötä en kokopäiväisesti teekään. Mutta kun on niin kamalan vaikea sanoa ei, ja on niin paljon mukavia hommia, joita haluaa tehdä.
Juuri pähkäilen sellaisen asian kanssa, kun joku älysi pyytää mua omalla paikkakunnallani järjestämään ruokapiirin. Sellaisen kun Vakka-Suomessakin on Reko-jotain fb:ssä. Mä kun olen niin kamalan energinen, ahkera ja aikaansaapa.
Eihän mun oikeasti ole sellaiseen mikään pakko ryhtyä ja silti mä pyörittelen sitä ajatusta päässäni. Ehkä on hyväkin pyöritellä, jos vaikka pääsisi siihen asian ytimeen, MIKSI minun pitäisi, kun ei oikeasti tartte. Se jos selviäisi, voisi seuraavalla kerralla osata heti suoralta kädeltä sanoa ei. Nyt mä nimittäin lupasin harkita.
Mä olen lähinnä noissa tilanteissa koittanut muistaa ajatella niin, että jos siitä saa myös itse jotain, kannattaa lähteä mukaan! Pelkästään muiden miellyttämiseksi en enää suostu tekemään mitään. Tai ainakin koitan muistaa, etten tee… 😉
Mulla on yks idea: lopetat sen ruuhkavuosi-sanan käytön ja vaidat joudun sanan tilalle saan (ehkä sä niin kyllä jo aatteletkin). Sillä pääsee jo pitkälle. Meillä on oikeasti aika paljon yhteistä siinä, että lähdetään kaikkeen mukaan. Mutta mä otan tän työ-blogi-harrastukset-perhe-sekoilun vähän niinku yhtenä könttinä että tällanen mä oon, kaikkeen pitää sotkeutua. Ideaalitilanne et hengaisi kotona lukien kirjaa ja käyden illalla lenkillä on oikeasti ihan utopiaa mulle, en vain ikinä pysty sellaiseen. Kun luen, luen keskellä yötä viisi tuntia ja menen silmät sikkurassa töihin, koska oon vaan niin hölmö. ja päivällä on muuta tekemistä 🙂
Ei sillä termillä mitään merkitystä ole, yhtä kaaosta tää taitaa olla syntymästä hautaan. 😀 Enkä mä oikeasti ajattele joutuvani tekemään, kyllä mä jo ihan yhdentekeville asioille osaan sanoa ei. (oli kyllä aika, jolloin tein nekin)
Ylipäänsä teen tosi mielläni tätä kaikkea häröilyä. Mutta sit ku tulee näitä liian tiukkoja viikkoja ja kuukausia, ni meinaa ahistaa. Ku mä tarttisin välillä noita lukupäiviä. Varsinkin, kun en jaksa valvoa juuri koskaan yli yhteentoista illalla. 😀
Mussa elää sellasessa vammasessa suhteessa hippihörhö ja kontrollifriikki. Se on hiukan hankala yhdistelmä. 😀
I feel you. Itse kiitin hallituspestille yhdessä yhdistyksessä joo taas, vaikka oon istunut siinä jo kaksi vuotta mukana. Meno ei ole parantunut, ja väki vähentynyt, mutta kun olen nyt “yksi vanhoista”, tätä hiljaista tietoa kai tarvitaan. Pientä väsymystä vapaaehtoisteluun on ilmassa täälläkin, mutta kun olen pitänyt muutamia välivuosia just yhdistyselämästä, niin huomaan, että kultainen keskitie on paras. On vaan aina helpompaa hairahtaa sinne too-much-puolelle kuin toiseen suuntaan, valitettavasti ehkä, kun on tämmöinen “ulospäinsuuntautunut ja aikaansaava” luonne…
Hirveen tuttua. 😀 Tosin mä muutama vuosi sitten tipautin itteni pois kaikista ylimääräsistä jutuista, siis luottamustoimista. Mutta niin kauan, kun se antaa itselle jotain, se on sen arvoista. 🙂
Mä en edes muista lupautuneeni.
Ja silti päivät ovat niin täynnä kaikkea, ettei tarvitse kotinsa seiniä turhaa tuijotella.
Lapsia olis kyllä kiva nähdä useammin. Kohta pitää rintaan kiinnittää sellainen henkilökortti, jossa lukee selvennykseksi “äiti”. Jos nuo eivät muuten vaikka tunnista.
Niin, vaikka ei sillä.
En minäkään meinaa itseäni peilistä tunnistaa.
Kamalaa jälkeä on elämä saanut aikaan.
Joo, sama! Aamuisin saa tuolta silmäpussiwonderlandista ettiä sitä kadotettua mutsia. 😀
Mä niin ymmärrän sua. Mulla käy just kans aina noin. Ellei muita vapaaehtoisia ole niin…. “no mä voin sit…” Joopajoo, noita vapaaehtois (?) hommia alkaa olla jo aika monta.
Tutulta kuulostaa. Mä päätin juuri opinnot ammattikorkeakoulussa, opiskelin työn ohella. Kuvittelin, että sitten on enemmän aikaa harrastaa. Tai olla vaan. Mutta ei. Tai joo. Kai se yhdistystoiminta, kaiken maailman kurssit ja muut bisnekset on juuri sitä harrastustoimintaa ja omaa aikaa mitä halusikin.
Oh, kiva kuulla, että on muitakin… Päätin etten ikinä sotkeennu öbaut mihinkään ja tadaa: justiinsa selvitin ukolle, että ilmoitan meidät talkoisiin. ” Hups ” 😉