Kolmekymmentä ja seitsemän

Mikä olisikaan parempi syy rikkoa useamman viikon kirjoitustauko (lue: sairastelu- ja toipumistauko) kuin oma vanheneminen. Nimittäin tällä päivämäärällä tasan 37 vuotta sitten kairailin tietäni ulos äidistäni ja illalla yhdeksän jälkeen parkaisin ensi kertaa kätilön käsivarsilla. Olin sellainen reilun neljän kilon paketti, kuulemma kinasta valkoinen ja vähätukkainen.

Tukka minulle kasvoikin vasta ilmeisen hitaasti, ja kun kasvoi, se jäi laahaavaksi piiskaksi takaraivolle. Sellainen Juice-henkinen letti.

Ekaluokalla sain uuden Helkama-polkupyörän. Olin käynyt kaupungin ainoan pyöräliikkeen ikkunan takana ihailemassa vaaleankeltaista pyörää jo viikkoja, mutta kun oston hetki tuli, tuo kaupan keltainen fillari oli ehditty myydä ja minulle jäi vaaleanpunainen. En pitänyt siitä.

Polkupyöräillessä minulle kävi kaikenlaisia sattumuksia. Kerran olin unohtanut menneeni pyörällä kouluun ja iltapäivällä luulin, että fillari oli varastettu kotipihasta. Pari isompaa kolariakin ajoin. Sillä keltaisella en varmasti olisi sählännyt.

Päässäni oli jo pienenä ehtymätön ideapankki, josta ongin tekemistä joka päivälle. Sulattelimme ystäväni kanssa pakastimesta äidin leipomia pullia ja kiersimme sitten pussit höyryten naapurustossa myymässä “vastaleivottua” nisua. Kävin laulamassa kuoron pääsykokeissa kertomatta äidille, ja kun sitten pääsin sisään, huikkasin kotona ohimennen, että tällainenkin homma muuten tuli hoidettua. Värjäilin hiuksiani karamellivärillä, ja seiskaluokalla kävin ottamassa paikallisessa koruliikkeessä nenälävistyksen. Luvatta, tietysti.

Yhteishakupapereihin ruksasin ylimmäksi erikoislukion Tampereella, koska halusin. Tampere valikoitui sattumalta, fiiliksen mukaan. Kuten myös myöhemmin esimerkiksi puoliso, ensiasunto ja päätös vauvan yrittämisestä. Tarkemmin ajatellen, koko 37 vuoden mittainen elämäni kaikkine ratkaisuineen perustuu hyvin pitkälti siihen, miltä kulloinkin on tuntunut. Olen aina ollut huono laskelmoimaan tai perustamaan päätöksiäni edes faktoihin, olen vain rynnännyt suin päin silloin, kun siltä on tuntunut, ja toisaalta peruuttanut, jos ei ole tuntunut hyvältä.

Onneksi elämässä on sallittua tehdä virheitäkin. Tosin useimmat elämän suurista ratkaisuista tuntuvat vielä näin kymmenienkin vuosien jälkeen juuri oikeilta, kuten se ensituntuma silloin aikanaan saneli.

Mutta niin, se ikä. Onhan se tuonut mukanaan ohuesti krakeloituneen ihon ja silmäkulmien ensimmäisten harakanvarpaiden lisäksi myös malttia. Edelleen etenen vahvasti tunne edellä, mutta säntäilen vähemmän. Maltan nukkua yön yli ja tunnustella fiilistä vielä seuraavanakin päivänä. Silloin siihen voi jo yleensä luottaa.

Juuri nyt fiilis on onnellinen. No kiirettä on, joo, lepoakin ehkä liian vähän just nyt, inspiraatiokin eksyy ajoittain hukan teille, mutta kaikki peruspalikat on elämässä kuitenkin tosi hyvin ja oikein.

Aika hyvin se tunne on jo 37 vuotta vissiin sitten ohjannut.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

7 Replies to “Kolmekymmentä ja seitsemän”

  1. Onneksi olkoon!
    ?
    Sitä kun aina luulee, ettei tänäänkään ole saanut mitään aikaiseksi, niin kyllä sitä vaan pidemmän päälle, vuosien mittaan…

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Niinpä! Pitäis useammin muistuttaa itseään.
      Ja kiitos! <3

  2. Siis huikeaa, samaistuin tähän aivan täysillä! Kivaa synttäriä ja paljon lisää fiilispohjaisia päätöksiä ??

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos!!

  3. Onnea paljon syntymäpäiviesi johdosta näin hieman myöhässä! 🙂 Onpa tosiaan siulla mennyt hyvin mutu-tuntumalla. 🙂 Kyllä se ensifiilis on tärkeä ja joskus on myös tuuria matkassa… Kyllä elämä on ihmeellistä!

  4. nakitjamutsi says: Vastaa

    Sanopa muuta! Toisinaan sen ihmeellisyyttä tulee oikeasti pysähdyttyä miettimään. <3

  5. Mahtavaa, paljon onnea 🙂

Vastaa