Paluumuuttajan arki

Siitä on nyt aika lailla seitsemän vuotta, kun yhden kesän päätteeksi päätettiin ihan tosissamme siirtää elämämme pois Tampereelta. Ajatusta oltiin tosin lämmitelty jo pidemmän aikaa. Vaikka viihdyttiinkin hyvin rivarikämpässämme Tampereen Lielahdessa, haaveiltiin omakotitalosta. Haluttiin lapsille omat huoneet, kiva piha ja oma rauha.

Tampereen hintatasoon ei meidän palkoilla ollut varaa. Tai joo, oltais saatu joku pieni tölli syrjästä, mutta järkevää omakotitaloa viidelle ei mistään. Laajennettiin hakua ensin Nokialle, sen jälkeen Kangasalle ja lopulta Valkeakoskelle saakka. Käytiin ihan kivoissa taloissa, kummallisissa kopeissa ja karmeissa mörskissä. Halusin palavasti oman talon, mutta mikään ei iskenyt. Alkoi tuntua jo masentavalta. Nettiä selatessa osoittelin katkerana, kuinka hienoja taloja saisi vanhasta kotikaupungistani vain murto-osalla Tampereen kammottavimpien koppien hinnoista. Heitettiin läpällä, että jospa muuttais sinne. Öhö öhö.

paluumuutto1

Oltiin käyty täällä mun kotikonnuilla aika harvakseltaan. Ei oikein tuntunut olevan asiaa näille main. Ahdisti vaan se, että kaikki tuntee kaikki ja mitään ei tapahdu. Tuona kesänä seitsemän vuotta sitten käytiin ensin kerran. Kohta toisen ja kolmannen. Lämmiteltiin vanhoja ystävyyssuhteita näille nurkille ja yht’äkkiä karski läppä tänne muuttamisesta olikin konkreettinen vaihtoehto. Kaikeksi yllätykseksi meistä huomattavasti harkitsevaisempi osapuoli oli muuton kannalla, kun minä vielä epäröin. Pää oli viimeisen kesälomareissun jälkeen aivan pyörällä. Ollaanko me nyt oikeasti suunnittelemassa tätä?!

Oltiin me. Miehellä alkoi vimmattu työnhaku. Vaikka itse olin palannut jo viimeisen äitiysloman jälkeen töihin, voisin vielä jatkaa hoitovapaalla uudessa paikassa, jos miehen työnhaussa tärppäisi. Pääsisin roudaamaan esikoista eskariin ja olemaan muksuille läsnä isossa muutoksessa.

paluumuutto3

Syksyn aikana tärppäsi ja koko homma konkretisoitui, kun muuttoratas lähti pyörimään. Parin vuorokauden aikana laitettiin asunto myytiin, saatiin vuokrattua kämppä Uudestakaupungista, haettua eskaripaikkaa, irtisanouduttua töistä ja mitä vielä. Kaikki sujui yllättäen kuin rasvattu. Kämppä myytiin ensimmäisellä näytöllä, muutto sujui sutjakasti ja käytännön asiat hoituivat käsittämättömän jouhevasti. Kuin niin olisi tarkoitettu.

Jo parin viikon kuluttua allekirjoitettiin kauppakirjat talosta ja 1,5 kuukauden päästä kannettiin muuttokuorma kotiin. Kaikki oli jotenkin ihan satumaista.

Miltä se arki pikkukaupungissa näyttää sitten nyt, 6,5 vuotta muuton jälkeen? Satumaiselta? Ei sentään. Mutta ei tämä paluumuutto kyllä hassumpi juttu ollut.

paluumuutto2

Alkuun kesti totutella kaupungin elämänrytmiin, siihen että asioille lähdetään aikaisin ja esimerkiksi kaupat sulkeutuvat varhain. Kun Tampereella käytännössä kaikki erikoisuudet oli lähellä, täällä oli opeteltava tulemaan toimeen perusjutuilla. Oliko se sitten niin kamalaa, että kahvilaan ei päässyt seitsemältä illalla tai elokuvateatterissa meni vain yksi leffa kerrallaan? Ei. Käytännössä ihmisen normaali elinpiiri on aika kapea. Työt, ruokakauppa, harrastukset. Kaipasinko silti rättikauppoja tai valtavia ravintolavalikoimia? Tottakai. Tai pikemminkin vain niiden olemassaoloa ja sitä vaihtoehtoa, että voisin niitä palveluja käyttää, jos sattuisin haluamaan.

Nykyään arki kolmen koululaisen kanssa täällä 15 000 asukkaan rantakaupungissa on aika leppoisaa. Voisin väittää, että elämä on paljon helpompaa täällä, kuin kasvukeskuksissa. Kaikki on lähellä, yhteenkään harrastukseen ei pyöräile varttia kauempaa. Miehen työpaikalle on matkaa 200 metriä, kouluun 700 metriä ja mähän teen töitäni missä milloinkin. Täällä ei istuta ruuhkissa, jonoteta hypermarketteihin tai kuskata muksuja tuntikausia illassa harrastuksiin. Elämiseen jää enemmän aikaa. 

Se, että kaikki tuntee kaikki ei enää ahdista, vaan tuo turvaa. Voin aika satavarmasti luottaa siihen, että jos omat muksut pöllöilee, kuulen siitä jotain kautta ennemmin tai myöhemmin. Tuttavapiiri on kasvanut valtavasti Tampereen vuosista, meininki on yhteisöllistä. On jotenkin lohdullista ja turvallista kävellä rannan terassien ohi ja morjenstaa joka toiselle. Jos tulee kysymyksiä, hämminkejä tai ihmetyksiä, aina tunnetaan joku jolle soittaa. Oli kyseessä sitten autonkorjaus tai biljardi. Aina joku tuntee jonkun.

paluumuutto4

Ainahan tulee niitä paskojakin hetkiä. Useimmiten ärsyttää pitkät matkat pääkaupunkiseudulle ja paskanjauhaminen. Mikä johtuu taas siitä, että kaikki kuvittelee tuntevansa kaikki. Mutta näitä ongelmia on kaikkialla ja tullee olemaan niin kauan kuin on ylipäänsä ihmisiä.

Vahvasti plussalle kuitenkin jäädään. Vaikkei ihan joka hetki siltä tunnu, paluumuutto taisi olla yksi mun elämän parhaita päätöksiä.

Onko ruutujen toisella puolella paluumuuttajia tai pikkupaikkakuntalaisia? Olis hauska kuulla teidän kokemuksianne myös!

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

24 Replies to “Paluumuuttajan arki”

  1. Karjakko says: Vastaa

    Minä myös! Sekä paluumuuttaja että pikkupaikkakuntalainen siis. Olen nyt sitten lähes koko ikäni asunut täällä Kyrösjärven rannalla, tein vaan kolmen vuoden syrjähypyn Satakunnan puolelle opiskelujen takia. Tykkäsin ja tykkään edelleen Porista tosi paljon, mutta kyllä maalla on mukavaa! (jonku mielestä Porikin kai on landee, mut..)
    Hieman yli kuusi vuotta sitten tehtiin sukupolvenvaihdos miehen sukutilalla, ja opiskelut suoritettu samalla ja perhe pykätty pystyyn. Ja kovin vaan oon tyytyväinen siitä, että tänne tultiin. Mun lapsuudenkoti on vastarannalla ja muutenkin tutut kuviot täällä, mikä sopii mulle hyvin. Oon kotiseuturakas ja ylpeä kauniista kotikaupungistani. Pieni paikkahan tää on, mutta jos täältä jotain ei saa, niin äkkiäkös hurauttaa Tampereelle.. Sinne käy täältäpäin monen työmatkakin, mut ite toivon löytäväni joskus sit jopii vähän lähempää.
    Jos asuttaisiin vielä isos citys, niin tuskin olisi hankittu lapsia näin montaa. Ahdistaa ajatuskin, että asuis neljän pienen kans kerrostalossa, jossa täytyis vähän yrittää ajatella naapuriakin joskus ja säätää vaunujen ja rappujen kans ym..
    Ei me ihan metsän keskellä asuta, kun naapuri on alle sadan metrin päässä, ja valtatiellekin vaan kolmisen kilsaa, mut tilaa ympärillä kuitenkin riittää. Tietenkin tuntuu myös tosi tärkeältä saada jatkaa tätä maatilan pyörittämistä, kun tällä paikalla suku on ollut hyvän tovin tavalla tai toisella useamman sata vuotta..
    Ikaalinen -iso pikkukaupunki! (tai vanha slogan; Ikaalisissa on imua! 😁)

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä oon yllättänyt itseni sillä, että just noi tutut kuviot jollain tapaa sopii mulle. Kyllä tosi mielelläni käyn välillä muualla, mutta koti on täällä. Oon jo tottunut tähän rauhaan ja hiljaisuuteen, enkä kaipaa enempää meininkiä ku ihan satunnaisesti. Joten tutulta kuulostaa. 🙂

      Ja tosiaan, imua imua! 😀

  2. Mä taas haaveilen paluumuutosta Helsingistä Tampereelle, koska täällä saa maksaa itsensä kipeäksi KAIKESTA! 😀

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No uskon! Ja ymmärrän kyllä, koska Tamperehan on ihan jumalainen paikka. Rakastin sen kodinomaista junttiutta ja ylpeilemättömyyttä. Ihan paras! <3

  3. Olipa ihanaa analyysiä, konkreettisia arjen esimerkkejä pikkukaupungin hyvistä ja huonoista puolista. Kuitenkin se arjen sujuminen on tässä elämänvaiheessa The Point. Itsekään en vaihtaisi Ugandaa juuri nyt mihinkään, tämä kun on lisäksi Suomen kaunein kesäkaupunki. Kiitos Päivi!
    Karjakolle rakkaat terveiset vastarannalle! <3 Käviskö kaffeet ylihuomenna? // Anu

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sujuvuus, ehdottomasti! Sanoin joskus, että tästä talosta en lähde ku jalat edellä, mutta ei varmaan niinkään voi sanoa. Koska ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen, kun lapset ovat isompia.
      Terkkuja molemmille kahvittelijoille! 🙂

  4. Lapsuuspeeheen kanssa asuttiin milloin missäkin päin Suomea. Sitten tultiin Ukiin, sain lakin, mentiin naimisiin. Muutettiin 20 vuodeksi pois mutta palattiin oman perheen kanssa 2001 takaisin.

    Ei se niin helposti käynyt kun luulin. Kaikilla entisillä kavereilla oli omat piirissä. Täällä otettiin tulijoista selvää, haluttiin laatikoita omaan karsinaansa. Mutta kun aikaa meni olemme kotiutunut hyvin. Välillä olen halunnut poiskin mutta en enää kun on oma yritys tutut ihmiset ja kulmakunnat. Ystäviä en ole saanut, hyvän päivän tuttuja kylläkin.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Varmaan moni haluaa välillä pois, minäkin satunnaisesti. Mutta se menee usein aika pian ohi.

  5. Asutaan nykyään pikkukylässä Espanjassa. Rakastan! Viihdytään miehen kanssa paljon paremmin kuin pienessä kaupungissa Espanjassa, josta myös kokemusta. Olemme saaneet todella hyviä ystäviä, elämä on niin erilaista, että tarinaa ja erilaisai kokemuksia ja kommelluksia riittää pitkäksi aikaa. Meidät on otettu lämpimästi vastaan <3
    Suomeen jos palaisimme haluaisin vanhaan kotikylääni pk-seudun kupeeseen, en pk-seudun takia, vaan sen vanhan kotikylän tunnelman takia. Moni perheen perustanut vanha alakoulun kaveri on sinne palannut, kiva paikka!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Nonni, määkin haluan Espanjaan! Kuulostaa ihanalta ja juuri sopivan erilaiselta, mutta kotoisalta. 🙂

  6. Mulla on tästä aiheesta aika ristiriitaiset fiilikset. Kotoisin Raumalta, nyt asutaan Tampereella. Olen toisaalta cityihminen, mutta aina välillä sitä huomaa ajattelevansa, että voi kun olis vaan pyöräilymatka kaikkialle. Aina välillä haaveilen paluumuutosta, mutta oman alan työnsaantimahdollisuudet ovat lähellä nollaa, joten koskaan en pääse ajatusta pidemmälle.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mun olis ollu tosi paljon vaikeempi muuttaa Tampereelta siihen johonkin lähikuntaan, kuin tänne kauemmas ja pienempään paikkaan. Luulen, että tässä se tuttuus helpotti.
      Työt on vähän hankala este kyllä, mut jotenkin uskon, että se mitä kuuluu tapahtua, tulee tapahtumaan. Oli se mihin suuntaan tahansa.

  7. Hyvää pohdintaa. Itse isompaan kaupunkiin kertaalleen paluumuuttaneena huomaan kaipaavani elämää pienemmissä piireissä. Asumme vanhassa talossa melkein keskustassa, joka on ideaalitilanne kai koko perheen kannalta, mutta kaipaisin rauhallisempiin kuvioihin – en kuitenkaan minnekkään periferiaan. Uskon että kyse on elämänrytmistä, kaupungissa se on liian hektinen ja se kuormittaa.
    Kesälomareissulta palatessa olin tukehtua muutaman tunnin seikkailusta Helsingin keskustassa, en ymmärrä kuinka ihmisillä voi olla siellä niin kamala kiire??? Sen kokemuksen jälkeen oma kotikaupunki tuntuu taas hetken ihan inhimilliseltä 😀

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kyllä elämänrytmi on pienemmissä paikoissa ihan erilainen. Helsingissä hengästyn jo astuessani junasta, syke on siellä niin kova verrattuna tänne. Oon oppinu myös nauttimaan ja arvostamaan hiljaisuutta, juuri sitä, minkä takia joskus täältä piti pois päästä. 😀

  8. Tààllà yksi paljasjalkainen tamperelainen, joskin tàllà hetkellà lòydàn itseni asumasta 900 asukkaan pienestà italialaiskylàstà. Mà kun kuvittelin olevani niin kaupunkilainen… Kaiken lisàksi kylà on vajaan kilometrin korkeudessa kukkulalla, eikà mitààn palveluita ole. Inhottavinta onkin juuri se, ettà auto on ihan vàlttàmàtòn. Loppujen lopuksi oma sopeutumiskyky ja asenne taitaa kuitenkin ratkaista paljon 😉

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi, mä en kestä! Kuulostaa ihanalta! Saako udella, miten olet sinne päätynyt? Kuulostaa niin unelmalta… <3

  9. Myönnän kaipaavani pikkukylästä kaupunkiin.
    Ehkä se on noi lapset, joiden takia en ryhdy haaveesta tositekoihin. Tai ehkä se on tuo mies. Sille riittää asiamiesposti ja s-market 😉

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Meille tulee tuosta tavalla samasta asiasta riitoja toisinaan. Miehelle riittää se tylsä, jauhava arki, jota mä kestän tosi huonosti. Mun on päästävä välillä pois, matkustamaan, kauas, kokemaan ja näkemään. Ja irti tästä. Mies on tyytyväinen tuohon työ-kauppa-harrastus-rumbaan, eikä kaipaa mitään enempää. Mikä on jo sinänsä musta ahdistava ajatus.

  10. Ruukin Akka says: Vastaa

    Ensinnäkin KIITOS IHANANHAUSKANÄRSYTTÄVÄNMIETIIÄNTÄNJUTUNJAMULLAEIOOHIUSTEN- TAI/JARIPSIENPIDENNYKSIÄ-blogista! Kiitos.
    N. 1/4-osan elämästäni Mansessa asuneena mietin (vuosi oli n. 1997…ero, kaksoset, opiskelu, vuorotyö jne…) mihin mie voin muuttaa; mihin on varaa, tilaa ja kämpässä fiilistä…hmm… Loviisaan! Mie muutan Loviisaan! Jess! Kakskielisyys, kaikki on lähellä jne. Hyvä päätös. Vielä enemmän ”maalle” muutin v. 2008, jolloin vaaleanpunainen talo, elämäni mies ja kaksi teiniä. Huh huh, paljon kiistaa, kuskaamista, säätöä, uusioperheasioita jne. Kylhän nää on niin nähty ja kuultu. Tänäpäivänä, kun ”kakarat”,(niinku Mansessa sanotaan) on aikuisia ja asuu omillaan, kaikki tykkää. Osa kaipaa, mie en lähtis ”minnee”. Riskinotto on elämän suolaisimpia/suloisimpia – ja myös niitä asioita, jotka elämän maustaa! Terv. ”Visit Ruotsinpyhtään Ruukki”.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hihihiiii, ihana! Kiitos itsellesi, että käyt lukemassa!

      Mulla on kans just nyt sellanen olo, että en haluais enää minnekään. Kunhan pääsen tarpeeksi usein myös pois täältä. 😉 Koska sen se vaatii, ihan jo siksi, ettei kyynisty.

  11. Päkkänä says: Vastaa

    Mä kun käyn Turussa niin ihmettelen miten kiireettömiä ja ystävällisiä jopa kaupan myyjät on. Yritä saada palvelua Helsingissä…noup! Mä rupeen ajaa kohta aina Turkuun ostoksille jos tartten vaatteita.

    Oikeasti mä olen pk-seudun pikku kylästä. Lapsena käytiin kirkonkylän koulua ja kirkolla kaupassa. Monet on paluumuutannut. Minäkin tykkään käydä siellä pörräämässä. En tiedä oisko musta paluumuuttamaan. Taitais olla kaikki teini angstit liian tuoreessa muistissa vaikka olenkin jo vanha käpy.

    Toisaalta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän rauhaa kaipaan. Mutta kääntöpuolena tietty se että ei oo mitään parempaa kuin sännätä kauppaan iltankympiltä kun kehittelin itselleni jonkun mielihalun mitä pitää päästä kokkaamaan just heti eikä huomenna.

    Lasten puolesta olen ehkä vähän surullinen. Pienempi paikkakunta ja ok talo ois aika yes. Mutta niinhän se menee, kun oot nuori ja pienet lapset on jaloissa ei ole rahaa ostaa kunnon taloa. Sit kun ovat pesästä lentäneet niin siihen mennessä taloudellinenkin tilanne on vähän ehkä kohentunut.

    Ps. Mun mutsi keksi googlailla asintoja ukista. Nyt se on ihastunut johonkin rivariin….kato kun uki on niin kiva paikka se mulle vaan tuumas. Isä jaksaa puhua mulle viimekesäisestä lukkakokouksesta ukin kauppaopiston kokoontumisajoissa. Siellä ne seiskakymppiset nykyiset tai ex ukilaiset olivat verestäneet muistojaan. Jotain kai siinä paikassa on…..

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mulle tulee ihan satunnaisesti sellainen älli, että haluaisin kämpän Helsingistä. Mut siis ihan satunnaisesti. Ja se menee hiton nopeesti ohi. 😀

      Ja siis lapsethan onneks sopeutuu tosi hyvin vallitseviin olosuhteisiin, oli ne sitten kaupungissa tai landella. Mä oon odottanut, koska mun naamalle heitetään valituksia siitä, että ollaan joskus muutettu Tampereelta tänne pikkukylään. Vielä ei oo tullu valituksia…

      Ja hei, hyvä mutsi! Ugissa totta tosiaan on sitä jotain! Tänne vaan, ni sit teilläkin on viimeistään syy poiketa tsufeelle, eikä meidän treffit jää aina suunnittelun asteelle. 😀

  12. Täällä yksi pikkukaupunkiin paluumuuttanut. Aluksi kotipaikkakunnalle Mänttään paluumuutto Tampereelta piti olla vain väliaikaista, mutta ajan myötä huomasinkin viihtyväni erittäin hyvin. Kiireistä arkeani tasapainottaa pienen kaupungin leppoisa elämänrytmi. Nautin siitä, että kaikki on pyörämatkan päässä, juoksu- tai hiihtolenkille kauniisiin maisemiin pääsee suoraan kotiovelta ja se, että ”kaikki tuntevat kaikki”, tuo myös tietynlaista turvaa. Jos kaupunkiin tekee mieli, niin Tampere on 90 km:n päässä ja siellä voi päiväseltään käydä. Usein on kyllä jo kiire pikkukaupungin rauhaan 😉

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sitä joskus yllättää itsensäkin viihtymällä jossain, mikä on tuntunut ehkä aiemmin ahdistavalta. Kaipa se on tää ikäkin, kun tekee tehtävänsä. 🙂
      Mä olen niin tottunut rauhallisempaan elämänrytmiin, että kestäis varmaan aika kauan totutella suuremman kaupungin meininkiin.
      Mekin lohduttauduttiin alkuun sillä, että Turkuun on vaan tunti. No joo, ehkä kolmesti vuodessa käydään. 😀

Vastaa