Sanat hukassa

vaahtera

Sain oikein väkisin vääntää itseni kirjautumaan tänne blogiin. En siksi, että blogissa itsessään olisi jotain epämiellyttävää tai vastenmielistä, vaan koska multa on sanat hukassa. En osaa pukea ajatuksiani ymmärrettävään muotoon, kun en oikein edes tiedä, mitä ajattelen. Sanat eivät löydä paikkaansa, tulee vaan tyhjää, keskinkertaista ja ihan suoranaista paskaa.

Tämä blogin kirjoittaminen on ollut nämä kaikki vuodet mulle hyvin spontaania. Yritän kyllä suunnitella postauksia ja aiheita etukäteen, mutta useimmiten päädyn kirjoittamaan jostain ihan muusta. Hyvän aiheen tullessa mieleen kirjoitusflow on euforinen olotila, jossa kirjaimet on kavereita, ajatus rullaa ja lopputulos syntyy vaivatta. Joskus menee viikkojakin niin, että haluaisi julkaista jopa useampia juttuja päivässä, kun ei malttaisi odottaa seuraavaan.

Kunnes se vaan kertakaikkiaan katkeaa. Laari tyhjenee, ideat murenee, ajatukset muuttuu mössöksi. Mun moottorini polttoainetta ovat tunteet ja kun menen henkisesti lukkoon, en myöskään saa luotua tekstiä. Ja se on kamalaa. Pelottavaa, ahdistavaa, hirveää. 

Syksyn ajan rinnalla on istunut joku möykky. En osaa selittää mistä se johtuu, en pysty sanoittamaan, miltä se tuntuu. Mutta se itkettää ihan kamalasti. Olen syksyn aikana rääkynyt, vollottanut ja pillittänyt enemmän kuin varmasti koko alkuvuoden aikana yhteensä. Se möykky ei vaan silti tunnu pienentyneen.

Ehkä taustalla on yksinäisyyden tunteita, väsymystä ja liiallista huolehtimista. En tiedä. Mutta tuntuu että tuo möykky on imenyt myös sanat, mun työvälineeni ja väyläni helpotukseen. Siksi blogissa on ollut hiljaista. En halua olla jatkuvasti kitisemässä ja narisemassa, vaan vetäydyn mieluummin hieman taka-alalle hetkeksi, kunnes saan taas kunnolla henkeä.

Paha olo on saanut mut pakenemaan vielä aiempaa enemmän töiden pariin, jotta ei ainakaan ehtisi pohtia, mistä kaikki johtuu. Työtekstit olen saanut kirjoitettua, onneksi. Vähän kakistellen, mutta aina ajoissa valmiiksi.

Kaiken pitäisi olla juuri nyt hirmuisen hyvin. Ärsyttää, että tuntuu tältä. 

Mutta on näistä möykyistä aiemminkin noustu. Kohta kirjoitan taas normaaliin malliin pierusta ja haaroista revenneistä housuista. Odottakaas vaan.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

13 Replies to “Sanat hukassa”

  1. On muuten ollut tää syksy just tota. Täälläkin.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kaamosmasennukselle ei sais kuulemma antautua, mutta hiton vaikeaa sitä on välttääkään! :/

  2. Olek sää varma, ettet meillä asu?
    Tai elä muuten vaan mun elämää?
    ❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sielläkin siis..? Koitetaan kestää. <3

  3. ..ei paineita. Aika on oikea, kun tuntuu taas hyvälle. Onnea ajatusten ja tunteiden setvimiseen!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos. Pus!

  4. Päkkänä says: Vastaa

    Mä tiedän se Möykyn. Se käy myös täällä kylässä. Välillä se tekee tuloaan niin, että sä arvaat, että se on tulossa. Yrität vältellä sitä, väistellä ja välillä juosta jopa karkuun. Joskus se tulee niin yllättäen ettet ole ehtinyt varautua sen tuloon.

    Se Mökky yrittää väittää, että sä et oo tarpeeksi etkä riitä mihinkään Se muistaa ja kuiskuttaa sulle korvaan uudestaan ne kaikki sellaiset toisten ihmisten sanat jotka voi tulkita arvosteluksi, ivaksi tai äänen sävyltään negatiiviseksi. Se yrittää viedä sulta kaiken ilon niistä asioista joista sä tykkäät väittämällä että se et osaa, pysty, handlaa, you name it.

    Sellainen Möykky käy täällä. En tiedä onko se sama kaveri joka käy siellä, tai onko sillä muita kätyreitä jotka tekee samaa hommaa.

    Aina se lannistaa kun se tulee. Pistää mielen matalaksi. Saa aina vähättelemään itseään. Mutta mä olen huomannut, että siihen auttaa vaan yksi juttu. Käärii hihat, näyttää sille kieltä ja sanoo: ihan sama mitä sä tykkäät. Alku on kankeaa ja epävarmaa ja sitten sitä hoksaa, että kyllähän tää sujuu. Möykkyä vastaan pitää mennä täysin purjein. Joskus se ei lannistu ihan heti, mutta aina olen saannut siitä niskalenkin ennemmin tai myöhemmin.

    Pus!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi hitsi, jotenkin helpottavaa, etten ole yksin möykkyineni. Kun se vaan tulee ja nujertaa. Ja sen alle on niin paljon helpompi jäädä kuin taistella vastaan.

      Mutta olet niin oikeassa. Siitä on ennenkin saatu niskalenkki. Miksei siis nytkin.

      Puss!

  5. Kokeile minkä tuloksen ahdistuneisuustesti (googlaa) sulle antaa? Kun aina ei kyse ole masennuksesta, vaikka siihenkin kyllä löytyy testinsä. Ahdistuneisuustesti on avannut monen lähipiiriläisen silmät ja ihan ammattilaiset suosittelevat sitä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos vinkistä, teen kyllä tällaisen!

  6. Mulle tulee mieleen oma entinen aika yrittäjänä. Ja eräs ystävä, jonka silloin tapasin muka kiireissäni. Olin niin poikki, kaatunut kumoon, etten itse edes sitä tajunnut. Ja osasin ajatella vain työasioita. Mihin meni se tapaaminen ystävän kanssa.. siihen että ruikutin omaa elämääni yrittäjänä. En tajunnut luovuttaa vielä silloin. Nyt olen luopunut, jo vuosia sitten.
    Näen vain osan elämääni elämässäsi, vaikka se ei sitä ihan samaa olekaan. Voimia nähdä vielä se, mikä antaisi sulle omia voimiasi takaisin <3 Ja muista ottaa sellaisia hetkiä itsellesi runsaasti <3

  7. Jesaria toosaan vaan, niin heti piristää. Kävin lukemassa em. jutun (taas) ja sain hyvät naurut. Eipä ole nauruja paljon täälläkään päin näkynyt syksyn aikana, joten se on otettava ilo irti kaikesta mistä suinkin voi.

  8. Mulle tulee tällainen olo aina syksyllä. Olen melankoliaan taipuvainen, mutta olen huomannut, että valonpuute syventää jumitusta, itseinhoa ja alemmuuskomplekseja aivan selvästi. Joulu on aina sellainen piste, että se kamelinselkä katkeaa, usein tirautan pienet itkut ja vuodenvaihteen jälkeen olo on selvästi parempi. Valo palaa, lasketellaan taas kesää kohti, ihan pian on hiihtoloma ja pääsiäinen ja kas, vappu!

    Kun huomasin, että masis toistuu selvästi joka vuosi, en ole suhtautunut siihen enää niin dramaattisesti. Tänä vuonna osasin jo odottaa sitä. Tiesin, että töissä tulisi kiireinen piikki vuoden lopussa. Juuri silloin, kun en jaksaisi eikä huvittaisi. En ehtisi blogata enkä kyllä jaksaisikaan, ja sitten mielessä alkaisi pyöriä tämä ”olen niin laiska eikä kukaan lue mua” -paska.

    Se ei tunnu kivalta, mutta sen kanssa on paljon helpompi elää nyt, kun tietää, että se on ihan normaalia ja luultavasti vain kaamosmasennusta. Minulla sitä eivät poista kokonaan mitkään liikunnat tai kirkasvalolamput, mutta asian hyväksyminen helpottaa vähän oloa.

Vastaa