Unelmista totta – jokaisen lapsen kuuluu saada harrastaa

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SOS-Lapsikylän ja PING Helsingin kanssa

Sen shortsit ulottuivat melkein nilkkoihin. Pallo pysyi vähän haparoiden pienissä käsissä ja kengänkärjissä oli ilmaa melkein kompastumiseen asti. Mutta katseessa oli jotain maagista, sellaista, mitä en ollut sen seitsemänvuotisessa elämässä aiemmin nähnyt. 

Se oli koko kentän lyhimpien joukossa, pieni pätkä valtavissa shortseissaan. Näky oli valtavan hellyyttävä ja mietin hiljaa mielessäni, mahtaisiko tuo pieni otus tietää ollenkaan, mihin sen kuuluu mennä. 

Kun pallo saatiin peliin, se alkoi pinkoa minkä pienistä jaloistaan pääsi. Vaikka pelin säännöt olivat vielä hakusessa, se paineli päättäväisesti palloineen kohti koria ja jossain vaiheessa onnistui viskaamaan sen ensimmäistä kertaa korisukan läpi. En ollut koskaan aiemmin nähnyt niin leveää hymyä, ylpeää askellusta ja yhtä aikaa yllättynyttä ja innostunutta ilmettä tuon lapsen kasvoilla. 

Pienet kädet heittivät läpyjä, kentällä halattiin, taputettiin toisia olkapäille ja muistettiin aina ensimmäisen ohi menneen vapaaheiton jälkeen vakuuttaa kaverille, että “toinen menee!”. 

Itse aloin itkeä, tietenkin. 

En niinkään edes niistä ihka ensimmäisen pelin onnistumisista kuin siitä, että näin tuon pienen ihmisen löytäneen elämänsä ensimmäisen oman jutun. Pallon, joka sopi juuri hänen käsiinsä, pelitemmon, jollaisesta hän nautti ja joukkueen, jonka tärkeäksi osaksi hän itsensä tunsi. Hetki tuntui jollain tavoin elämää suuremmalta. 

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, teini-ikään ehtinyt poika viettäisi edelleen kaiken mahdollisen aikansa koripallokentällä. Enää pelishortsien puntit eivät roiku nilkoissa ja pallo pyörii näpeissä jo tottuneesti. 

Vuosiin harrastuksen parissa on mahtunut koko valtava tunteiden kirjo aina täpärimmän mahdollisen tappion aiheuttamasta pettymyksestä viime sekuntien voittokorin tuomaan onnenhuumaan. Kentällä on voitettu ja hävitty, turhauduttu ja tuuletettu. Pukukopissa on ystävystytty, purtu hammasta, itketty ja käkätetty kavereiden kanssa niille kaikkein typerimmille inside-vitseille. 

Harrastuksen myötä ollaan myös koko perhe reissattu, ystävystytty, leivottu, kannustettu ja tultu osaksi suurta koripalloyhteisöä, joka on varmasti yksi suuri syy siihen, miksi lopulta kotiuduttiin tänne pikkukaupunkiin niin hyvin. 

Vähän myöhemmin myös perheen nuorimmainen halusi mukaan koriskerhoon ja on sillä tiellä edelleen hänkin. Vaikka hänelle lajin harrastaminen ei ole yhtä tavoitteellista kuin isoveljelleen, samoja tunteita, yhteisöllisyyttä, iloja ja suruja käydään läpi hänenkin kanssaan, ja samaan suureen ikärajat, sukupuolet, koot ja ihonvärit ylittävään yhteisöön kuuluu hänkin. 

Ja se on omasta mielestäni yksi parhaista ja elämän kannalta tärkeimmistä asioista, joita voin lapsilleni tarjota ja johon voin kannustaa. Harrastus, oma juttu, porukka johon kuulua ja puuha, mikä tuntuu kivalta. 

Suomessa on kuitenkin myös valtavasti lapsia, joille tämä kaikki ei ole mahdollista. Tämän postauksen yhteistyökumppanin, SOS-Lapsikylän kotisivujen mukaan jopa joka kymmenes suomalaislapsi tarvitsee lastensuojelun tukea. Osalla heistä ei ole perheen haastavasta elämäntilanteesta johtuen mahdollisuutta harrastaa yhtään mitään. 

Kuitenkin juuri vapaa-aika on tärkeässä osassa lasten sosiaalisten suhteiden luomisessa ja turvallisen lapsuuskokemuksen saavuttamisessa. Yhteisölliseen vapaa-ajan toimintaan mukaan pääseminen ehkäisee osaltaan syrjäytymistä ja eriarvoistumista. Mieluisa harrastustoiminta vahvistaa osaamisen, hyväksynnän ja porukkaan kuulumisen tunteita. 

Yksi toteutunut harrastusunelma jokaiselle

SOS-Lapsikylän Unelmista totta -hankkeessa autetaan köyhyysriskissä eläviä lapsia saamaan oma, mieluinen, jokaiselle niin valtavan tärkeä harrastus. Käytännössä lahjoitusvaroilla kustannetaan lisenssi-, kausimaksu- tai kurssimaksuja, jolloin lapsen tai nuoren on mahdollista osallistua toivomaansa harrastukseen. 

Näin joulun, ja sen myötä tutun kulutushysterian kohta taas nostaessa päätään voisi lahja-asioitakin miettiä ehkä hieman uusiksi. Itse jätin ensimmäistä kertaa viime jouluna suurimman osan lahjoista hankkimatta ja lahjoitin säästyneet rahat eri hyväntekeväisyyskohteisiin, ja näin aion tehdä tänäkin vuonna. Tällainen konkreettinen kohde tuntuu hyvältä etenkin kun omien lasteni kautta tiedän, kuinka valtava merkitys mieluisalla harrastuksella on. 

Rekisteröitymällä lahjoittajaksi unelmista.fi -sivustolla voit auttaa lasta tai nuorta saamaan niitä valtavan tärkeitä ilon ja yhteisöllisyyden kokemuksia, joita harrastustoiminta tarjoaa. Lahjoituksen voi tehdä joko kuukausittain tai kertalahjoituksena. 

Eikä edes tuo unelmointi ole muuten kaikille itsestäänselvyys – usein huonoissa oloissa kasvavat lapset ja nuoret eivät osaa haaveilla oikein mistään. Aiheeseen liittyen kannattaa kuunnella SOS-Lapsikylän SOScast-podcastin jakso, jossa lastenkodissa kasvanut näyttelijä Pamela Tola kertoo, miten lapsena utopistiselta tuntunut unelmointi on ollut lopulta hänen tiensä hyvinvointiin ja menestykseen. Hyvin ajatuksia herättävä jakso, suosittelen kuuntelemaan!

Seuraajailta Turussa

Hoi erityisesti Turku ja lähialue! Jos olet kiinnostunut tukiperhetoiminnasta tai muusta SOS-Lapsikylän toiminnasta, tule mukaan seuraajailtaan Turussa keskiviikkona 30.10. klo 17.30-20. Illassa pääset kuulemaan tukiperheenä toimimisesta, esittämään kysymyksiä ja myös tapaamaan kampanjassa mukana olevia vaikuttajia, eli itseni lisäksi Simppelin sormiruokakeittiön Marjutia ja rimpuilevaa Satamon Lauraa. Seuraajailta on tietysti maksuton ja toivotaan teidät KAIKKI sinne! Ilmoittaudu mukaan TÄSTÄ LINKISTÄ

Nährä Turus, eikös?

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

4 Replies to “Unelmista totta – jokaisen lapsen kuuluu saada harrastaa”

  1. Nimetön says: Vastaa

    Kun puoliso ilmoitti haluavansa erota, suurin hätä tuli minulla juuri lapsen rakkaan, mutta niin kalliin, harrastuksen puolesta. Kun perheessä kaikki muuttuu, haluaisin saada säilytettyä edes jarrastuksen ja joukkueen hänen elämässään. Mutta tiedä , että se vaatisi esimerkiksi yhtä huonetta pienempää asuntoa (mahdutaanko koko jengi kaksioon?). Se vaatii myös toisilta lapsilta joustoa, kun yhden harrastus vie leijonan osan koko uuden perhekunnan budjetista. Onko se reilua?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Aivan valtavan vaikea tilanne, etenkin kun perheessä on useampia lapsia. Toivon tosi kovasti, että saatte tilanteen ratkaistua tavalla tai toisella.

  2. Ihana kertomus! Itselläni on vastaavanlainen kaunis muisto, kun kuusivuotias oli innostunut potkimaan palloa puistossa kavereiden kanssa ja kysäisin häneltä haluaisiko pelata ihan joukkueessa. Se ilme, silmiin syttynyt loiste ja ihastuneena henkäisty ’voisinko mä, äiti?’ on jäänyt ikuisesti mieleen. Siltä istumalta aloin selvittää missä täällä päin pelataan jalkapalloa ja nyt melkein 15 vuotta myöhemmin en kadu hetkeäkään että hänelle tällainen mahdollisuus annettiin, vaikka takana on mokkapalaturnauksia, unettomuus öitä (äidillä), loukkaantumisia yms. Tänä syksynä poika muutti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle mutta on jo löytänyt itselleen uuden futisyhteisön. Rakkaudesta lajiin ♥️⚽.

    Panen muistiin tämän hyväntekeväisyyskohteen, todella ihana idea!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Aivan ihana muisto! Ja kuinka tärkeäksi tuo laji ja yhteisö voi parhaimmillaan muodostua, siis ihan koko elämänmittaiseksi harrastukseksi tai jopa elämäntavaksi. <3 Ja juuri nuo kaikki tunteet ja niiden käsitteleminen tulevat myös tutuiksi näiden harrastusten kautta, oli laji sitten mikä tahansa. <3

      Ihanaa, että panet tämän kohteen muistiin. Tää on niin tärkeä juttu!

Vastaa