Me ollaan tuon siipan kanssa oltu jo aika pitkään yhdessä. Voidaan melkein sanoa, että kasvaneet aikuisiksikin yhdessä. Opeteltu käsi kädessä pitämään taloutta ja huushollaamaan, olemaan aikuisia. Vuosien myötä muotoutui sellainen meidän tapa olla ja elää.
Ensimmäisen lapsen syntymä mullisti tietysti omalla tavallaan kaiken. Arjen, yhdessäolemisen ja koko elämän. Myös vanhemmuuteen kasvettiin yhdessä, tutustuttiin, ihmeteltiin ja opeteltiin. Kasvatuslinja löytyi jotenkin automaattisesti. Oltiin useimmiten asioista samaa mieltä ja tarvittaessa käytiin keskusteluja. Useimmiten lyhyitä ja samanhenkisiä.
Mutta sitten syntyi se toinen. Poika. Ja kolmaskin, toinen tyttö. Linja pysyi jotakuinkin samana, tosin luonnollisesti löyheni aavistuksen lapsi lapselta. Mutta edelleen oltiin yhtä mieltä siitä, millaisia arvoja lapsille haluttiin opettaa ja millainen käytös oli sallittua. Pieniä erimielisyyksiä on ollut havaittavissa vasta viime vuosina.
Olen nyt tässä havainnut, että vanhemmuudessakin on olemassa tiettyjä lainalaisuuksia. Meillä on ainakin, tietoisesti tai ei, nähtävissä isin tytöt ja äitin poika. Olen varmaan ennenkin maininnut, että haluan kasvattaa ja kohdella kaikkia lapsiani samalla tavalla, yhtä reilusti tai epäreilusti. Tottakai. Mutta mitä isommaksi nuo tenavat kasvaa, sitä selkeämmin sen huomaa. Tytöille minä olen tiukempi, pojalle isä on tiukempi. Ja mä oikeesti yritän! Mutta kun ne tietyt jutut vaan lipsahtelee, vanhasta tottumuksesta…
Olen, tietenkin, tuntenut tästä kamalan huonoa omatuntoa, kunnes huomasin, että jako meneekin aika hyvin tasan. Isä antaa periksi tytöille asioita, joissa minä haraan vastaan ja minä taas annan pojalle liekaa, kun isä on tiukka. Ei siis tarkoituksella tai läheskään jatkuvasti, mutta muutaman kerran ollaan saatu toisemme kiinni kasvatushuijaamisesta.
Oon miettinyt paljonkin, mistä moinen mahtaa johtua. Mutta kaipa sitä, itsekin naisena, haluaa jotenkin erityisen paljon terottaa tytöille asioiden hoitamisen tärkeyttä, reippautta ja jonkinlaista työmoraalia. Että asioista on pidettävä huolta ja hommat hoidettava kunnolla ja opeteltava olemaan aktiivinen. Prinsessana kun ei joka paikassa pärjää. Omalla tavallaan samalla asialla isä on pojan kanssa.
Ja mimmit on tietysti kiertäneet isänsä pikkusormen ympärille, niinkuin pätkä minut. Tosin olen (mielestäni) skarpannut. Kiinnitän huomiota siihen, että olen pojalle yhtä tiukka kuin tytöille, tai annan vastaavasti joskus likoille vähän periksi. Ja luonnollisesti mietin, pilaako tällanen epäloogisuus nyt ne ja tuleeko niistä kuitenkin saamattomia vätyksiä…
Mutta legenda isin tytöstä ja äitin pojasta ei ainakaan meidän perheessä ole kuoppautunut. Mites teillä muilla? Huomaatteko kohtelevanne lapsia eri tavoin sukupuolesta, tai jostain muusta syystä riippuen?
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
No juu! Tätä oon miettinyt ja kaverin kans mietitty myös. Asetelmassa isoveli ja pikkusisko. Mies ei oikein myönnä, että tyttö sen kiertää sormensa ympärille, pitänee mua turhan tiukkana vissiin. Minä taas loiventelen pojan kohdalla…minä melkein antaisin kaiken periksi. Huonoa omomatuntoa koen siitä, vaadinko tytöltä liikaa…ihan vaan perinteiden ja syvään juurtuneiden tapojen ja tiedostamattani siihen tytön rooliin kuitenkin vaikka kuinka tasapuolinen yritän ja haluan olla.
Niin ja isän tyttö olin itsekin 🙂
No siis ihan sama juttu täällä! 🙂 Mä koen myös olleeni isän tyttö. Kai se jotenkin on meihin naisiin istutettu, että tytöiltä vaan tulee vaadittua enemmän. Vaikka kuinka yrittäisi olla tasapuolinen ja reilu.
Mun lapsuudenkoti perheessä oli liittoumat: isi ja minä, äiti ja mun veli. Tilanteet kärjistyi yleensä kun riideltiin veljen kanssa, isi puolusti mua ja äiti veljeä. Näin aikuisena ajatellen vanhemmat olis pikkasen enemmän voinut vetää yhtä köyttä.
Mulla on vaan yksi lapsi, 10v tyttö. Oltiin melkein kahdeksan vuotta kahdestaan, mun työkaveri jossain vaiheessa huomautti meidän symbioosista. En ollut itse edes asiaa tajunnut, mutta tuo on niin totta. Elettiin niin tiiviisti keskenämme, niin hyvässä kun pahassa, että meidän suhde oli varmasti aivan erilainen kuin ydinperheessä, ja on varmaan edelleen, nyt ollaan eletty uusperhe-elämää, ja meillä kesti kyllä molemmilla noin vuoden verran sopeutua uuteen perhetilanteeseen.
Tuo suhde on varmasti täysin ainutlaatuinen ja erilainen, kun esimerkiksi mulla tyttöihini. Uskoisin, että kestää kuitenkin läpi elämän tuo poikkeuksellinen side, vaikka tilanne onkin sittemmin muuttunut. 🙂
Kyllä niitä tulee kohdeltua eri tavalla – ja toisaaltahan se on hyväkin, kun ovat luonteiltaan kuitenkin erilaisia. Tosin meillä se, että nuorimmaiset on kaksoset tuo vielä enemmän paineita samanlaiseen kohteluun, kun ei voi vedota ikäeroonkaan. Mä olen huomannut, että katson enemmän sormien läpi meidän erityisherkkien lasten tekemisiä, kun itsekin erityisherkkänä voin tajuta, miltä tuntuu, kun sukat vaan on jotenkin kammottavasti mykkyrällä, ja sitten vaadin ei-erityisherkältä, että käyttäytyisi nyt ihmisiksi.
Tietysti kyllä jollain tavoin erilailla tulee väkisin kohdeltua, juurikin luonne-eroistakin riippuen. Toinen lapsi tarvitsee enemmän tukea ja potkimista, kun toinen vetelee elämää iisimmin.
Tuo onkin toisaalta jännä juttu, että vaikka itse on myös ollut tyttö ja kokenut ehkä tulleensa kasvatetuksi hiukan epäreilusti poikaan nähden, tässä vaiheessa ei meinaa kuitenkaan osata asettua siihen tytön asemaan, vaan jatkaa kasvatusta samoin, kuin mitä itseä on kasvatettu… Joku ammattilainen osais varmaan perustella tämän jotenkin. 😀
Miten osaatkin aina kirjoittaa siitä mistä on ollut tuttujen kanssa puhe lähiaikoina?! Itse olin isintyttö. Olen vieläkin. Sen huomaa esimerkiksi puhelimessa käytyjen keskusteluiden äänensävystä. Isälle vaan ei halua hermostua. Oma poikani on ehdoton lellikki. Tyttöä ei olekaan mutta tuo teoria äidin pojasta tuntuu pitävän paikkansa meilläkin. “Mamman poikaa” hänestä tuskin tulee mutta tuntuu että ymmärrän hänen mielenliikkeitään miestäni paremmin.
Entisellä työkaverilla oli 6 lasta ja hän ihan reteesti myönsi että hänellä on lempilapsia. Jotkin piirteet vaan muistuttivat toisissa enemmän isää ja toisten kanssa vain löytyi paremmin sama sävel tai ymmärrys. Hän pyrki kohtelemaan kaikkia samoin ja rakasti kaikkia lapsiaan. Mutta sanoi että jokaisella on lempilapsi ja joka muuta väittää, valehtelee! ?
No mä olen kyllä hiukan samaa mieltä tuosta! Siis että ihan varmasti jokaisella on lempilapsi, vaikkei sitä myöntäisikään.
Lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin ihmissuhde siinä missä muutkin. Eikä ylipäänsä eri ihmisten kanssa muodostu samanlaista suhdetta. Toisten kanssa vaan synkkaa paremmin, niin lasten, kuin aikuistenkin. 🙂
En usko, että kohtelen lapsia eri tavoin niinkään sukupuolen perusteella (meiltäkin löytyy molempia), mutta ovathan nuo sen verran erilaisia keskenään, että aika eri naruista täytyy vedellä. Yhden kanssa täytyy joustaa tietyissä jutuissa, jottei tekisi vahinkoa lapsen persoonalle – mutta sitten taas olla jämynä toisissa jutuissa. Toinen taas saa useammin periksi asiassa X, mutta on asian Y vuoksi erikoistarkkaisussa eikä saa siinä myöten, vaikka mikä olisi. Kolmannen kanssa on opittu, että kun hölläämme vähän siimaa yhtäällä, on lopputulos parempi kuin liian ankaralla asenteella. Jne. Kokeilemisen, oppimisen ja epäonnistumisten kautta.
Sinänsä meillä kaikilla lapsilla on lopulta ihan samat säännöt. Ja kaikkia kasvatetaan samojen arvojen ja periaatteiden mukaisesti, tietty. Mutta erilaiset luonteet (ja ikävaiheet – ikäeroakin noilla on) vaativat erilaisia kikkoja.
Mitään suosimista en oo kyllä huomannut, en itseltäni enkä mieheltä. Jokainen lapsi on samalla viivalla, kun lempeyttä ja rakkautta jaellaan. Toki yhden kanssa ehkä enemmän halataan, toisen kanssa läheisyys on enemmän keskustelua, kolmas ottaa rakkaudenosoituksensa mieluiten vastaan toiminnallisena yhdessä tekemisenä. Meillä on mun mielestä vanhempina aika hyvä tatsi siihen, mitä kukakin mukeloista kaipaa voidakseen hyvin.
Missään tapauksessa en pysty noista kolmesta keskenään täysin erilaisesta ja eri-ikäisestä lapsestani sanomaan, että joku olisi mikään “lempilapsi”. Eikä varmasti puolisokaan pysty.