Et menisi vielä, pikkuinen

Pienet lenkkarit tarpovat märkää hiekkatietä. Sateenvarjolta napsahtaa valtava pisara lippalakin lippaan, kuuluu pieni niiskaus. Ilmassa tuoksuu alkavan kesän lämmin sade, etenemme rauhallisesti hiljaisuuden vallitessa. Yritän kurottaa sateenvarjoa niin, että pieni hahmo vierelläni olisi edes vähän sen alla. Kapeilla harteilla keikkuu valtava putkikassi ja pojan ilme vääntyy välillä kiukkuiseen irvistykseen. 

Hoikat jalat pinkovat paljon omia kinttujani nopeammin. Koitan pysytellä perässä ja suojata huppuun kääriytynyttä päätä piiskaavalta sateelta. Tarkistan vielä kerran, että mukana on varmasti hammasharja, vaihtovaatteet ja rahaa. Vastaukseksi saan kärsimättömän tuhahduksen, ihan niin kuin joka kerta aiemminkin kysyttyäni samaa asiaa. On ne mukana, älä jankuta. 

Linja-autolla poika kaivaa rahakuoren laukustaan ja ojentaa sen ohjaajalle, ja kiikuttaa kassin ja makuupussin matkatavarasäiliöön. 

”No ni, heippa ny.”

”Heippa.”

”Pidä ny hauskaa ja oo kiltisti.”

”Joo.”

Kun kumarrun halaamaan, saan vielä vaivihkaisen suukon poskelle. En enää rutistuksia, en virneitä ja vilkutuksia bussin ikkunasta, mutta yhden, salaisen suukon. Luomien alla polttelee kyynel, joka on vähintään yhtä pullea kuin sateenvarjosta lippikselle napsahtanut jättipisara. 

Tunnen itseni harvinaisen typeräksi. Pidätellä nyt traagisesti itkua, kun 11-vuotias poika on lähdössä kahden päivän kesäleirille. Kahden. Mutta juuri nyt tuon pienen tyypin lähteminen tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Mennyt kevät on jotenkin napannut mua kraivelista kiinni ja ravistellut. Kun vähitellen uskalsin kaiken väsähdyksen jälkeen taas nähdä värejä ja ymmärsin, että asiat ovat ihan hyvin, tuntuu kuin elämä haluaisi antaa mulle jonkinlaisen näpäytyksen. Läsnäolon puutteesta, omaan napaan tuijottamisesta. Lapset tuntuvat kasvaneen muutamassa kuukaudessa useamman vuoden, loittonevan kainalopaikastaan koko ajan, ja se pelottaa. Yllättäen ollaan valovuoden päässä siitä hetkestä, kun tunsin niiden jokaisen kaverin vanhempineen, tiesin lähes tunnilleen, koska ne oppivat jotain uutta ja kun äidin syliin juostiin turvaan, kun piti puhaltaa.

Samaan aikaan kun olen nyt, lasten ollessa isompia, äitiydessäni onnellisimmillani, huomaan tekeväni vähitellen jo surutyötä niiden vauvakiharaisten niskojen luopumisesta. Jokainen viikko, kuukausi ja vuosi kasvattaa niitä väistämättä isommiksi ja samalla irti meistä vanhemmista. Irti minusta. Välillä huomaan katsovani kasvavia lapsiani, niitä omia nöttösiäni, ulkopuolelta, aivan eri tavoin kuin aiemmin. Ne on yllättäen ihan eri mieltä kuin luulin, osaavat jotain, mistä en tiennyt ja suunnittelevat itselleen tulevaisuutta.

Ja niin sen kuuluu mennä. Lainaa vain. Mutta mä en ole valmis. Kaivan niitä rasittavuuteen asti rutistukseen, halaan, pussaan ja kiusin. Ne on jo ihmisenkokoisia rotjakkeita, eikä enää sellaisia näppärästi kutituksessa hallittavia patukoita. Sekin on kummallista. Raajaa joka suunnassa.

Poika lähtee leirille, minä palaan töihin, enkä itke. Ainakaan julkisesti. 

Kotona tytöt eivät vastaa huhuiluihin ulko-ovelta, ovat huoneissaan, omissa puuhissaan. Parin tunnin kuluttua talsivat nälän ajamina alakertaan, palatakseen syötyään takaisin omien oviensa taakse. 

Haikea olo. Kunpa ette menisi vielä, pikkuiset.

-Äiti

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

11 Replies to “Et menisi vielä, pikkuinen”

  1. Tiedän tunteen.Kolme jo maailmalla ja kaksi teiniä vielä kotona.Äidillä krooninen halipula.Ihanaa kun vielä halaavat sujahtavat joskus kainaloon.Mutta kaupassa kävellään 50 m edellä ja kavereiden aikana ainoa vastaus jonka saa on ”ihansama” tai ”mitävälii”.Omia rakkaita ovat.Taaperoina,teineinä tai aikuisina.❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tämä äitiys on kyllä yhtä ristiriitaisten tunteiden sekamelskaa. Kun yhtä aikaa on niin onnellinen ja ylpeä kasvaneista lapsistaan ja kuitenkin haikea ja tuskainen luopumisen suhteen. <3

  2. Kiitos tästä! 1- ja 3-vuotiaiden äitinä on välillä vaikea muistaa nauttia siitä, että noi tyypit on vielä pieniä palleroisia. ❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kun se aika menee niin kamalaa vauhtia… Samaan aikaan olen ihan hurjan innoissani kasvavista tenavista ja toisaalta en millään haluaisi, että kasvavat. Yyyyh! <3

  3. Kristiina says: Vastaa

    Ja sit ne hemmetti muuttaa jonnekin Australiaan… Perkele! Luopumista…

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      AHDISTUS! En kestä edes ajatusta siitä, että vanhin menee vuoden päästä riparille, saati että joku lähtisi maailman toiselle puolelle. Kääk!

  4. Kyynel vieri poskelle kun luin taas ajatuksiasi. Jälleen kuin omasta suustani.
    Onneksi meillä ei haluttu leireille.
    Silti teinin näkee vain ruokapöydässä ja ”pelimiehen” suihkuun mennessä.
    Kunpa neiti haluaisi vielä hetken olla kävelevä, ärsyttävä puheripuli joka väkisin tunkee syliin, vaikka ensivuonna näytetään jo molempinen käsien kaikkia sormia.
    Niin isoja, pieniä ihmeitä 😍

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mua ihan jälkeenpäin nauratti, miten meinasin siellä bussilla pillittää. Poika nyt menee muutenkin ahkerasti kavereidensa kanssa, eikä tuollainen parin päivän leiri ole yhtään poikkeuksellinen. Mutta miten se nyt ottikin niin koville..? On tää äitiys kyllä. <3

  5. No tätä äitiäpä alkoi itkettää jo tämän kirjoituksen otsikko, ja siitä yltyi vaan. Luulenpa, että kun nuo leireilyt sun muut tulevat meillä ajankohtaisiksi, joutuu isä saattelemaan lapsensa, jotta perhe ja yhteiskunta säästyy todella nololta nyyhkeeltä.
    P.S. Itkin myös kun päiväkodissa kaksi kuukautta sijaistanut ihminen lopetti sijaisuutensa. Jotakin nappia painaa mulla nämä loppumiset ja eron hetket, saattais olla terapeutilla töitä :}.

  6. Satuelämää says: Vastaa

    Täällä samaistuin tunteeseen ja taisi kyynelkin vierähtää. Sitä haluaisi pitää tiukasti kiinni, mutta samalla tietää, että lapsesta pitää irrottaa, antaa hänen kasvaa, mennä ja kokeilla siipiään. Täällä kans kohta 11-v poika ja molemmilla (äidillä ja pojalla) kasvukipuilua…tosin hieman eri syystä 😉

    Kiitos ihanasta kirjoituksesta!!!

  7. Byääääää!! Nyt tuli silmämunalle hiki.

Vastaa