Henkinen kelkka, älä jätä!

Ikä on puhuttanut täällä blogissa(kin) muutamia kertoja. Lähestyvä kolmevitonen pääsi yllättämään ahdistavuudellaan reilu vuosi sitten ja onhan sitä konkreettisia ryppyjä, näppylöitä ja harmaita hiuksiakin ikä jo ehtinyt tuoda tullessaan. Mutta vaikka ikääntyminen on herättänyt monenlaisia mietteitä, pelkojakin, koen kuitenkin jokaisen vuoden vievän itseäni ihmisenä parempaan suuntaan. Jollain tavalla vuosi vuodelta huomaa olevansa rauhallisempi, rennompi, ja on myös aidommin hyvä olla.

Ehkä vielä enemmän kuin oma ikääntyminen, mietteissä pyörii ajan pyörien vinha kulku. Tuntuu hassulta, miten vuosi vuodelta vuorokausi tuntuu lyhenevän ja päivien kulku kiihtyvän. Samaan aikaan itsellä olisi tarve pysähtyä ja yrittää imeä jokaisesta hetkestä muistoihinsa jotain. Tuntuu niin raadolliselta ja jollain tavalla epäreilulta, miten aika kiitää ohi, lapset kasvaa ja puiden oksien vasta auenneet silmut jo seuraavassa hetkessä tipahtavat.

Ja tuo ajan kammottavan nopea kuluminen on herättänyt itselleni sellaisia pelkoja, ettei ehdi. Kun olisi vielä niin paljon asioita, joita haluaisi elämässään toteuttaa – niin monta paikkaa nähtävänä, valtavasti tekstejä luettavana, musiikkia kuunneltavana, teatteria nautittavana. Joka vuosi huomaan olevani tarkempi ajastani. Haluan käyttää sen asioille, jotka ovat mulle merkityksellisiä ja tuottavat iloa, en enää jakaa ympäriinsä sen toivossa, että kaikki sitten varmasti pitävät mua tosi kivana. 

Mä olen myös vähitellen huomannut hivuttautuneeni enemmän irti tietokoneesta ja pitäväni entistä paremmin kiinni jonkinlaisista työajoista. Mutta ennen kaikkea huomaan, että haluaisin tehdä kaikella ajallani jotain merkityksellistä, jotain itseäni ja ajatteluani kehittävää. Keskittyä asioihin, jotka ovat tavalla tai toisella merkityksellisiä ja tuovat mun elämään kaivattua sisältöä.

Haluan yhä useammin tarttua päättömän some-selailun sijaan kirjaan ja loputtoman kanavasurffailun sijasta aloittaa jonkun leffan katsomisen, vaikken etukäteen tietäisi siitä kaikkea tai osaisi sijoittaa sitä makupalettini kumpaankaan päähän. Haluan puida ystävieni kanssa maailmanmenoa viinilasillisen ääressä mieluummin kuin kuvailla arkea pitkillä emojijonoilla whatsappissa. Haluan lentää viikonloppulomille paikkoihin, joita en ennakkoon tunne, ja leipoa sacher-kakun ihan vain, koska en ole sellaista koskaan ennen tehnyt. Haluan kavuta ensimmäisen kerran oopperan katsomoon ja nähdä baletin. Käydä keikoilla, konserteissa, teatterissa ja urheilumatseissa. Haluan ulkoilla, käydä uimassa ja pelata korista, koska niistä tulee hyvä olo.

Ja näitä kaikkia haluan opettaa myös lapseni arvostamaan. Tehdä, kokea ja löytöretkeillä niiden kanssa. Opettaa sekä henkisesti että fyysisesti aktiivista elämäntapaa.

Ehkä kaikkein eniten pelkään iän myötä putoavani jotenkin henkisesti kelkasta. Jääväni ajatuksineni ja aatteineni johonkin 2000-luvun alkuun, kun koko muu maailma porskuttaa eteenpäin. Että jotenkin huomaisin muutaman vuoden kuluttua tyytyväni vaan Facebook-feedissä pyöriviin kissavideoihin ja seitsemättätoista kautta perjantai- ja lauantai-iltaisin primetimessa toistuviin kotimaisiin viihdeohjelmiin, enkä haastaisi itseäni enää muuhun. Jämähtäminen kauhistuttaa.

Haluan elämääni enemmän haasteita, iloa ja merkityksellistä sisältöä. Niihin aion yrittää koko ajan vilkkaammin kiitävällä ajallani tästä lähtien keskittyä.

Jos joku siis ystävällisesti taikoisi viikkooni kaksi lisätuntia, käyttäisin ne itseni sivistämiseen ja hyvinvointini lisäämiseen kaikilla edellä mainituilla keinoilla. Ja no, ehkä ihan vähän nukkumiseen. Ehkä vartin.

Entä sä? 

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

6 Replies to “Henkinen kelkka, älä jätä!”

  1. Sairastuin, en päässyt töihin. Kuukausiin.
    Sain sitä ”omaa aikaa” kaikkien niiden vuosien edestä, joina olin siitä ehtinyt haaveilla.
    Paitsi että sairaus estää poistumasta kotoa.
    Mutta aikaa on.

    En silti osaa tehdä sillä ajalla mitään. En konmarittaen siivota kaappeja, en soittaa ystäville. En ole lukenut yhtään kirjaa, mutta katsonut B-luokan tusinasarjoja televisiosta senkin edestä. En ole, harkosta lupauksistani huolimatta, osannut sittenkään pitää itsestäni tai ympäristöstäni sen parempaa huolta.
    Perheestä sentään olen, rajaton läsnäolo on tehnyt heille hyvää.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ja toisaalta varmaan tuollainen pitkä jakso onkin sellanen, ettei jaksa koko ajan tehdä mitään kehittävää ja kultturellia. Enkä sitä tarkoita, etteikö saippualle ja kissavideoillekin olisi paikkansa. Joskus tarvii just niitä saadakseen pään tyhjäksi. Mutta suuressa kuvassa mä tartten enemmän jotain merkityksellistä sisältöä. Ainakin just nyt.

  2. Tämä! Mullakin kolahtaa parin kuukauden päästä 36 mittariin ja olen miettinyt, millä vuosituhannella oikein elän. Monet merkitykselliset asiat ovat tapahtuneet joskus vuonna ysiseiska ja tuntuu vähän koomiselta hehkuttaa niitä tässä ajassa.

    Osa minusta haluaisi kääntää kelloa taaksepäin ja elää vanhojen tuttujen ilmiöiden maailmassa ilman somea ja sen lieveilmiöitä. Mutta eihän näitä oikein kehtaa sanoa ääneen. Pitäisi olla dynaaminen ja pysyä kiinni siitä mitä tapahtuu.

    Siitä olen samaa mieltä että haluaisin käyttää aikani rakentavasti kirjojen, musiikin ja sivistyksen maailmassa! Edes skumpan juominen ei kiinnosta niin paljon enää, outoa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä huomaan, että omalla tavallaan on tullut jo joku seinä vastaan. Mä rakastan somea ja teen sen parissa töitäkin jatkuvasti, mutta samaan aikaan huomaan, että jotain väsymistä on ilmassa. Informaatiotulva on ehkä jo liian valtava ja tuntuu hallitsemattomalta. Ehkä siksikin haluaa välillä vaan kokonaan pois ja keskittyä olemaan omissa oloissaan ja hiljaa. Tai vastaavasti kokea jotain sykähdyttävää myös aidossa elämässä, eikä pelkästään virtuaalisesti.

      Ja huomaan kans, että skumpalle on kyllä aikansa ja paikkansa, mutta selkeästi aiempaa harvemmin. Se on varmaan tää kolmekuus. 😀

  3. Aah, mullakin on vähän antiikkinen ja jämähtänyt olo enkä ole vasta ku 25! En ole ikinä oikein innostunu jakamaan omaa elämääni somessa (seuraan kyllä muiden elämää sen verran että tiedän miten ihmisillä menee kun muuten sitä tietoa ei saa..). Yleensä jos kaveriporukalla istutaan iltaa ja muut somettaa ni mie se vaan luen jotain ylen uutisia tms. 😄 Hämmentävintä tässä on se, että alan olla jo tosi tottunut tähän tilanteeseen. Ei enää haittaa yhtään vaikka joku (some)trendi meneekin ihan kokonaan ohi meikäläisen huomaamatta.. Sitten jos kehtaan vielä mainita jollekulle asiasta ni saan kauhistelua osakseni. 😆

    Oon myös aiemmin ollut sitä mieltä että kulttuuririennoissa on tylsää (ja pelottavaa) käydä yksinään. Varasin kuitenkin itselleni (ja VAIN itselleni!) lipun yhteen teatteriesitykseen tänään. Ja olen enemmänkin innoissani! Mitä se tämä tämmöinen on? 😂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hei mä oon sitä mieltä, että pitäis useemmin käydä kulttuuririennoissa yksin. Mutta myönnän, mäkin olen siinä huono! Tosin, jonkun verran käyn työn puolesta, mutta silloin mukana on lehtiö ja kamera, tilanne on jotenkin ihan eri. Olevinaan. 😀

      Mut jes! Teatteriliput ja ihan yksin. Nauti! <3

Vastaa