Kaikki muuttuu niin nopeasti


Itsenäisyyspäivän perinteet ovat meidän perheessä sellaisia, jotka vakiintuivat varmaan ihan ensimmäisinä, jo kauan ennen lapsia. Vastarakastuneena alle parikymppisenä janosin ihan omia, kahdenkeskisiä tapoja, joista tulisi aikanaan niitä meidän perheen juttuja. Haudutin riisipuuroa ja keitin elämäni ensimmäisen kerran sekahedelmäsoppaa, ihan vaan meille kahdelle. Samalla päätin, että siitä tulisi meidän, ja meidän tulevan perheen perinne. Ja niin siitä tulikin.

17 vuoden ajan olen itsenäisyyspäivänä keittänyt sekä puuron että sopan. Kattilan koko on vuosien varrella kasvanut mutta kiisseliä keittelen edelleen vain kahdelle perheenjäsenelle. Itsenäisyyspäivään on kaikki nämä vuodet kuulunut myös rauhoittuminen ja yhdessäolo. Poltellaan kynttilöitä, ehkä leivotaan, katsotaan linnanjuhlia. Sitä perinteistä.

Mulle tämä on ollut aina tärkeä päivä. Jouluhässäkän ja arkikiireen keskellä perheen yhteinen, rento vapaapäivä tulee hyvään saumaan ja olen nauttinut siitä, että lapsetkin ovat malttaneet nyhjätä kotona meidän vanhempien kainalossa. Tähän asti. Tänään oli se itsenäisyyspäivä, jolloin perinne alkoi murtua ja sen kuuluisan napanuoran säikeet kiristyivät katketakseen entisestään.

Iltapäivällä löysin itseni taas sohvalta kone sylissä. Vanhimmainen huiteli kaverinsa kanssa, keskimmäinen pelasi omiensa kera ja pienin veti huoneensa oven nenän edestä kiinni, kun oli juuri hyvä leikki kesken. Mies lähti tuomaroimaan peliä ja siinä minä istuin, ihan yksin. Vedin tietysti marttyyrin viittaa niskaan ja uhriuduin, kihottelin jo vähän kyyneliäkin silmäkulmiin. Tänne jättivät, yksin. Kohta makaisin varmasti jo märissä vaipoissani unohdettuna vanhainkodissa. Nyyh ja voih.

Mutta niin sen kuuluu kai mennäkin. Vaikka niiden perässä äsken vielä juoksi, kielsi koskemasta joka paikkaan ja ähelsi ulkohaalareita makaroonijalkoihin, ne ajat on auttamatta ohi. Aika juoksee ihan huomaamatta ja vie mukanaan valtavan määrän hetkiä, joista tulee lopulta vain muistoja. Lapsille tulee omat juttunsa ja ihan pakko on hyväksyä sekin, että meillä vanhemmilla ei ole enää asiaa joka paikkaan, eikä meille kerrota kaikkea.

Yleensä en haikaile menneiden, etenkään pikkulapsivuosien perään. Mutta tänään, pakko myöntää, mietin kaihoisasti hetkiä, jolloin kaikki kolme istuivat kanssamme yhtä aikaa puuropöydässä, eikä kukaan tuijottanut silmät lasittuneina tube-videoita tai selannut tuntikausia Twitteriä. Kukaan ei rynnännyt kesken kaiken alakentälle pelaamaan futista tai kirkkopuistoon ottamaan valokuvia. Yhtä lailla tänään kaipasin noita ihan ensimmäisiä, kahdenkeskisiä itsenäisyyspäiviä. Kun istuttiin ihan vierekkäin sohvalla, ne ihan ensimmäiset soppakulhot käsissä. Oltiin samalla puolella, vastarakastuneita ja odottavaisia.

Eivät asiat nytkään huonosti ole, mutta eri tavalla. Kun kaikki vaan muuttuu niin nopeasti. Kunpa sitä tajuaisi aina joka hetkessä sen arvon.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

12 Replies to “Kaikki muuttuu niin nopeasti”

  1. Päkkänä says: Vastaa

    Meille ei ole perinteitä muodostunut.
    Tästä itsenäisyyspäivästä tuli muutenkin erilainen. Ihmettelin aamupäivällä setäni kuolinpesää ja illalla vietiin anopille kaksi sähkökynttilää, pala kinuskikakkua ja termarikahvit terveyskeskuksen vuodeosastolle.

    Ihanaa kun olet halunnut luoda vähän omia perinteitä. Mä vähän veikkaan, että jos et keittäisi puuroa ja soppaa, kuuluisi lasten puolelta aikanopeasti vastalause ja kysymys, että äiti, missä on puuro?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Se on varmaan juuri noin. Ja kyllä sitä puuroa nytkin odotettiin, kun sieltä kyliltä palasivat kotiin. <3

  2. En kestä, teidän itsenäisyyspäivä kuulostaa ihanalta! Olen jo pitkään kaivannut jotain perinteitä itsenäisyyspäivään. Jospa niitä saataisiin aikaiseksi kun lapset vähän kasvavat… riisipuuro ja sekahedelmäsoppa kuulostaa ihan täydelliseltä!
    Mukavaa viikkoa!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hei suosittelen lämpimästi puuroidean kopioimista! Istuu nimittäin kuin nenä päähän itsenäisyyspäivän tunnelmaan ja jälkkäriksi vielä joulutortut ja glögi, niin johan alkaa fiilis kohota. 🙂

      Ihanaa viikkoa sinnekin!

  3. Kiitos!! Mä täällä tuskailen, että millä tuon 1-vuotiaan sais nukkumaan omassa sängyssään, eikä tossa kyljessä. Palautit ruotuun. Taidan nyt pistää kännyn yöpöydälle ja laittaa naaman kiinni tohon tutin natustajaan. Hyvää yötä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Just mielessäni naureskelin, että aika kyllä myös kultaa muistot ja mieleen palautuu ainoastaan nämä hyvät ja seesteiset hetket. Ei niitä muita taida niin ikävä ollakaan… 😉

  4. En minäkään kaipaa enää luukausittaisia päiväkotimaksuja, en kurahousuja eteisen naulaan, enkä syömään opettelevaa taaperoa liiskaamaan maissinaksuja keittiön pöytään.
    Mutta.
    Ymmärrän.
    Kun katsoin juhlavieraita, omia lapsia ja perhetuttuja, lapseni syntymäpäivillä, en voinut välttyä ajatukselta, kuinka kaikki kasvoivatkaan niin nopeasti. Tuntui, kuin joka lapsella olisi ollut 20 senttiä liikaa mittaa kintuissa ja ainakin viisi vuotta ikääkin mittarissa yli omien tarpeiden. Siinä niiden päät huitelivat jo aikuisten silmien tasalla (ja yli).
    Aika kuluu.
    Se oli muuten hartain toiveeni silloin, kun valvoin öitäni pienten lasten vanhempana.
    En kehoituksista huolimatta osannut ”nauttia nyt kun ne ovat pieniä vain hetken”.
    Mutta onneksi ovat vielä tuossa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mäkään en nauttinut. Koin lähinnä kärsiväni monta vuotta, kun koko ajan kintuissa rätisivät ja ihan jatkuvasti oli itse vaan niissä ja kotona kiinni. Se oli ahdistavaa.

      Enkä aikaa kyllä muuten kaipaa yhtään. Näitä muutamia, satunnaisia hetkiä vaan. Tämä on jotenkin tapahtunut niin kamalan äkkiä…

  5. vähän samoissa tunnelmissa: tähän asti olemme syöneet, tai edes kahvitelleet – ystäväperheen kanssa.
    Tänä vuonna kaikilla nuorilla oli omaa menoa. Ja me vanhat huuhkajat emme katsoneet edes kättelyitä…omituista

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mekin ollaan monesti istuttu ystävien kanssa iltaa itsenäisyyspäivän aattona. Nyt tuli tielle enemmänkin väsy, mutta onhan noilla mukeloillakin jo noi omat menonsa. Yhtä aikaa helpottavaa ja kamalan haikeaa…

  6. Kirjoitus kosketti. Pysyvää on vain muutos ja sen matkassa ei aina tahdo pysyä..Mukavaa joulun odotusta teidän suloiselle perheelle 🙂

  7. […] istuessa, heleitä lasten ääniä kuunnellessa väkisinkin herkistyy. Tulin muistelleeksi niitä, jo viime viikollakin haikailtuja kotiäitivuosia. Vaikka pääosin muistan nuo vuodet kidutuksena, kärsimyksenä ja […]

Vastaa