Vyötäröön asti jorpakossa

En nyt aio ottaa taas puheeksi ikääntymistä tai ikäkriisiä, koska juuri tällä hetkellä en sellaista myönnä omaavani, mutta jonkinlaisesta kasvusta ajattelin muutaman rivin kirjoittaa. En fyysisestä. Siihen riittää hampparit ja sipsit ilman sen kummempaa ruotimista.

Mä istun parhaillaan toista päivää uuden työpöytäni ääressä. Toimiston ikkunasta paistaa kirkkaasti aurinko ja tiedän jo nyt, että kesällä kuivaan epätoivoissani käsipaperilla kainaloitani kopperon lämmössä. Huoneessa on vasta pöytä ja tuoli, yksi pääosin konsonanteilla nimetty viherkasvi ja kirkkaankeltainen pöytälamppu.

Seinäkelloon muistin tuoda pariston tänään ja nyt se jo raksuttaa tutusti vastakkaisella seinällä.

Tämä on nyt mun oma toimisto, yritykseni Stoori Fabrikin tukikohta. Yksi pieni askel yritystaipaleella, johon lähdin itselleni epätyypillisesti vähitellen ja varoen, en pää edellä ja silmät kiinni, kuten aiemmin.

Ja tässä astuu nyt kuvaan se alussa mainitsemani kasvu. Itsestään on nimittäin jännä huomata asioita, joiden on aina kuvitellut kuvastavan sitä ”epätyypillisintä minua”. Minä esimerkiksi en ole mikään hitaasti etenijä, vaan halki-poikki-pinoon -tyylinen kärsimätön runttaaja, joka haluaa asiat valmiiksi mielellään eilen.

Paitsi että sitten tuli sitä ikää. Ja ehkä ikääkin tärkeämpänä kokemusta.

Kun kohta 7 vuotta sitten lähdin perustamaan ensimmäistä yritystäni Hilmaa, toimin ikäänkuin jonkinlaisen alkukantaisen voiman pauloissa. Herkkukauppa tuntui sillä hetkellä tavoitteelta, joka minun kuului saavuttaa, se tuntui oikealta, mun jutulta. Kävin yrittäjäkurssit, hain pankkilainat, ja opettelin tilausten teot ja peruskirjanpidot, kantapään kautta, tietysti.

Todellisuudessa en tietenkään aavistanut yhtään, mihin olin päätäni upottamassa, saati tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin tajutakseni, ettei kauppaliikkeen kaltainen, tietyllä tavalla staattinen työ sovi minulle. Puolessatoista vuodessa pääsin jyvälle, mistä kaupan pidossa on kyse ja ymmärsin, että todellisia toiminnan edellytyksiä täällä ei sille olisi. Jos joku olisi kertonut minulle saman jo kaksi vuotta aiemmin vasta yritystä suunnitellessani, en olisi uskonut. Se oli asia, joka mun piti vain itse kokea ja ymmärtää.

Mutta kyllä mä totuuden nimissä vähän myös kyllästyin. Ja väsähdin.

Lopettamisvaiheessa päätös tuntui ennen kaikkea helpotukselta. Vasta jälkeenpäin huomaan vaikutuksia, joita tuolla kaikella – yrityksen perustamisella, yrityksellä ja sen lopettamisella – oli. Jos jotain, se kaikki opetti malttia. Nukkumaan edes yhden, joskus kahdenkin, yön yli ennen harppaamista tuntematonta kohti. Mutta opetti se myös minusta ihmisenä itselleni ihan valtavasti.

Nyt tiedän jo, että olen työssäni ennen kaikkea projektityyppi ja sen, että arvostan arjessani harvaa asiaa yhtä paljon kuin yrittämisen tuomaa vapautta. Osaan jo rohkeasti myöntää olevani kärsimätön, ja vaikka edelleen vihaan virheiden tekemistä, olen oppinut, että niidenkin kohdalla yhden yön nukkuminen helpottaa kummasti.

Vuoden alussa tuli täyteen kaksi vuotta ”yrittäjämäistä” toimintaa, maaliskuun alkupäivinä virallinen yritystoimintani täytti vuoden. Tämän toisen yritykseni kanssa olen edennyt hitaasti, tunnustellen, vähän kuin peläten, että minusta kohta tulee taas sellanen ”oikea”, toimeentulostaan kynsin hampain kamppaileva yrittäjä. Jos ennen hyppäsin tuntemattomaan veteen päistikkaa, nyt lillun kahden vuoden jälkeen vasta vyötäröön asti lammessa. Ja tämä on juuri hyvä näin.

En tunne itseäni täällä työhuoneessa sen enempää girlbossiksi, ladybossiksi, tai bossiksi ylipäätään, vaan ennen kaikkea tunnen kiitollisuutta siitä, että olen löytänyt itselleni sopivimman tavan tehdä töitä. Ja tyyppejä, jotka haluaa ostaa mun työpanosta ja tehdä mun kanssa yhteistyötä yhä uudestaan, vaikka välillä kirjotan painettuun lehteen mäykäroira ja kilahtelen, kun kukaan ei tiedota tiedottajaa.

Niin, että täällä mää ny oon. Viittä vaille kolmekutosena, oman yritykseni omalla toimistolla, auringonpaisteessa keltaisen pöytälamppuni ja kummallisesti nimetyn nahkealehtisen kasvini kanssa.

Ehkä leidibossina sittenki. Iha vähä.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

4 Replies to “Vyötäröön asti jorpakossa”

  1. Hei leidiboss, oon kateellinen sun työhuoneesta! Mun selän takana teini tuijottaa telkkaria ja vasemmalla mies kokkaa. Ovikello soi ja kotityöt koputtelee olkapäälle, mutta yrittäjänä on ihanaa! Niin ihanaa, että vaikka kuinka houkuttelevat takaisin kateederille niin en tule! (ainakaan tällä viikolla)

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oooh, kuulostaa NIIIN tutulta! Mä tykkään kyllä tehdä töitä kotonakin… joskus. Aamupäivät on siellä yleensä suht tehokkaita, mutta heti puolenpäivän jälkeen, kun ensimmäiset koululaiset alkaa palailla kotiin, hommat alkaa mennä enemmän tai vähemmän säätämiseksi. Tulee ne läksyt ja nälät ja treenit ja eiootekemistä -ongelmat. Tiedät varmaan… 😀
      On täällä työhuoneellakin vielä vähän opettelemista, mutta uskoisin, että nää täällä käytetyt työtunnit on tehokkaampia kuin usein kotona.
      Ja kyllä, en ois uskonut sanovani tätä, mutta munkin mielestä yrittäjänä on aika ihanaa! Ainakin vielä. <3

  2. Onnea uuteen toimistoon!
    Milloin on tuparit?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Jeeeee, kiitos! Kyllä mä vähän sellasia tupareitakin suunnittelin, mutta ehkä vasta sitten, kun tää alkaa muodostua vähän enemmän tyhjästä huoneesta meitsin näköiseksi. 😀

Vastaa