Koska viimeksi sanoit jollekin jotain ystävällistä?

Eihän tämä enää yllätyksenä tule. Puolivuosittain onnistun keräämään lautaselleni turhan monta projektia yhteen syssyyn ja hetkellisesti iskee epätoivo.

Vaikka kyllä mun pitäisi tämä jo osata, useamman vuoden jälkeen. Priorisoida, hinnoitella oikein ja ottaa lepoaikaa silloinkin, kun tekemättömiä töitä on paljon. Mutta kai se kuitenkin vaatii vielä lisävuosia. Oppia nuo kaikki.

Viime viikot ovat olleet siis enemmän tai vähemmän taas sitä kuuluisaa matalalentoa. Ei nyt muuten, mutta tiedättehän te, kun on kuusisataa välilehteä nupissa auki alituiseen, nukkuminen ei ota oikein enää luonnistuakseen ja kroppa käy koko ajan ylikierroksilla, ei meinaa saada nautittua oikein enää niistä rentouttavistakaan asioista. Perjantaina oltiin esimerkiksi pitkään odotetulla Ricky-Tick Big Bandin keikalla, enkä meinannut saada siitä mitään irti. Kuulin kyllä, kuinka upeasti bändi soitti ja näin hurmoksen, mutta en tuntenut oikein mitään. Katselin vaan vähän kuin sivusta.

Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti, vaan jo muutaman viikon kuluttua helpottaa. Silti näinä viikkoina sitä kipuilee kammottavien riittämättömyyden tunteiden kanssa. Kun tuntuu, että kaiken tekee korkeintaan 75 prosenttisesti, vaikka oikeasti haluaisi antaa 110.

Mutta tiedättekö mitä? Onneksi on ihmisiä. Sellaisiakin, joita ei välttämättä edes niin kunnolla tunne, mutta jotka osaavat sanoa oikeita sanoja hämmästyttävän oikeilla hetkillä. Viime viikolla eräs tällainen tuttava kaappasi mut yllättäen halaukseensa ja sanoi, että oli jo edellisellä kerralla kohdatessamme huomannut minun olevan väsynyt. ”Halusin jo silloin sanoa, että kyllä kaikki järjestyy. Ja että tiedäthän olevasi tärkeä tyyppi ihan koko tälle kaupungille, sinua tarvitaan”, tämä ihminen lohdutti. Vaikka ei edes oikeastaan tunne.

Ele yhtä lailla hämmensi, ilahdutti ja liikutti. Sain noista muutamista sanoista voimaa koko loppuviikkoon ja ajattelen kohtaamista edelleen lämmöllä. Ajatelkaa. Noin pieni juttu, mutta aivan valtava merkitys.

Jäin miettimään, miksi juuri ystävällisten sanojen jakaminen tuntuu aina niin vaivalloiselta, kiusalliseltakin. Vaikka toisesta näkisi, että pieni tsemppaus voisi olla paikallaan, sanoja ei kuitenkaan helposti irtoa. Jotenkin sitä ehkä ajattelee, että kyllä se tietää. Vaikka harvoin niin on. Ja harva meistä oikeasti tietää, millaisten asioiden kanssa kukin kulloinkin painii.

Mutta meillä on kaikki oikeasti ihan hyvin, paremmin kuin vaikka loppukesästä, vaikka blogi on nyt ollut hiljainen. Näitä stressiviikkoja tulee, mutta sitten ne taas meneekin. Onneksi näistä aina oppiikin jotain. Sen lisäksi, että muistaa kuinka pitäisi skarpata ajanhallinnan kanssa, löytää ihmisistä yllättäviä puolia ja inhimillisyyttä. Pitäisi muistaa itsekin useammin avata suunsa ja sanoa toisille, kuinka hyvin ne vetää.

Koska helvetin hyvinhän me lopulta tässä alituisen kaaoksen suossa vedetään.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

One Reply to “Koska viimeksi sanoit jollekin jotain ystävällistä?”

  1. Mä olen ottanut tavaksi viihteellä ollessa kehua ääneen, jos näen jotain nättiä tai muuten positiivista huomiota herättävää. Naisen ei tarvitse olla susi toiselle naiselle, eikä niitä miesten kehuja jaksa kovin tosissaan ottaa itse kukaan? Olen kehunut mm. silmälaseja tai kampausta. On musta ainakin kiva kuulla vilpitöntä kehua, koska on sitä jumakauta tälläydyttykin! Aika usein muistan myös päättää puhelut ”kiitos soitosta” (no ei tod. puhelinmyyjät, mutta kavereille!) lauseeseen, jos vaikka puhelimeni pirahtaisi toistekin.

Vastaa