Kun minusta tulee äiti…

Viisitoista vuotta sitten tähän aikaan hypistelin esikoislapseni äitiyspakkausta. Pesin ja viikkasin kummallisia yleiskeltaisia potkuhousuja, koetyöntelin tummansinisiä vaunuja olohuoneessa ja desinfioin valmiiksi tutteja ja pulloja. Esikoisen laskettuun aikaan oli toki vielä kolme kuukautta matkaa ja sitä ennen järjestettävänä yhdet häät, häämatka ja muutto, mutta halusin olla mahdollisimman valmis äitiyteen mahdollisimman varhain. Ihan niinkuin siihen voisi potkupukuja pesemällä valmistautua.

Mielestäni olin aika hyvin mukana äitiysgeimissä. Menin neuvolaan aina hiukan ajoissa, jotta ehdin ahmia Vauva-lehdet ja Kaksplussat odotushuoneessa, suunnittelin sosepolitiikkaa jo pitkästi ennen vauvan syntymää ja sanamuunsin kaikki mahdolliset nimivaihtoehdot, jottei vahingossakaan kävisi pasikuikkia.

Päätin, että minusta tulee äiti, joka ajattelee aina ensisijaisesti lapsensa parasta. Sellainen, joka malttaa, jaksaa, kuuntelee, opastaa ja on aina ihan helvetin läsnä.

Harmi vaan, että pienet lapset on aivan järjettömän tylsää seuraa. Kun jossain toisen ja kolmannen lapsen välissä, useamman vuoden univelkataakoissa kyhjötin lastenhuoneen lattialla ja seurasin lasittunein silmin taas sen saman pikkuauton kiihdytystä matonreunaa pitkin, mietin, että mulla on varmasti koko maailman tympein elämä.

Olin itselleni valtavan ankara. Pidin väkisin kiinni päivärutiineista – aamupala – ulkoilu – lounas – päiväunet – välipala – ulkoilu – päivällinen – leikki – iltapala – nukkumaan, vaikken ollut koskaan kokenut mitään yhtä piinallisen tylsää. Rajoitin lasten tv:n katselua yhteen tuntiin päivässä, vaikka oikeasti olisin halunnut antaa Ti-Ti Nallen rallattaa aamusta iltaan, jotta olisin saanut keskittyä edes ajattelemaan. Aina jollain vuosi nenä, oli kakka, nälkä, jano, pissahätä tai pikkulego nenässä.

Tiesin rutiinien olevan lapsille hyväksi ja ajattelin, että jos vain jaksaisin leikkiä mukana tätä kotileikkiä, ehkä minustakin ajan kanssa kasvaisi reipas muskarivanhempi, joka silittelisi tyytyväisenä lasten päiväunien aikana hamahelmiteoksia ja vaivaisi taikataikinaa valmiiksi iltapäivän askartelutuokiolle.

No ei tullut.

Ja se on pitkään ollut yksi elämäni suurimmista pettymyksistä. Kun en yltänytkään sille tasolle, jonka olin etukäteen äitiydelleni asettanut. Minusta ei tullut herttaista leikkijä-äitiä, vaan väsynyt, itkuinen rähisijä, joka koki omien lastensa seuran kuolettavan tylsäksi.

Koin, ettei mulla ollut mitään omaa. Yhdessä vaiheessa laihdutin projektinomaisesti 30 kiloa, varmaan lähinnä välttyäkseni tylsistymiskuolemalta. Kenellekään en kehdannut myöntää, että olin niin onneton ja täysin epäonnistunut äiti, vähiten neuvolan terveydenhoitajalle.

Kun minusta oikeasti tuli äiti, olinkin rutiinomainen suorittaja, enkä lempeäkatseinen karhuemo.

Tänään kun luin Emmin loistavan kirjoituksen siitä, voisiko äidille paras olla joskus vaan sille äidille – naiselle – parasta, eikä mikään perheen yhteisen hyvän tuoja, olin jotenkin hurjan huojentunut siitä, että nykyään näistä asioista voidaan puhua ja keskustelu on ylipäänsä monipuolistunut siitä kymmenen-viidentoista vuoden takaisesta. Se, että Sini Ariell täräyttää julkisesti suoraan vauvaelämän olevan karmeaa paskaa, nostaa toki somekohun (koska mikäpä ei) mutta samaan aikaan herättää keskustelua siitä, kuinka raskasta ja vaativaa vanhemmuus oikeasti on, ja kuinka järjettömän ristiriitaisia ja vaikeita tunteita se saattaa herättää.

Kun ei oikeasti ole olemassa sellaista vauvalehtien äitiyspumpulia, johon synnytyksen jälkeen tipahtaisi, vaan ihan vain tylsä, mitäänsanomaton arki, jonka suurin haaste on ehtiä vaihtaa vaippa ennen seuraavaa lastia.

Itse olisin tarvinnut vertaistukea, jota en tuolloin osannut etsiä, ja itsekin vielä keskenkasvuisena ehkä apua myös itseni ja tunteideni ymmärtämisessä. Ainakin tuolloin äitien jaksamisen kulmakiveksi tarjottiin pyhää kolminaisuutta lepo-liikunta-ruokavalio, mutta kukaan ei huomannut kysyä, minä itse vähiten, olisinko kaivannut ehkä elämääni jotain ihan ikiomaa haastetta, kuten vaikka opiskelua, osa-aikatyötä tai järjestötoimintaa, vaan oman ajan kulminaatiopisteeksi tarjottiin lähinnä vaunuttelua tai äiti-lapsijumppaa. Vituttaa jo pelkkä ajatuskin.

Ja kertoo myös juuri tuosta Emmin kirjoittamasta asenteesta. Sen sijaan, että äidin ”oman ajan” ajateltaisiin voivan sisältää jotain älyllistä, vaikka keskustelua jopa muiden aikuisten kanssa, saati viihdettä, kuten nauramista, tanssimista tai ystävien kanssa vietettyä aikaa, äidin pää tuulettuu kätevästi siinä vauvan ollessa mukana. On sitten hyväksi molempien kiintymyssuhteelle. 

Mä en ole koskaan katunut sitä, että olin niin nuori tullessani äidiksi, mutta jos tuohon juuri ja juuri 21-vuotiaan ehdottomaan ajatusmaailmaan olisi saanut edes siemenen siitä armollisuuden ja itsensä hyväksymisen opista, puhumattakaan itsetuntemuksesta, jota ikä on tuonut tullessaan, nuo ensimmäiset vuodet eivät ehkä olisi olleet niin rankkoja. Ehkä en myöskään olisi kehittänyt niin vahvaa inhoa arkirutiineja kohtaan, tiedä häntä.

Se kummallisiin yleiskeltaisiin äitiyspakkauksen potkuhousuihin puettu lapsi täyttää huhtikuun alussa 15 vuotta. Tunnistan siinä samoja ehdottomuuden ja stressiherkkyyden piirteitä, joita olen kantanut mukanani itsekin. Koen olevani sen kanssa läheisempi nyt kuin koskaan silloin, kun sen kanssa oli oltava fyysisesti lähellä koko ajan. Nyt osaan jo malttaa, jaksaa, kuunnella, opastaa ja olla myös ihan eri tavalla läsnä. Ja se, jos kuka, antaa ehdottomuudessaan mulle älyllistä haastetta joka päivä.

Onneksi myös äitiys on muuttuva asia, joka kypsyy, kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Vähän kuin noi lapset. Tai vaikka ihan itse. Mä ainakin pidän itsestäni huomattavasti enemmän nyt kuin silloin 15 vuotta sitten. Sekä äitinä että ihmisenä.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

17 Replies to “Kun minusta tulee äiti…”

  1. Aivan ihana kirjoitus, kiitos tästä ♡♡ Kun taas jossain kohtaa jaksan alkaa raapustamaan seuraavaa blogitekstiäni, saan tästä tekstistäsi tarvittavan inspiraation.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Henna! <3

  2. Amen!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Otetaan sille!

  3. Olipa ihanaa.

    Mä olen aina ajatellut olevani itsekäs äiti, kun olen lapsen syntymästä saakka viilettänyt menojani kuten ennenkin. Siis sillä tavalla toteavasti, että täällä nyt asuu uhrautujan sijaan itsekäs vanhempi – ja sillä hyvä. Toki ensimmäiset kuukaudet menivät vauvan kanssa kotipainotteisesti, mutta siippa otti puolikkaan siivun vastuusta heti kun todettiin että maito juodaan meillä pullosta, enkä koskaan hurahtanut sellaiseen minävain-äitiyteen. Miksi ottaisin koko taakan huolineen ja päätöksineen omalle kontolle, jos sen voi toisen kassa jakaa? Toki ymmärrän, että hormoneilla on tässä vahva rooli, eivätkä kaikki kai ihan tietoisesti ja täysissä järjissä omi vanhemmuutta itselleen. Meillä on koko aikuisiän ollut talo täynnä eläimiä ja jotenkin lapsi sujahti omalle paikalleen tasavertaiseksi jäseneksi sinne muiden persoonien sekaan niin, että olen saanut useamman tulikivenkatkuisen keskustelun aikaiseksi tästä ajattelutavasta. Rinnastaa nyt lapsi ja lemmikit, hyvän tähden.

    Tunnistan tuon tyhjän lastenhuoneen seinään tuijottamisen. Mutta jotenkin, ilman yhtään samassa tilanteessa luovivaa äitiystävää vaan silloin päätin, että en menetä mielenterveyttäni tälle. Lapsi saa rakkautta ja muu järjestyy siihen ympärille. Vanhemmilla pitää olla oma elämä ja kompromissien avulla homma sitten jotenkin vaan etenee. Nykyään meillä hoidetaan käytännön syistä lomailutkin yleensä erillään. Mä tykkään lomalla juoda kaljaa ja kuunnella teknoa ja siippa haluaa hiihtovaeltaa jääkarhujen perässä tai trekkailla sademetsissä. Kumpikin hoitaa omat lomansa sillä välin kun toinen jää kotiin kaitsemaan katrasta ja molemmilta reissuilta palaa kotiin kovalevyn nollannut, hermoiltaan uudestisyntynyt huoltaja.

    Kokonaan ei vanhemmuushajoamisilta valitettavasti ole itsekkyyden jälkeenkään vältytty, mutta niihin kun jonkun reseptin keksis ni rikas mies mä oisin. 😀

    Lämpöä. <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi vitsi, miten mä toivon, että olisin osannut myös viilettää. Toisaalta, mä olin vielä silloin niin nuori, että mulla ei oikein ollut niitä juttuja. Opiskelin väliaikaispaikassa (koska jossain oli pakko) ja mietiskelin vähän, että mitä elämässään voisi tehdä. Sen keksin lopulta vasta 10 vuotta myöhemmin.
      Mutta näin jälkikäteen katsottuna otin tuon koko äitiyden silloin omanlaiseksi projektikseen, kun se selkeästi on mulle luonteva tapa tehdä töitä ja suorittaa. Lähdin tekemään parhaani ja paneuduin asiaan siihen kuuluvalla pieteetillä. Harmittaa, etten itse tajunnut silloin, että olisin tarvinnut jotain muuta.
      Enkä silti pidä itteeni mitenkään huonona äitinä, siis näin jälkikäteenkään. Mä olin lapsilleni kyllä mitä parhain äiti, itselleni en taaskaan niin hyvä.
      Mutta juuri tuollaisen sun kertoman, terveen itsekkyyden synninpäästön aika voisi kyllä olla. Tai mistä minä tiedän, vaikka neuvoloissakin olisi nyt erilainen ja enemmän yksilöitä kunnioittavampi ote. Voi hyvin olla ja toivottavasti on. Kunpa kaikki osaisi ajatella noin fiksusti, ettei siihen äitiyteen nyt hyvänen aika ole järkeään tarkoitus menettää. Mä en osannut yhtään.

      Kiitos tästä kommentista!

  4. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Tähän teemaan tarttuu varmasti moni, kommentteja tiedossa 😀 Mä kadotin utopiat valvomiseen. Äitiyden ensimmäisten neljän vuoden aikana heräsin parhaimmillaan 12 kertaa 8h sisällä, ja koin todella loukkaavaksi kehotukset lähteä vähän tuulettumaan etten olisi niin väsynyt, kun olisin eniten vain halunnut levätä kotona, yksinäni! Tai johonkin jumppaan, hyvä kun jaksoin liikkua lähipuistoon nukahtamatta! Tunsin pettäväni lapset kun en ollutkaan tasapainoinen, kyllähän nyt Kunnon Äiti kestää muutaman unettomankin vuoden. Itkin kun otin vastaan kotiapua – viimeistään se muka osoitti huonon äitiyden.
    Vaikka monesta äitiyteen liittämästäni ihanteesta jouduin luopumaan, pidin silti – kuten sinäkin – kiinni rutiineista. Suorittaja, katsos! Pakotin itseni leikkimään, leipomaan, siivoamaan, retkeilemään ja matkustamaan perheen voimin, yritin nauttia joka hetkestä lasten kanssa, enkä osannut rentoutua kun he olivat hoidossa, paitsi ehkä jos mies tai isovanhemmat heitä hoitivat. Harvoin silloinkaan relasin.

    Kun yöheräily loppui, aloin opiskella, hankin vähän lisää stressiä kun piti saada se jokin oma juttu. Kun kuopus lähti ekalle, hurrasin, aikaa oli taas omille ajatuksille, löysin ihan erilaisen minän. Lapset ovat kasvaneet fiksuiksi vaikka niiden äiti on koko pikkulapsiajan ollut kuin perseeseen ammuttu karhu, ja he ovat tietenkin aistineet sen – reagoineet kaikkeen suurin tuntein. Nyt kun enää ei ole pakko olla ohjelmatoimisto/pyllynpesijä/siivooja/erotuomari ainakaan 24/7, on äitiys eri lailla mahtavaa, ja huomaan että olisi pitänyt relata jo vuosia sitten.

    P.S. Muistan kun esikoisenne syntyi ja se oli musta tosi pelottavaa, oltiin kaikki hirveän nuoria ja te ihanasti niin kypsiä, vanhemmiksi valmiita! Muutaman vuoden päästä oli mahtavaa seurata rentoa asennettanne allergioiden ja oksennustautien sävyttämään arkeen, kun olin itse viimein samassa veneessä. Enemmänkin oltaisi voitu jakaa, mutta sitä meni siellä usvassa, antibioottikuurien ja perhekerhojen solmussa. Monet kerrat oon saanut vertaistukea sulta, äitiyden tuskan jakaminen on jatkunut tähän päivään saakka ❤❤

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi helvetti. Tiedätkö, kun aina ajattelin, että sä hanskaat sen homman ihan ylihyvin. Olin ehkä vähän kateellinenkin, kun olit niin tasapainoinen, kun tuntui että itse hypin seinille ja hajoilin sisäisesti. Mutta ilmeisesti on osattu vetää aika hyvin roolejamme. Ja voi hitto, kun silloin olis tajunnut ihan oikeasti antaa, ja vastaanottaa, sitä vertaistukea. Siis muutenkin kuin vitsiksi heitetyllä ”eihän tässä oo moneen vuoteen nukuttu” -läpällä. Kunpa oltais tajuttu.
      Ja se on kyllä totta, että jokaisen lapsen myötä ne standardit vähän laski. Viimeiselle annettiin jo – herran jumala – valmisruokiakin. Se oli myös aina vähitellen hirveä huojennus, kun tajusi, että vaikka mä en nyt tee niinkuin se isoäiti silloin puoli vuosisataa sitten, niin tää menee silti ihan ok.

      Mutta kuten säkin, mä olen myös ihan hirveän onnellinen ja huojentunut siitä, että vaikka itsestä ne ekat vuodet tuntui lähinnä perseeltä, lapsista näyttää kasvaneen aika hyviä ihmisenalkuja. Ja itsestäkin on kasvanut ihan kohtalainen ihminen. 😀

      Onneks oot siellä. <3

  5. Pikkulasten kanssa elämä ja rutiinit ovat tylsiä. En usko, että kenestäkään aikuisesta ihmisestä tulee sellaista ”hamahelmisilittelystä” nauttivaa superäitiä tai -isää vain taaperon seurasta nauttimalla. Välillä päivät ovat jokaisen lastenhuoneen lattialla ihan super tylsiä. Sellaista se vain on. Mutta se ei suinkaan tarkoita, ettei ne rutiinit, säännöt ja läsnäolo olisi sille lapselle tosi, tosi tärkeitä!
    Lapset ja aikuiset ovat erilaisia. Olisihan se aika kamalaa, jos aikuisena ihmisenä saisi sosiaalisen tarpeensa tyydytettyä vain lapsen seurassa olemalla. Kyllä on oltava aikuisessa vikaa, jos päivän sosiaalinen annos täytyy ”paa-paa” ”paLLo! Hyvä se on paLLo” -dialogista.

    Mun pelastukseni on ollut, sattuman kautta, samassa elämäntilanteessa rämpinyt ystävä. Löysimme toisemme kun esikoisemme olivat ihan pieniä. Ilman tuota vertaistukea en olisi selvinnyt hengissä. Tarvittiin toinen aikuinen, joka tuli mukaan sinne puistoon, jutteli aikuisten asioita ja joi kahvia valvottuihin öisin ihan yhtä antaumuksella kuin minä itsekin.
    Apua oli myös siitä lapsitanssista ja äitikerhosta, jotka rytmittivät viikkoa. Oli edes joku kalenterimerkintä, joka kaipasi minua.

    Pienten lasten kanssa vuodet kotona olivat raskaita, en kiellä. Tappavan tylsiä iltapäiviä, valvottuja öitä. Nautinto oli usein siinä karusellissa kortilla.
    Siltikin, kaikesta huolimatta, voin ylpeänä sanoa kokevani tehneenä parhaani lasteni varhaislapsuuden tukemisessa. Superäidistä en tiedä, mutta selvisin.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä en myöskään usko, vaan olen aina ollut varma, että hamahelmisilittelijöillä on joku ”juttu”, josta ne saa kiksinsä, jotta jaksavat vääntää äitiyshommaa 110%. Ja toden totta, ihmiset on niin erilaisia. Mäkin sain, onneksi, jossain vaiheessa puistoystäviä ja sitä kautta aikuiskontakteja, mutta se mitä tajuan nyt kaivanneeni, oli juuri jokin ihan muu kuin joku lapsiin liittyvä. Niiden puistokontaktien avulla selvisin varmaan jotakuinkin järjissäni, mutta selkeästi olisin tarvinnut myös jonkun oman jutun. Sitä en tajunnut yhtään vaan hakea.
      Perhekerhot koin kaikkein ahdistavimmiksi. Yritin muutamaankin otteeseen käydä ja tutustua, mutta en kokenut kenenkään kanssa mitään yhteyttä. Se sama lapsipuhe ja jonkinlainen äitiyden kilpavarustelu sävytti niitä kerhoja aina. Olisi ehkä pitänyt tajuta täräyttää siellä, että ”tää on ihan paskaa ja tulen kohta hulluksi” ja katsoa, mitä tapahtuu.
      Ja vaikka mä koin nuo vuodet ajoittain jopa kammottavina, mä tein ihan varmasti myös kaikkeni ja olin varmasti myös lapsille tosi hyvä äiti. Itselleni olisin voinut olla silti parempikin, enkä usko, että se olisi ollut silti lapsilta pois.

  6. Johanna says: Vastaa

    Mä olen oivaltanut näin myöhemmin, että jokainen on on juuri niin hyvä äiti kun sillä hetkellä osaa olla, se riittää! En enää soimaa itseäni asioista joita olisi pitänyt osata tehdä tai miten olla. Olen saanut tietyt eväät ja niillä on menty, aina voi itseään kehittää ja yrittää olla parempi, mutta kukaan ei ole paska äiti, on vain niin hyvä kuin osaa. Tällä nykyisellä viisaudella toki tekisin asioita toisin, mutta taaksepäin ei saa itse moittia.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi on niin totta, että se pitäisi teettää jokaiselle äidille heti synnytyslaitokselle huoneentauluksi. Ainahan sitä voi jälkiviisaana todeta vaikka mitä, mutta moittimiseen ei tosiaan kannata lähteä. Mä olisin näin jälkikäteen toivonut olleeni rennompi ja luottanut enemmän itseeni ja fiilikseeni. Ja että oisin tajunnut ajoissa, että elämässä on edelleen tosi paljon muutakin elettävää kuin se äitiys. Mutta kyllä mä uskon silti olleeni aina ihan hyvä äiti. Ainakin hyvin omannäköiseni.

  7. Kiitos! Puit mun ajatukset sanoiksi. Muuta en pysty nyt sanoa. Helpottavaa kuulla, et muillakin on samoja ajatuksia!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos! <3

  8. vaaleanvihreaa says: Vastaa

    Olin itse varmaan samaan aikaan 15 vuotta sitten sen samaisen laatikon äärellä. Esikoinen täyttää 15v toukokuussa. Minä olen sinua n 5v vanhempi ja olin odottanut äitiyttä jo jonkin aikaa. Vaikka pidin monesta asiasta pienten lasten kanssa, olin välillä todella tylsistynyt, hyvin väsynyt jne. Tein opintoja loppuun ja se olikin aika haaste niinä viikkoina, kun lapsi heräsi puolen tunnin välein, kun oli innoissaan uudesta taidostaan. Täytyy sanoa, että pari kertaa oli pakko laittaa eteenpäin ihan paska essee (väsyneenä aivotoiminta kuoli) koska tiesin sen avulla saavani uusintamahdollisuuden. Sillon päiväunimahdollisuus olisi ollut huippua.

    Jos joskus itse saan olla isovanhempi, haluan tarjota omille lapsilleni vapautta arjen hoitamisesta säännöllisesti. Toivon, että muistan tämän silloin ja apuni otetaan vastaan.

    Nykyisin koen aina juuri sen hetkisen lapsen iän parhaaksi. Lapsi on aina ollut ihanin juuri silloin (toki joskus samaan aikaan myös hivenen muutakin). Oma esikoiseni muuttuu juuri nyt todella vauhdilla. Lapsi on lapsi, vaikka onkin murkku. Ja samalla naisen elkeitä jo ripauksina siellä lapsen/murkun seassa.. Ja kummaa on se, että vastahan minä itse olin menossa riparille jne.

    Ihanaa on, että tuosta neidistä on kasvanut omatoiminen nuori, joka tarvitsee meitä, mutta osaa mennä itse suuhygienistille.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä olen myös jälkikäteen miettinyt, että olisi pitänyt tajuta pyytää sitä hoitoapua rohkeammin. Mutta kun se yksin pärjääminen oli olevinaan joku äitiyden kunniamerkki. Muistan vieläkin, miten kuopuksen synnyttyä annoin itselleni myönnytyksen ja pyysin anoppia tekemään ristiäisiin voileipäkakun. Olin ihan, että no niin, kattokaas, kun fiksusti ulkoistin tämän. Ja leivoin KAIKEN muun kuitenkin itse. Itkin väsymystäni, paimensin kolmea alle 5-vuotiasta ja leivoin. Tärkeintä oli näyttää jaksamisensa ja kerätä jotain näkymättömiä hyväksymispisteitä muilta.
      Mun miehen äiti asui samassa kaupungissa ja auttoi kyllä aina, kun pyydettiin ja oli oikeasti tosi tärkeä lenkki siinä, etten oikeasti menettänyt järkeäni. Mutta hänelläkin oli oma työnsä ja perheensä, eikä tietenkään haluttu kuormittaa turhan paljon.

      Mä olen myös vasta näin myöhemmin oikeasti alkanut nauttia äitiydestä ja lapsistani. Niistä on kasvanut, ja kasvamassa, aivan erinomaisia tyyppejä ja monella tavalla koen eläväni nyt elämäni parhaita vuosia.

  9. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Hyvin me vedettiin. Onneksi kaiken keskellä jaksoi iloitakin ja rakastaa lapsiaan. Olis pitänyt vaan jättää ne perhekerhot väliin ja vauva.fi lukematta, niin ei olisi tullut koettua sitä itsetunnon painumista miinukselle. Mutta sieltä on noustu ja mitä upeita emäntiä ollaankaan nyt! Wuut wuut!

Vastaa