Liian tottunut haaveilemaan?

En voi sanoa mitenkään erityisemmin seuraavani, tai edes uskovani horoskooppeihin, mutta myönnän nyökytteleväni useiden kaloihin liitettävien piirteiden kohdalla. Herkkyys, hyvä intuitio ja taipumus haaveiluun pitävät omalla kohdallani hyvinkin paikkansa, johtuivat ne sitten syntymäajastani tai jostain muusta. Olen lapsesta asti rakennellut pilvilinnoja ja elänyt ajoittain oman pääni sisäisessä todellisuudessa. Osittain tuon taipumuksen takia arkikin on ehkä välillä tuntunut ylettömän raskaalta.

Olen myös tosi tottunut siihen, että kaikki toiminta ohjaa jollain tavoin tiettyä päämäärää kohti. Ei välttämättä kovin konkreettisesti tai minkään tietyn aikaikkunan sisällä, mutta jollain tavoin takaraivossa on koko ajan kirkkaana ajatus siitä, mitä kohti olen menossa. Talo oli yksi sellainen haave, jota kohti vuosikausia tarvottiin tietämättä edes missä tuo talo sijaitsisi. Ammatillisesti on ollut monta haavetta aina omasta pikkukaupasta viestintä-alan koulutukseen ja töihin. Muistan vuosia sitten haaveilleeni myös kutsusta säkenöivään blogigaalaan. Hassua, että nyt työpöytäni yläpuolella komeilee yksi gaalapalkintokin.

Ammatillisesti yksi suurista haaveista toteutui puoliksi vahingossa, kun kirjoittamani tarinat painettiin kansiin. Muutenkin elän suurilta osin ammatillista unelmaa. Saan tehdä paljon itselleni tärkeitä juttuja, töitä joista oikeasti pidän ja vieläpä pääosin itselleni sopivan aikataulun mukaan. Toki joukkoon mahtuu aina niitä itselle epämiellyttävämpiäkin projekteja, mutta sekin kai kuuluu asiaan. Oppia ikä kaikki ja sillä lailla.

Kun alkuvuodesta olin aika ahdistunut, väsynyt ja tuskainen koko elämänpalettini kanssa, päädyin lopulta ammattiauttajan puheille. Ja onneksi päädyin. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että joku kuuntelee ja antaa perspektiiviä, antoi lisää tilaa hengittää.

Loppukeväästä tajusin yllättäen, että tuo mulle niin tuttu unelmointi oli kuihtunut olemattomiin. Kevät piti toki sisällään tosi monta isoa deadlinea, joihin suurin osa energiasta meni, mutta silti tuntui jotenkin tyhjältä. Oli omituista ajatella elämää ilman unelmaa, jota kohti pyrkiä. Mitä mä sitten täällä muka teen?

Ajatukseen tarttui myös se ihminen siinä vastapäisellä sohvalla. Kurtisti aavistuksen kulmiaan ja kysyi, olenko koskaan ajatellut, että voisin ikäänkuin avata ovet ja ottaa vastaan sen, mitä tulee, ilman että aina pusken kohti jotain tiettyä päämäärää.

Ajatuskin tuntui omasta mielestäni kummalliselta. Se oli jotenkin vastoin kaikkea sitä, mitä mä olen aina tottunut olemaan. Mulle haaveilu on verrattavissa hengittämiseen. Ilman sitä mua ei ole. Useimmat haaveet ovat myös ajan myötä muuttuneet tavoitteiksi, joita kohti olen määrätietoisesti matkannut, ja lopulta monet myös saavuttanut.

Mä tiedän myös, että moni ihminen ei ymmärrä tätä ollenkaan. Joku julkkis ihmetteli joskus iltapäivälehdessä, miksi ihmiset vatvoo ja uneksii niin paljon, eikä vaan elä. Muistan jopa jotenkin huvittavasti loukkaantuneeni tuosta vähän. Että mitä helvettiä, voiko ilman muka elää?

Omalta kohdaltani olen myös havainnut, että ei voi. Kesän aikana noita tuttuja unelmanpoikasia on taas löytynyt ja tunnen olevani enemmän oma itseni. Toisaalta yritän pitää mielessä myös sen, etten pakota haaveita tai kiirehdi niitä kohti, vaan annan aikaa myös elämän yllättää, ja antaa ovien olla auki.

Tunteeko joku muu pakonomaista haaveilun tarvetta, vai olenko hörhöilyineni yksin..?

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

8 Replies to “Liian tottunut haaveilemaan?”

  1. Päkkänä says: Vastaa

    No juu, unelmointi on parasta!

    Mutta tunnustan kyllä seuravaa levottomuutta. Olen haaveillut uudesta työstä.Sain sen, mutta haaveilen nyt vähän muun tyyppisestä työstä. Ihan kun ei nyt vaan voisi nauttia nyt just tästä ja just tästä työstä. Joku kumma levottomuus painaa…

    Sain 20-vuotis häämatkani reilut 1,5 vuotta sitten. Sen mihin satsattiin big time.. Voi sitten vaan arvata että nyt taas kokoajan kutkuttelisi lähteä taas kaukomaille. Tyrehtyikö into ja haaveilu. Eikun vaan lisääntyi.

    Olen huomannut olevani hengetön jos mulla ei ole haaveita tai jotain mitä odottaa. Aina kaiken ei tartte olla isoa. Mutta jotain pitää olla josta haaveilla!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Joo, toi levottomuus! Samaa huomaan itsessäni. Tänään olin jo ihan varma, että oon täysin sopimaton tähän yrittämiseen ja etenkin kirjoittamiseen.
      Hengettömyys vaivaa muakin ilman haaveita. Onneks nyt alkaa taas tilanne normalisoitua.

  2. Kuulostaa tutulta! Aina pitää olla joku projekti 😁

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Juuri näin! 😀

  3. Itse huomaan tulleena sellaiseen (keski-ikäisen?) vaiheeseen elämässäni, jossa tunnen jo saavuttaneeni niin monta unelmaa, etten oikein tiedä, mitä seuraavaksi pitäisi tavoitella.
    Jos vaikka miettii niitä tavoitteita, joita lukion jälkeen oli, niin kyllä, suurin osa on saatu taputeltua pakettiin: on ammatti, on vakituinen työpaikka. Ammatillisesti olen päässyt etenemään juurikin siihen pisteeseen, josta pitkään haaveilin.
    On tullut mentyä naimisiin, on saatu ne lapsetkin. Ne on jo niin isoja, että nukkuvat kokonaisia yöunia
    – siitä haaveilin väsyneenä kymmenen vuotta sitten.
    On auto ja on talokin, koti.

    Niin että ne helposti suunniteltavissa ja haaveiltavissa olleet papin aamenet on nyt saavutettu.
    Elämä on keskivertoennusteen mukaan noin puolessa välissä, joten jotain uutta ja omaa olisi aika taas keksiä.
    Olen järkeillyt, että tämä tyhjyyden tunne on jotenkin ikään ja elämäntilanteeseen liittyvää. Vielä tiedostaa, että mahdollisuudet olisi vielä (melkein) vaikka mihin, kunhan keksis vaan.
    Toisaalta taas on itsensä kanssa aika hukassa, kun on jo niin monta vuotta painanut vauva-arkea ja ruuhkavuotta ja menossa tottunut siihen, ettei niillä omilla tarpeilla ole käytännössä ollut lopulta koskaan mitään merkitystä (kun aina on jonkun toisen tarve kiilannut oman ohitse, kunnes olen lakannut edes miettimistä, mitä minä tarvitsen).
    Että periaatteessa ”kaiken” saavuttanut, matkalla itsensä hukannut nukkavieru täällä, joka ei ole enää edes varma, osaako sitä enää haavillakaan?

    (Ps. Tätä on jo melkein ällöttävää tunnustaakin, mutta huomaan kateellisena ärsyyntyväni, kun joku toinen saa haaveestaan kiinni ja toteutettuakin. Että perkele, mä en enää edes osaa enkä ehdi haaveilla mistään kivasta, ja joku toinen vaan menee ja saavuttaa. Perustaa pienen kesäkaupan saaristoon tai kirjoittaa kirjan tai valmentautuu joogaohjaajaksi tai ihan mitä vaan.
    Että kateellinenkin vielä, tämä nukkavieru. Ja saamaton.
    Mutku.)

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä luulen, että mulla liittyy hyvin pitkälti tähän samaan asiaan. Ikään ja ikävaiheeseen, elämänvaiheeseen. Mä oon myös oppinut olevani projektityyppiä, siis tykkään tehdä prokkiksia. Ehkä juuri siksi oon ajautunut työelämässäkin sen tyylisiin hommiin. On alku, keskikohta ja loppu, ja sit alkaa taas jotain uutta. Olen liian kärsimätön veivaamaan jotain samaa vuosikausia.

      1. Ehkä osin tästä syystä mulla on myös ollut tapana vaihtaa työpaikkaa säännöllisesti (ja muiden mielestä melko tiheään).
        Toisaalta tämä ”projektiajatteleminen” on myös omiaan polttamaan mut aina loppuun.
        Tai kumpi kummasta, ehkä annan aina itsestäni kaikkeni niin, ettei jäljelle jää muuta kuin halu siirtyä seuraavaan. Muka fiksumpana.

  4. MINÄ! Voi prkl jos elämässä pitäisi vain ”lillua”!! Tuota sanaa käytän paljon. Lillua vailla tarkoitusta tai päämäärää.
    Toki haaveita on erilaisia ja eri aikavälillä.
    Haaveilen tilipäivänä hankkivani uudet kengät, ensi kuussa kun saisi tuohon lipastoon maalit ja maalattua sen, tänä Vuonna vielä pääsen naimisiin ja siitä häämatkalle, vielä joku päivä aion ostaa ihan oman kodin! Kyllä sitä haaveita olla pitää, eikä lillua 😉 …Kai sekin on joku defenssi. Haaveilla ja tehdä päämääriä.

Vastaa