”Mun kohdalla se oli ihan eri asia” ja muita eroahdistuksen helmiä

Tiedättekö, kun vanhemmuudessa tulee niitä tiettyjä ensimmäisiä kertoja, joiden tietää kyllä jossain vaiheessa tulevan, mutta joihin ei todellisuudessa pysty yhtään valmistautumaan, vaikka olisi niitä olevinaan jo etukäteen hyvissä ajoin mielessään prosessoinut?

Ensimmäinen yökylään meno, kesäleirille lähtö, ristiriita kaverin kanssa tai kirkkaalla äänellä kajautettu kirosana ovat ekoja kertoja, joihin ei oikein osaa varautua. Puhumattakaan tyttöjen kanssa käytävästä menkkakeskustelusta, saati siitä hetkestä, kun tulee aika puhua seksistä. Onhan siihenkin valmistautunut, jollain tapaa varmaan koko äitiytensä ajan, mutta tilanne on siitä huolimatta kovin kuumottava ja erikoinen.

Omien lastensahan soisi ikuisesti säilyvän viattomina kaksivuotiaina ja niiden vääjäämätön kasvu saa aikaan sekä riemullisen ihanaa ylpeyttä että absurdia kauhunsekaista paniikkia.

Kirjoitin viime kesänä omasta kasvunpaikastani, siitä, kuinka muutin omilleni vieraaseen kaupunkiin ja itsenäistyin jo peruskoulun jälkeen. Muistelen edelleen lukioaikaa yhtenä elämäni tapahtumarikkaimmista ja monin tavoin parhaimmistakin vuosista, ja olen aina ajatellut, että jos joku omista lapsistani tuntee olevansa jo 16-vuotiaana valmis muuttamaan omilleen, olisin valmis epäröimättä tukemaan päätöstä.

No mitä luulette, olinko?

Muutama viikko sitten kasiluokkalainen tyttäreni tuli sitten sanomaan, että hän on vähän miettinyt. Että hän olisi kyllä ihan kamalan kiinnostunut lähtemään myös lukioon muualle. Sinne Tampereelle justiin. Ja joo, siihen ihan samaan kouluun kuin minä.

Vaan kaappasinko lapsen halaukseen jutellakseni aiheesta ja kannustaakseni häntä etenemään kohti unelmiaan?

Ni en. Menin täysin lukkoon. Ensimmäiseksi olisin halunnut kiljaista, kuinka eri asia se juuri minun kohdallani oli (ja mitenköhän niin?) ja heti perään, että et sinä siellä kyllä pärjää ja et voi mennä, kun ei olla rikkaitakaan. Siis juuri ne samat asiat, jotka oma oponi heitti minulle aikanaan kertoessani suunnitelmistani.

Heti seuraavaksi olisin halunnut takertua sen paksuihin hiuksiin, roikkua sen kaulassa ja huutaa, ettei nyt saatana jätä minua vielä. Että en minä halua, enkä pysty käsittelemään edes ajatusta siitä, että se lähtisi johonkin. Mitä me sillä tyhjällä huoneella sitten. Ja missä ne ylioppilasjuhlatkin.

Onneksi tajusin sen verran, että nielaisin ensireaktioni, hymyilin kauhuni kätkevää irvistystä ja ostin itselleni aikaa jaarittelemalla jotain siitä, ettei vielä ole kiire päättää ja että juteltaisiin seuraavana päivänä enemmän. Kun tyttö palasi takaisin huoneeseensa, purskahdin peittoni alla äänettömään itkuun.

Ajatus siitä, että elämä on jo vaiheessa, jossa lapset alkavat vähitellen irtaantua kodista, tuntuu täysin järjenvastaiselta. Se tuntuu niin pelottavalta, että kurkkua kuristaa, suuta kuivaa ja sydämen ympärille kiertyy ohut ahdistuksen nauha.

En olisi koskaan kuvitellut, että lasten kasvaminen tuntuu näin pahalta. Minähän olin se, joka vitsaili jo esikoisen kouluun mennessä, että höh höh, kohtahan ne jo _onneksi_ muuttavat pois kotoa, höh höh. Toisaalta koin pikkulapsiarjen aikanaan niin raskaaksi, että se ehkä myös näyttäytyi tuollaisen huumorin kautta. Että kun tässä nyt hetken jaksaa, niin sitten lähtevät omilleen ja minä saan taas oman elämäni ja itseni takaisin.

En olisi uskonut löytäväni itseäni ja elämääni ihan uudelleen jo lasten vähän kasvettua ja nimenomaan yhdessä niiden kanssa. Tuntuu, että viihdyn jokainen päivä posseni kanssa paremmin. Rakastun niiden kasvavaan älykkyyteen ja huumorintajuun aina vaan uudelleen. Se ylpeys, jota omista lapsistani tunnen, on suurempi kuin melkein mikään muu tunne.

No, seuraavana päivänä olin saanut itseni sen verran kasaan, että pystyin tytön kanssa aiheesta juttelemaan. Kävin vanhan lukioni sivuilla (itkin taas!) ja keskustelin tytön tulevaisuuden haaveista, kerroin omia kokemuksiani ja vastailin kysymyksiin. En kieltänyt, en pelotellut, vaan yritin antaa eväät pohtia asiaa sen kaikilta kanteilta. Pystyin olemaan heittämättä marttyyrin viittaa ylleni ja poraamatta, kuinka yksinäiseksi ihmisvanhukseksi hän minut hylkäisi. Hädin tuskin, mutta pystyin.

Päätökseen on aikaa vielä vuosi. Mielipide ehtii vaihtua vielä yhtä monta kertaa kuin minä ongin mimmin likasukkia sohvatyynyjen välistä (monta!), mutta toivon, että kun päätöksen hetki tulee, pystyn rauhallisin mielin olemaan tytön tukena. Ja uskon pystyväni. Kunhan muistan nukkua silloinkin ensin sen yhden yön yli.

Ja jos ei muuta, niin muistin taas, kuinka toisarvoisia pyykkikasat ja vyöryävä tiskipöytä oikeasti juuri nyt ovat. Nyt, kun voin vielä käydä tirkistelemässä pienempien korisharkkoja ja käkättää vanhimman kanssa Unelmahäitä, priorisoin ne aika monen muun jutun edelle.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

9 Replies to “”Mun kohdalla se oli ihan eri asia” ja muita eroahdistuksen helmiä”

  1. Sinä yönä, kun vauva taas vain huusi, vaikka kello oli jo kolme. Sinä yönä et ikinä uskonut, että ne joskus kasvaisivat.
    Kun se sukulaistäti käski nauttia nyt, kun ne ovat pieniä, tunsit sekä raivoa että syyllisyyttä. Siinä makarooniksi heittäytyvässä raivo-taaperossa ja yötä päivää ennakoimattomasti käyttäytyvässä pikkusisaruksessa (joka nukkui vain silloin, kun talossa oli vieraita) ei vain arjessa tuntunut löytyvän sitä seesteistä pintaa, mistä nauttia.
    Seuraavaksi ne lopettivat päiväkodin ja menivät kouluun. Ala-asteelle, yläasteelle, rippikouluun…
    Kuinka vanhalta näytänkään? Aikuselta?
    Ja mihin katosi se kymmenen tuskaisen ruuhkaista vuotta? Viisitoista…

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mulle on jäänyt erityisen hyvin mieleen yksi talvi, kun kuopus oli vauva, keskimmäinen 2,5 vuotias ja esikoinen täyttämässä 6. Me oltiin se koko 5 kuukautta vatsataudissa. Tai siltä se tuntui. Aina eri porukalla yrjö lensi, pari viikkoa väliä ja tulikin jo seuraava versio. Kerran kun olin hakemassa vanhinta kerhosta, nuorin yrjösi vaunukoppansa matkalla täyteen. Silloin ajattelin, että mä en selviä koskaan.

      Mutta jotenkin kummasti, vähän huomaamattakin se on vaan vähitellen helpottunut ja muuttunut. Jotenkin niin huomaamatta, että siihen tuntuu heränneen ihan liian myöhään. Ja sit tulee tää paniikki, kun ne onkin kohta jo lähdössä. Se on pelottavaa.

  2. Mä en kestä ku sä olet niin ihana. Haluaisin halata!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi sua! Halataan varmasti, kun tavataan seuraavan kerran. <3

  3. Mä porasin jo kun luin tätä juttua koska pystyn niin hyvin samastumaan. Eihän tässä ole enää kun muutamia vuosia. Toivottavasti pystyn silloin myös nukkumaan yön yli vaikka vähän epäilen itseäni…

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ja kun se aika menee niin sairaan äkkiä, lipuu vaan ohi ihan huomaamatta. Syksyt vaihtuu keväiksi ja kesälomat taas yllättäen seuraaviksi lukuvuosiksi. Tuntuu, ettei ehdi itse millään mukaan!

  4. Satuelämää says: Vastaa

    Minun ainoa lapseni täyttää tänä vuonna 12-vuotta ja pelkkä ajatuskin kotoa pois lähtemisestä sai kurkkua kuristamaan ja kyyneleet kohoamaan silmiin. Tässä sitä kasvetaan…yhdessä! <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi on niin hyvin sanottu! Yhdessä tässä on kasvettu jo niin monta vuotta, lapset on kasvattaneet vanhempiaan ihan varmasti vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat lapsiaan. Niiden kanssa olemisesta ja elämisestä on tullut normi, josta luopuminen tuntuu tuskallisen pelottavalta. Siihenkin varmasti tottuu aikanaan, mutta juuri nyt se tuntuu ihan liian vaikealta ajatukselta.

  5. Itselleni kävi juurikin niin, että kun saman opon kieltelyistä huolimatta uskalsin hakea muualle lukioon, äiti ensi järkytyksessään kielsi suoraan minua lähtemästä. Onneksi pääsykoetulosten saapumiseen mennessä oli äidinkin pää jo kääntynyt. Oli tainnut muistaa siinä vaiheessa, että oli itsekin saman ikäisenä asunut jo omillaan 😀 Toivottavasti oman lapsen kohdalla pystyn nukkumaan myös yön yli enkä toista äidin kaavaa.

Vastaa