Mutta entäs äiti?

Kuinka monta kertaa olenkaan, niin täällä blogissa, kuin ihan live-elämässäkin huokaillut helpotusta siitä, että lapset alkaa olla jo aika isoja. Ihan oikeita pieniä ihmisen alkuja, joiden kasvua seuraa innoissaan ja malttamattomana. Ylpeydellä ihmettelee, kuinka hienoja tyyppejä niistä on kasvamassa. Toisaalta tamppaa omaa päätään kantohankeen, kun tietyt asiat ei meinaa mennä perille, vaikka niitä kuinka pikkunuppeihin ruuvaa.

Ennen äidiksi tuloa minullakin oli hienoja äitiysperiaatteita. En huuda lapsille. En kiroile lasten kuullen. Olohuoneessa ei syödä. Telkkaria ei katsota tuntia kauempaa ja ruoat valmistan aina itse. Turha varmaan edes mainita, että kaikista näistä ja monista muista periaatteistani olen joutunut kohta 12 vuoden äitiyteni aikana luopumaan. Perkele livahtaa suusta kuin huomaamatta, popparin siemenet olkkarin matolla harvemmin ovat omilta jäljiltäni ja useammin kuin kerran viikossa meidän ruoat valmistaa ihan joku muu äiti, kuin minä.

Olen opetellut antamaan itselleni armoa. Koitan olla tuntematta syyllisyyttä huoneiden nurkissa majailevista villakoirista tai petaamattomasta sängystä. Yritän ajatella, että meidän perheen lapset ei ole ainoita, joiden ateriat valmistetaan pari kertaa viikossa mikrossa. Muistutan itselleni, että olen kuitenkin omille lapsilleni paras mahdollinen äiti vioistani huolimatta.

Silti käsipuolessa majailee ainainen riittämättömyys. Se muistuttaa huonoudestani jokaisen somessa nähdyn leivontapäivityksen jälkeen. Se nauraa pilkallisesti joka kerta, kun kaivan pyykkikorista jollekin perheenjäsenelle edes sitä kohtalaisen puhdasta paitaa. Se ilkkuu aina, kun unohdan varata ajan lapsen vasu-keskusteluun tai myöhästyn vanhempainillasta. Mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä tiukemmin se tarraa kiinni. ”Yritä enemmän, tee enemmän, älä laiskottele!”

Ja me äidithän yritetään. Pärjätä töissä, kasvattaa lapsia, pestä, kokata, viikata ja säilöä. Me yritetään muistaa hiihtokisat ja luistelut, kokeisiin kyselyt ja jokaisen harrastusaikataulut. Koitetaan antaa jokaiselle lapselle aikaa ja huomiota tasapuolisesti. Mutta mitä sitten, kun äiti väsyy? Kuka ottaa kiinni, jos äidin jalat ei enää kanna? Kuka kaappaa kainaloon, jos äiti romahtaa riittämättömyyden alle?

elokuu-14 blogiin 088

Äiti ei halua myöntää epätäydellisyyttään. Omien vanhempien, ystävien ja jopa puolison edessä on usein helpompi esittää urheaa, kuin pillittää räkä poskessa väsymystään. Kun ei halua vaivata. Väsähdyksen kyyneleet on helpompi vuodattaa salaa oman tyynyn kulmaan, kuin myöntää kellekään olevansa täysin loppu.

Joskus, kun riittämättömyys meinaa viedä voimat täysin, myönnän haikailleeni vauva-ajan toistuvia neuvolakäyntejä. Usein sen tuntemattoman, mutta kuitenkin niin tutun, neuvolantädin vilpitön kuulumisten kysäisy avasi hanat jo ovella. Ja millä uskomattomalla, taitavalla ja inhimillisellä tavalla tuo ihminen jaksoi rohkaista nuorta vanhempaa kerta toisensa jälkeen. Valaa uskoa äitiyteen ja siihen, että kukin riittää sellaisena, kuin on.

Kertoo kai jonkinlaisesta keskenkasvuisuudesta tai huonosta itsetunnosta, että vielä yli kolmekymppisenä esiteini-ikäisen vanhempana, kaipaa sitä rohkaisua. Että syyllistämisen sijaan joku sanoisi, että kyllä sä osaat ja kaikki menee hyvin.

Onneksi tämän holtittoman äitiysrimpuilun keskellä tulee myös hetkiä, jolloin tajuaa tehneensä jotain oikein. Kun lapsi osaa sanoa rakastavansa, osaa pyytää anteeksi tai ajattelee muita ennen itseään.

Ehkä ne pääasiat menee perille kuitenkin, mikroruoista, villakoirista ja vähiten likaisista paidoista huolimatta.

Kunpa osaisi vaan päättää, että riitän. Juuri tällaisena, kuin olen.

-Päivi-

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

51 Comment

  1. Arska vaan says: Vastaa

    Vai popkornia ja mikroruokaa. Paista muksuille silakoita. Oppivat kunnon ruokaan.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sillä lailla.

  2. Eipä! Kirjoitat loistavasti sanoilla sen mitä väittäisin, että meistä äideistä jokainen tuntee sisällään. Mä ajattelin järkätä jotain pientä piristystä kanssa äideille. Taatusti jää jotain tekemättä kotona sen takia, mutta hell with it!!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Linda! Ja toi on just oikee asenne! Jotain kivaa on pakko kehitellä, muuten nuutuu tän kokoaikaisen arkitaakan alle.

  3. Voi kiitos tästä! Pari kertaa olen viime aikoina kehdannut tunnustaa työkavereille, että en ole täydellinen: päivällinen unohtui kokonaan arki-illan harrastusrumbassa, ei siis edes sitä mikroruokaa, tai lapset joutuivat lähtemään kouluun eriparisukissa kun puhtaita pareja ei löytynyt. Ja yllätykseksi olenkin saanut heiltä synninpäästön! Ovat sanoneet että heilläkin on joskus tai jopa muutaman kerrankin käynyt näin. Miksi me äidit olemme itsellemme niin ankaria, että pidämme näitä maailmanloppuina tai vähintään lastensuojeluilmoituksen arvoisina tekoina?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi on just se paras juttu! Sitä niin helposti kuvittelee, että kaikki muut on täydellisiä ja jaksaa ja puskee ja tekee kaiken väsymättä. Kunnes uskaltaa avata sanaisen arkkunsa ja huomaakin, että samassa veneessä ollaan. Se helpottaa.

  4. Loistavasti sanottu. Kiitos, taas. Meillä nuo villakoirat valtaa kohta koko pirtin. Juniori heräilee useamman kerran yössä.
    Pakko on ollut höllätä. Miten se tuntuukin välillä niin vaikealta?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Höllää herranjumala, varsinkin jos unet jää vähiin! Se on kamalinta, kun ei saa nukkua. Ei ihminen ole silloin oikeesti edes toimintakykyinen.
      Yritetään opetella keskittymään olennaiseen. 🙂

  5. <3 Mä just aloitin imuroimaan. Imuroin alakerran ja totesin, et en mä jaksakaan ja lysähdin sohvalle. Kohta saunaan ja huomenna leivon pikkusormien kanssa pullaa ja todennäköisesti totean, ettei sitä alakertaakaan olisi kannattanut imuroida. Me ollaan just hyviä. 😉

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Just loistava päätös! Pulla voittaa imuroinnin sata – nolla! 😀

  6. Ihana ja niin osuva kirjoitus. Osui ja upposi. Jatkuva syyllisyys ja riittämättömyys. Riittävän hyvä äiti on riittävä tavoite. Sen kun muistaisi. Lapset pärjää vähemmälläkin täydellisyydellä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ku siinä se onkin. Ei lapsia kiinnosta ne kaikki tavoitteet, mitä äidit itselleen (ja toisilleen) asettaa. Lapsille riittää aika pitkälti lopulta rakkaus, ruoka ja vaatteet. Kaikki muu on plussaa.

  7. No niinpä – kunpa osais uskoa enemmän siihen, että riitän! 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Yritetään opetella!

  8. Loistavaa pohdintaa taas, kiitos!
    Tarvittavaa keskustelun avausta vaikean asian äärelle.
    Riittämättömyys ja jatkuva epäonnistumisen tunne, keskeneräisyyden sietäminen ja epätäydellisyyden kestäminen – huh huh!!
    Haastetta ihan jokaiseen päivään.
    Itse olen näiden reilun 12 vuoden aikana ehkä pikkuhiljaa oppinut sietämään hujanhajan olevaa kotia, tavararöykkiöitä ja einesruokien käyttöä, mutta sitä en edelleenkään kestä että olen mielestäni liian niuho, vaativa ja turhan usein ääntä korottava äiti – kaukana siitä lempeästä, hauskasta, luovasta ja kannustavasta äidistä, joka aina ajattelin olla. Loputon epätäydellisyyden sietäminen.
    Eli kiitos tästä, tuli sellainen olo että en ole ainoa tässä suossa (:
    Kiitos korvaamattoman tärkeästä vertaistuesta!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Samoin. Paljon olen jo löysännyt ja oppinut sietämään omaa epätäydellisyyttäni. Mutta niinku sanoitkin, eniten harmittaa kuitenkin aina se, jos on itse lapsille ihan paskapää.
      Kiitos ku te olette mun tukena täällä! <3

  9. Kiitos ihana! Mie tein tänään palapelejä muksun kanssa enkä vilkuillut samalla kännyä. Siinä on saavutusta tälle päivälle ihan kerrakseen 🙂 Mut en muista päivää ettei ois väsyttänyt. Tuleekohan sellaisia päiviä enää koskaan?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi on saavutus! Ja siitä pitää iloita. Ja ottaa pulla. 😀
      Mut toi väsymys… se on kyllä ainainen kaveri. Tuntuu, että mikään uni maailmassa ei riitä. Huoh…

  10. Lyhyestä virsi kaunis; Mahtava kirjoitus jälleen kerran. Kiitos Päivi!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Mirka! <3

  11. Johanna Tammi-Ikonen says: Vastaa

    Wau!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      <3

  12. Hyvin sä vedät

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Parhaani ainakin yritän! 😀

  13. Riittämättömyyden tunne seuraa mukana, vaikka lapset olisivat jo aikuisia. Omani ovat nyt 20v ja 18v, edelleen pähkäilen noiden samojen tunteiden kanssa. Onkin hyvä aika ajoin taputtaa itseään olkapäälle ja sanoa: ”Olet suoriutunut loistavasti”. Viimeksi viime viikon lopulla, katsoessani tytärtäni vanhojen tansseissa, olin uskomattoman ylpeä, en ainoastaan tyttärestäni, vaan myös itsestäni. Kaikilla meillä on ollut muiden äitien tekemää ruokaa, ei niin puhtaita vaatteita ja lipsumista tv:n katselusta, pelaamisesta ja olohuoneessa syömisestä ja silti jälkikasvu kasvaa onnelliseksi ja pärjääväksi.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ihana viesti, kiitos tästä! Antaa uskoa. <3

  14. Jåå-å, sulla on kyllä sana hallussa ja tällänen vara-äitikin samaistuu tuohon riittämättömyyteen. Terkkuja vaan lapsuuden naapurille 😀

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No heissulis! Ja kiitoksia! 😀 Terkui takasi!

  15. Kylläpäs helpotti. Niin leipoo tai ei, jaksaa tai ei. Arvot ne on ja välittäminen, elämään valmistaminen millä se maailma kohdataan. Meitä riittämättömiä riittää, mutta hienompaa oloa ei tulis ees lottovoitosta kun siitä että jälkikasvu toimii oikein , arvostaa muita ja välittää muista. Osoittaa oppinsa teoin ja sanoin. Kyllä sinä olet hyvä äiti ja pärjäät loistavasti sillä lapsesi tietävät että heistä välitetään ja he ovat rakastettuja ☺ itkut on toki itkettävä mutta aina ei tarvitsekkaan jaksaa.
    Lämpimin terveisin 4 mukulaa ja räjähtänyt kämppä

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi, miten helpottavaa on lukea näitä kommentteja. Mä en taaskaan ole ainut ja kyllä me pärjätään. Kiitos. <3

  16. Päkkänä says: Vastaa

    Mulla pyörii asioita mielessä sata, mutta en vaan saa niitä järkevästi paperille.

    Yksi ajatus niistä on, että äidit kantaa niistä kotijutuista enemmän stressiä kuin isät. Ja miksiköhän se on niin mennyt. Johtuukohan se edelleenkin siitä, että se koti, kotiasiat ja kasvatus yms. koetaan kuitenkin jotenkin naisen pärjäämisen mittariksi? Katsooko kukaan koskaan perheen isää kieroon jos lapset kulkee likasissa vaatteissa ja jo eteisen röykkiöt ottaa vieraat vastaan huutaen, että kiitos kun tulitte yllättäen? Sorry, vähän tässä nyt karrikoin. Tottahan on, että myös monessa perheessä miehet hoitavat oman osansa tai jopa enemmän perheen yhteisistä asioista. Mutta sitten taas, kukahan niitä röyhkiöitä ja muita katsoo kieroon kun muut äidit. Voinen arvata, että perheen isejä ei ehkä kauheasti hetkauta jos mennään kylään johonkin jossa siivoaminen on ollut toisella sijalla. Tai emmää tiedä. Kaipa meitä on jokaiseen lähtöön.

    Mutta voinen keroa seuraavaa:

    Meillä saa syödä sohvalla. Saa syödä, koska mäkin haluan syödä siinä. En aina, mutta ainakin silloin jos tulee hyvää ohjelmaa. Samat säännöt siis lapsille ja aikuisille. Sohvapöydän maton ajattelin vaihtaa. Ja miksi: no siksi kun siinä on liian pitkät karvat ja sellainen kurja pohja jonka alla murut rapisee. Ostan siis uuden maton joka soveltuu paremmin sohvalla syömiseen 🙂

    Ja hei. Mä leivon. Pullaa, sämpylää, ihan mitä vaan silloin kuin mua huvittaa. Mutta se, että mä leivon ei tarkoita sitä, että mulla on kaikki muut hommat tehty. Se vaan tarkoittaa sitä, että mua ei tosiaankaan kiinnostanut pestä vessaa tai vaihtaa lakanoita mutta lepominen tuntui just silloin yes hommalta. Elämä on valintoja täynnä.

    Onhan niitäkin jotka on täydellisiä joka asiassa. Mä en ole. Haluaisin ehkä vähän olla, mutta nipoilla en jaksa. Ois se kivaa jos ois aina siistiä ja aina kaapissa itse tehtyä ruokaa. Siihen voin kyllä yrittää pyrkiä. Ja siihen, että 5 vee hammaslääkäri tulisi varattua edes 11 kk myöhässä. Tai no, voihan se kääntää toisepäinkin tilaan 6 vee hammaslääkärin 1 kk etuajassa. Ja taas tuli yksi tähti rintaan 😉

    Voisin paasata vieläkin lisää mutta jätettäköön toiseen kertaan.

    Mulla on täällä nyt kriisi.
    Herra 5 vee ei sittenkään olisi halunut lomalle Tallinnaan koska ei uskalla mennä kakalle vessaan jossa on erilainen pönttö kuin kotona (?!). Kotona kun ois joskus kiva mennä ravintolaan, niin täällä on ihan liikaa, kun on TAAS pakko mennä sinne ravintolaan syömään. Voiko tästä sitten tulkita, että kotona on kuitenkin kiva olla.
    Ja taas tuli tähti rintaan. Tai ihan voitonmerkki! Lapsi olisi mielummin kotona kuin lomalla. Ehkä tälläinen epätäydellinen mutsi ja vähän sekainen koti on kuitenkin lapsen mielestä ihan ok.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä saan myös kiksejä siitä, että lapset haluaa välillä olla kotona. Meillä ollaan aina oltu paljon kotona, yhdessä ja erikseen. Rennosti, ilman aikatauluja (koska niitä on tarpeeksi muutenkin) ja lapset on tottuneet siihen, että kotona on hyvä olla. Jos vaikka kahtena peräkkäisenä päivänä on jotain ohjelmaa, saattavat olla ihan huuli pyöreenä, että häh? Taasko johonkin? Saisko välillä vaan rauhottua kotona?! 😉
      Ehkä tällänen luova laiskuus on vaan hyvästä. 😀

  17. Hyvä kirjoitus!
    Voi kun me äidit osaisimme olla armollisempia itsellemme! Käymme töissä ja hoidamme sen lisäksi koko lapsi-, koti- ja harrastushärdellin työpäivän päätteeksi. Ainoana apuna lasten isä. Ennen vanhaan oli ihan toista, kun isovanhemmat auttoivat lasten hoidossa ja äidit eivät käyneet töissä niinkuin nykyään. Monessa muussa maassa on sellaista edelleen.
    Nykypäivän arjessa kuljetaan kello kaulassa koko ajan. Eikä sieltä neuvolastakaan aina apua saa. Oman mieheni syöpää sairastaessa ja minun häntä + 5 kuukauden ikäistä vauvaa ja kaksivuotta täyttävää lasta hoitaessa neuvolassa vaan ihmeteltiin, että miten et muka ehdi lasten kanssa ulkoilemaan jne. Kaikenkaikkiaan apua mihinkään kriisitilanteeseen on hyvin vaikea saada.
    Nostetaan me äidit hattua itsellemme ja ollaan ylpeitä itsestämme! Ja otetaan rennosti ja nautitaan elämästä lasten kanssa aina vaan kun pystytään!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Meillä isä ei ole pelkästään apuna, vaan ihan tasavertainen aikuinen. Mutta silti jostain syystä ne paineet kasaantuu helposti nimenomaan omille harteille. Miehet ei näe asioita samalta kannalta, kuin naiset. Se vaan on niin.
      Mutta toikin on totta, että nykymaailmassa yhä useammat isovanhemmat on vielä työelämässä, tai muuten kiireisiä/haluttomia auttamaan lastenhoidossa.
      Ja totta puhut myös neuvolasta. Meillä sattui hyvä tuuri suurimmaksi osaksi ja saatiin tukea ja ihan vaan kuuntelevaa korvaa. Kaikilla ei valitettavasti käy yhtä hyvin.
      Toivottavasti perheenne voi hyvin! 🙂

  18. Kiitos jälleen kerran kirjoituksestasi! Osu ja uppos, niin totta joka sana. Sun pitäis julkaista jonkinlainen kokoomateos näistä kirjoituksistasi 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hih! Omakustanne! 😀

  19. Oman epätäydellisyytensä tunnustaminen on riskialtista puuhaa. Tai ainakin kohdeyleisö kannattaa valita huolellisesti. Kun on oikeasti ihan rikkipuhkipoikki ja täysin loppu, ja sitten vielä myöntää sen jollekin, niin tuntuu pahalta jos se jolle on asiasta puhunut vähättelee koko asiaa. ”Mä ainakin otan tollaset jutut vaan huumorilla”, sanoi eräskin äiti jonka ainoa lapsi oli isovanhemmillaan joka viikonloppu ja jonka mies oli kotona koko vauvavuoden ajan. Kommentti ei oikein sopinut tilanteeseen, koska väsymyksestään ja arjen vastoinkäymisistä oli juuri avautunut kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti jolla ei ollut isovanhempia tai muitakaan sukulaisia auttamassa.

    Luultavasti äitiyslomaan liittyvä totaaliyksinäisyys saa äidit muuttumaan omaa egoaan pönkittäviksi hirviöiksi. Asiaa ei ainakaan paranna se että siinä missä ennen työelämässä oli helppo tehdä asiat oikein ja tietää oma tapansa ehdottoman oikeaksi, vanhemmuudessa yhtä oikeaa optimaalista tapaa ei ole. Sitä alkaa puolustella omaa tapaansa ja haluaa kuvitella sen olevan ainoa oikea tapa, ihan vain vaimentaakseen omat paskamutsiepäilyksensä. Kun yksi puhuu ylipaino-ongelmistaan, toinen alkaa kertoa maratonjuoksuharrastuksestaan ja siitä miten on vaikea saada paino pysymään samassa kun se meinaa salakavalasti vahingossa pudota. Kun joku kertoo ettei mies osallistu lastenhoitoon yhtään ja kaikki jää naisen harteille, tulee toinen äiti kertomaan kuinka hänen miehensä osaa ottaa aina niin hyvin huomioon, eilenkin vei lapset elokuviin jotta äiti saisi omaa aikaa (”olisko kannattanut valita miehensä paremmin”).

    Tai ehkä naiset ovat sellaisia luonnostaan. En tiedä. Olen alkanut vältellä heitä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Nainen on naiselle susi. Olet ihan oikeassa, että tosi tarkkaan pitää miettiä, missä seurassa suunsa uskaltaa avata. Suhtautuminen saattaa olla hyvinkin ylimielistä. Ja harmillisen usein pahimmat odotukset ja arvostelut tulee juuri kaikkein läheisimmiltä, omilta vanhemmilta tai isovanhemmilta. Se ehkä satuttaa kaikkein eniten. Kun tuntuu, ettei kelpaa, vaikka tekisi mitä.

  20. Hih! Minäkin ennen niin ihmettelin että miten voi olla jollakin lapsella hiukset kampaamatta – tai jopa leikkaamatta!

    Oman lapsikatraan myötä on tämä ja moni muu ihmetyksen aihe päässyt kokonaan uuteen valoon. Vauvakirjan välissä on muistona (=todisteena) esikoisen ensimmäinen mojova takku jo 4kk:n ikäisenä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hahahah! Just kans eilen kävin nuorimman kiharapehkoa kauhistuneena läpi.. Rassukka näyttää ihan peikolta! 😀

  21. Onneksi on nyt talviloma ja tenava on poissa pari yötä. Kyllä, luit oikein, onneksi.

    Olen niin väsynyt yh, että hermot menee ihan pienistäkin asioista. Olen siis 100% yh ja 100% töissä. Tällainen pitäisi olla lailla kielletty.. Olen ollut burn-outin/hermoromahduksen rajalla muutamia kertoja enkä tiedä, koska akku ei enää lataudu loman jälkeen.

    Miten pystyisin olemaan sellainen äiti, kun haluaisin? Ei ole voimia.. Haluaisin myös kirjoittaa hauskan blogin äitiyden arjesta ja huolista, mutta alkaa olla huumori vähissä. Vielä pitäisi löytyä jotain ironian jatketta muutama vuosi ja tiedän, että huolet eivät siihen lopu. Joka tapauksessa, kiitos hyvästä kirjoituksesta ja voimia itse kullekin!! Nyt vain nautin lomasta enkä tee mitään.. Mitä nyt kokkaan ja pesen pyykkiä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      On ihan ok sanoa, että onneksi. Tämän helvetillisen elämänvaiheen pyörittäminen YKSIN vaatii jotain ihan uskomatonta voimaa. Kun ei tästä meinaa selvitä kaksinkaan.
      Joten nauti, nuku, tee ainoastaan asioita, joita jaksat ja haluat. Unohda pyykit, nekin odottaa siellä. Syöt mitä helpoimmin saat suuhusi.
      Tsemppiä!

  22. Marja-Leena says: Vastaa

    Tätä lukiessa voi vaan ihmetellä miten hyvin osaat pukea sanoiksi ne asiat, jotka
    ovat hyvin tuttuja tuntemuksia myös itselle.
    Mutta tähän kohtaan on pakko kommentoida erästä…..:)
    Ainakin olet/olette onnistuneet kasvattamaan tosi fiksun, mukavan ja erittäin
    hyväkäytöksisen pojan.
    Tämä asia osaa yllättää ja hämmästyttää aina vaan uudestaan.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi Marja-Leena… tämä oli ihan itkun paikka. Niin hyvältä tuntui kuulla. Kiitos. <3

  23. Mä poltin itteni loppuun jo ajat ennen lapsia, toipuminen kesti ja oli prosessi mihin en halua enää. No, nyt kolmen pikkuruisen lapsen (kohta neljän) olemme mieheni kanssa yhteistuumin päättäneet, että meidän ei edes tarvi. Meillä on ollut opiskelijoita lastenhoitajina, meillä käy siivooja ja vaadimme kunnalta lain suomat palvelut. Kuten päivähoidon vaikka nyt olenkin äitiyslomalla.

    Ja minut on tuomittu. Huonoksi ja laiskaksi. Niin viranomaisten ja muiden äitien silmissä… Ja se sattuu. Kuitenkin tiedän, että olen parempi äiti kun jaksan, rakastavampi äiti kun rakastan itseäni ja siltikin aina välillä ”epäonnistun”. Että pitäkööt katkerat äidit tunkkinsa. Yhdelle sanoin joskus, et tuo sun marttyriytesi on ihan oma valinta, ja kruunusi ei yhtään kirkkaammalta vaikuta.

    Ja yks vielä mihin törmään… En ole sosiaalipummi tai latteäiti…. Teen itse yrittäjänä kaikki rahani, joilla palveluita ostan…

    1. Olet nimenomaan hyvä äiti, koska olet tehnyt ratkaisuja, jotka helpottavat koko perheen arkea. Itsellä alkoi nivelet ja selkä reistailla ja olen myös tilannut siivousapua kerran/kk. Siihen riittävät työllä tehdyt rahat ja niitähän saa käyttää ihan mihin itse parhaaksi näkee. Joku ostaa Gucci-laukun, toinen käy manikyyrissä ja joku toinen taas ostaa muita palveluja.

      Omalla valinnallani säästän terveyttäni ja jää enemmän aikaa lapsellekin.

      1. nakitjamutsi says: Vastaa

        Toi on just tota. Oikeastihan ne marttyyriäidit on useimmiten varmaan just niitä, jotka ei itse uskalla/kehtaa hakea apua, vaikka sitä saattaisivat tarvitakin. Kun edelleen kuvitellaan, että taivaspaikka ja paremmuus on kiinni siitä, kuinka paljon ehdit elämässäsi suorittaa. Ja sehän on ihan paskapuhetta.

        Oot tehnyt varmasti oikeita ratkaisuja. Mäkin ottaisin siivoojan heti, jos mulla olis varaa. Tsemppiä! 🙂

  24. Mä olen niin monet kerrat miettinyt ja ihmetellyt, että miksi neuvola loppuu lapsen kouluun menoon. Olisin tarvinnut murkkujen kanssa todella paljon apua ja neuvoa, miten toimia heidän kanssaan. 7v olen tahkonnut kahden teinin kanssa ja mietin, koska tämä loppuu. Murrosikä on ollut aivan kaameeta aikaa meillä. En tiedä, johtuuko se siitä, että molemmat ovat erityisiä lapsia vai mistä. Vanhin täyttää 18v n. kuukauden päästä ja hinkuu omaan kotiin. En usko, että helpottaa sittenkään.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No näinpä! Kaipaahan sitä tukea lasten kasvaessakin, ja ehkä varsinkin silloin. Kaikki on siinäkin ihan yhtä uutta, kuin sen vauvan kanssa. Ja onhan se kynnys avun hakemiseen tosi korkea, neuvolajärjestelmästä se olis ehkä helpompaa.
      Jaksamista!

  25. Moikka! Löysin sun blogiin kaverin kautta ja koukutuin, kiitos siitä! Kahden pienen (3kk ja 2,5v) äitinä törmään just noihin asioihin päivittäin! Huomaan yrittäväni olla joku superäiti, mut perseelleenhän se menee joka päivä jo heti aamusta

  26. No niin, just noin. Että sä sitten kirjoitat hyvin. Itselleen on oltava armollinen. Mä olen opetellut sen kantapään kautta, osittain uupumuksesta aiheutuneen masennuksen suosta on noustu, pinnalle nousu oli hidas ja pitkä, mutta tässä ollaan 🙂 Opetti se mm. sen, että aivan sama, miltä huusholli näyttää, jos ei ehdi-jaksa-huvita. Ny meillä on jo isot tytöt, 15v ja kohta 13v, eli teinihelvetti pyörii. Ja tässä allekirjoitan sen, että jonkinlainen neuvolatoiminta olisi hyväksi murrosikäisenkin vanhemmille. Itse ainakin olin täysin hukassa esikoisen vaikeimpina hetkinä, viiltelyineen ja muineen.

Vastaa