Olosuhteet vaihtelee, ydin pysyy

Sain eilen yllättäen postia vanhalta ystävältäni. Postilaatikkoon pudotetusta paketista paljastui dvd-levy, jolle ystäväni oli käynyt tallentamassa 90-luvun lopun rakeisen toivekonsertti-videon. Kyseinen video oli muistaakseni osa jotain yläasteen valinnaisen ilmaisutaidon tai äidinkielen kurssia. Me haluttiin tuolloin, herran vuonna 1997, olla tietenkin mahdollisimman edistyksellisiä ja suorittaa annettu tehtävä modernissa muodossa videoitse. Editointiin meillä ei ollut välineitä, taidosta nyt puhumattakaan, vaan koko puolen tunnin upeasti näytelty hupailu nauhotettiin suorilta, kaikkine mokineen.

Lopputulos on tietysti juuri sen mukainen, kun täysin harjaantumattomilta videokuvaajilta voi odottaa: rakeinen, sekava, mutta aivan tolkuttoman hulvaton. Saattoi lusikallinen tai pari tiristä kusta housuun, kun katselin teini-ikäistä itseäni tulkitsemassa Jari Sillanpäätä, Matin ja Tepon Mattia tai euroviisusensaatio Jasminea (joka pärjäsi muistaakseni muuten omien sanojensa mukaan huonosti epäonnistuneen kampauksen takia).

Peruukkien ja vähän sinne päin askarreltujen rekvisiittojen alla näin 15-vuotiaan tytön, jolla oli valtava tarve hauskuuttaa ja olla esillä. Toisaalta yli 20 vuotta vanhan itseni katsominen tuntui myös nipistyksenä rinnassa – kaikki sen elämänhalun ja energian alle painettu epävarmuus näkyi etenkin ihan videon lopulla, kun roolit piti riisua ja lausua kiitokset ihan omina itsenämme. En pystynyt, vaan jatkoin hassuilla äänillä puhumista, ilveilyä ja kikkailua, kun muilla homma pysyi jotakuinkin lapasessa.

Nyt olisi tietysti ylevää sanoa, kuinka moista ei enää tapahdu, mutta se ei olisi totta. Niin paljon kuin aikuistuminen ja vuodet ovat henkisesti minua kasvattaneetkin, monen samanlaisen epävarmuuden kanssa kamppailen ajoittain edelleen. Pelleilen ja hauskuutan koska se on mulle hyvin luontaista, mutta toisinaan myös, koska se on ainoa keino paeta pelkoa siitä, kuinka huono olen, kuinka en osaa oikeasti mitään tai ole kellekään tärkeä. Tiedän, että se ärsyttää joitain ihmisiä, itseänikin välillä. Toisaalta se on minussa niin syvälle kasvanut ominaisuus, etten tiedä millainen olisin, jos en enää toimisikaan niin. Olisinko edes enää minä?

Koska ennen kaikkea tuolla videolla olin minä. Ihan sama tyyppi parikymmentä vuotta nuorempana ja siloposkisena. Tyyppi, jonka kuori on rohkeasti heittäytyvä läppäveikko, mutta sisus herkkä, hauras ja melankolinen. Vaikka puolituntinen videohupailu herätti monenlaisia fiiliksiä, päällimmäisenä olin kuitenkin onnellinen. Siitä, että tuo kaiken kohkauksen alla välillä epävarmakin tyttö ei ole vuosikymmenten aikana kuitenkaan sisimmiltään muuttunut mihinkään. Edelleen haluan heittäytyä samalla tavalla ja nauraa räkättää kuset housussa. Vieläkin uskon idealistisesti, että ihmiset haluavat toisilleen pääasiassa hyvää.

Edelleen nautin elää ja olla olemassa minuuteni ytimelle luontaisimmalla tavalla – äänekkäästi, isosti ja tunteikkaasti. Vaikka vuodet monella tavoin vapauttavat, tuovat kokemusta  ja kasvattavat, kaipa se ihmisen ydin pysyy samanlaisena aina. Onneksi.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

5 Replies to “Olosuhteet vaihtelee, ydin pysyy”

  1. Nyt kun itse otit asian esille, niin kerron, että lopetin instaseuraamisesi juuri tästä syystä. Luen blogiasi aktiivisesti ja pidän siitä kovasti mutta juurikin tuo naaman vääntely, hassulla äänellä puhuminen ja itsensä (muka huumorilla) mollaaminen oli mulle liikaa. Ei siis ärsyttänyt oikeastaan, vaan enemmän ahdisti. Miksi noin kaunis, syvällinen, itsenäinen ja taitava nainen pistää itseään niin halvalla? Tällaisia mietteitä heräsi ja siksi ajattelin että on parempi olla katsomatta. Blogisi on edelleen todella pop ja varmaan instakin suurimmalta osin 🙂

    Aurinkoista kevättä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hei kiitos viestistä, Emmi. Mä ymmärrän sun pointin, oikein hyvinkin. Oon muutaman kerran aiemminkin vastannut vähän saman tyylisiin mietteisiin ja oikeestaan niiden jälkeen alkanut miettiä tätä koko asiaa vasta enemmän.
      En oo koskaan oikeastaan pitänyt sitä mitenkään erikoisena, että olen tällainen ja teen näin, koska se on tosiaan ollu mulle niin luontaista – juuri tuo vahva itseironian viljely ja monen asian lekkeriksi heittäminen. Se on myös asia, mitä multa on aina odotettu, että murran jäätä ja hauskuutan, joten sitä oon tietty oppinut myös antamaan (vaikkei kaikkia tietysti samat asiat edes naurata).

      Ehkä se merkittävin asia löytyy kuitenkin tuosta,mitä kirjoititkin. Mä en tunne itseäni kauniiksi tai taitavaksi, mun identiteetti on pikemminkin edelleen se luokan pelle. Joka hoiti kyllä hommansa hyvin, mutta ei ollut koskaan missään erityisen hyvä, paitsi siinä, että sai ihmiset nauramaan.

      Kaikkein suurin pelko on just se, mitä jäisi, jos en toimittaisikaan pellen virkaa. Itseironiasta en usko luopuvani koskaan, se on mulle yksi keino hyväksyä vajavaista itseäni, mutta sen tarkastelua miten, missä ja kenelle sen tuon esille, teen varmasti.

      Kiva, jos pysyttelet blogin matkassa (vaikka juttuja harvemmin nykyään tipahteleekin). Ihanaa syksyä! 🌻

  2. Sarkasmi ja itseironia on todella hyviä
    huumorin muotoja ja mielestäni myös tärkeitä. Tavallaan mikään ei ole surullisempaa kuin ihminen, joka ei osaa nauraa itselleen koskaan missään tilanteessa. Mutta kuten kirjoitit – sen ilmaisumuoto, -aika ja -paikka kannattaa tosiaan harkita. Ja joskus raja itsensä mollaamiseen haitallisella tavalla on veteen piirretty viiva.

    Mulla oli joskus urani alussa 10 vuotta sitten sisäänrakennettuna tapana mollata itseäni töissä. Siihen tapaan että voin mennä harjoittelijan kanssa samaan huoneeseen, että olis sitten kaks harjoittelijaa samassa huoneessa, vaikka itse olin siis ihan ammattilainen jo silloin. Työkaveri joskus huomautti mulle tuosta tavasta ja sen jälkeen olen kiinnittänyt siihen huomiota ja pyrkinyt jättämään sen kokonaan pois. Vieläkin joskus lipsahtaa mutta todella paljon on vähentynyt. Ällöttävä tapa. Toisaalta työpaikkakin on sen jälkeen vaihtunut mielekkäämpään joten silläkin on varmasti ollut vaikutusta.

    Valoa syksyyn myös sinulle! <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi muuten istuu helposti tosi tiukassa, toi itsensä puolihuolimattomasti mollaaminen. Kai se on jotain itsensä suojelua, ettei kukaan muu vaan pääse moittimaan, että ”et osaa mitään”, kun sen tuo esille itse ensin.

      Mutta sitähän se tosiaan vaatii, että herää itse siihen tilanteeseen ja miettii, mitä asialle vois tehdä. Sillä tiellä tässä itsekin.

      1. ”Kai se on jotain itsensä suojelua, ettei kukaan muu vaan pääse moittimaan, että ”et osaa mitään”, kun sen tuo esille itse ensin.”

        Todellakin. Pessimisti ei pety ja vaikka tiedät että todennäköisesti tekele ei ole täyttä silsaa, niin on ehkä parempi silti sanoa keventävästi että ”mutta mua silti pelottaa vähän et joku sanoo että tää on paskaa”. Ja sit kukaan ei _ikinä_ sano että ”no eikä oo”, vaan ne vaan ei sano mitään, antaa pari korjausehdotusta ja vaikka niitä olis kuinka vähän, niin kukaan ei silti sano että teitpä hyvin.

        Mun tän vuoden tavoite on oppia sanomaan kun oon mielestäni tehnyt asian hyvin, ja olemaan tuntematta itseäni itsekeskeiseksi mulkuksi kun teen niin. #lifegoals

Vastaa