Onko hyvä elämä mitattavissa?

Huomasin yksi ilta tuijottavani olohuoneen ikkunasta ulos kimaltavan siniseen pakkassäähän ja miettineeni, että tekisi ihan hirmuisesti mieli ulos. Tuoksuttamaan pakkasta, kuulemaan hangen narahtelu toppakenkien alla, katsomaan kuuraisten ripsien takaa tehtaan piippujen kajoa. Kello oli jo aika paljon ja aamulla odotti aikainen herätys, joten päätin lopulta olla menemättä. Kauhea vähti toppavaatteidenkin kanssa sitten jonkun parinkymmenen minuutin takia. Eikä ehdi tulla edes hiki. 

Samanlaisen ajatusmaailman olen huomannut vaivaavan itseäni jo pidemmän aikaa. Jätän yhä helpommin tekemättä jotain itselleni henkisesti ja elämyksellisesti tärkeää, koska siitä ei ole mitattavissa olevaa hyötyä. Ja se on ihan perseestä.

Henkinen on yhtä suuri kuin fyysinen

Allekirjoitan sen, että omaa ajankäyttöään tulee valvottua koko ajan tarkemmin. Äskettäin peräänkuulutin juuri merkityksellisempää henkistä sisältöä elämääni. Mutta miten hyvää elämää ja onnellisuutta mitataan, tai onko kaikkia asioita ylipäänsä tarpeen asettaa johonkin taulukkoon?

Janica kirjoitti jokin aika sitten älyttömän hyvin siitä, kuinka me ollaan uitu keskelle tasapainoilun kirousta. Kiikutaan koko ajan perse pitkällä johonkin suuntaan ja samaan aikaan yritetään kurottaa ainakin kolmeen muuhun. Jaetaan vuorokausi kolmeen saman mittaiseen pätkään, jotta tasapaino pysyy levon, työn ja sen kaiken oman kivan jutun kanssa varmasti oikeassa suhteessa. Lapsille muistetaan syöttää d-vitamiinilisät, muistuttaa niitä ulkohousuista ja olla kiinnostuneita jokaisen asioista varmasti yhtä paljon. Sillai tasapainoisesti.

Ajan kulumisesta tuntuu muodostuneen vihollinen, jota vastaan yritetään käydä alituista kamppailua. Ennen kaikkea pitäisi ehtiä olla hyödyksi. Itselleen, perheelleen, työlleen, yhteiskunnalle. Liikkua pitäisi puoli tuntia ehkäistäkseen diabetestä, tunti kuntoillakseen, puolitoista laihtuakseen. Tasapuolisesti rasittaa kaikkia lihasryhmiä. Syödä vitamiinit ja kalaöljykapselit, paistaa ja kylpeä kookosöljyssä. Mitata kulutus ja laskea kalorit.

Samaan aikaan, kun päivitellään arkiaktiivisuuden vähentymistä, muksuja ei patisteta aurinkoisena talviliikuntapäivänä pulkkamäkeen, rakentamaan lumilinnaa tai ihan vaan ulos peuhaamaan, vaan kuntoputkeen veivaamaan edestakaisin kilometrin hiihtolenkkiä. Onpahan sitten hyödyllistä, kun harrastavat ihan oikeaa urheilua.

Höntsyjengeissä veivataan hyvässä hengessä, kunnes joku keksii, että aletaan laskea pisteitä ja treenata tosissaan. Vähitellen hommasta tulee jonkun toiveen mukaan tavoitteellista ja pois jäävät ne, jotka olivat mukana ihan vaan hauskuuden tähden. Pelkkää hauskaa ei enää nääs ehdi, se tulee sitten siinä tavoitteiden ohella. Jos tulee.

Lasten kanssa ei tule lähdettyä uimahalliin, kun haluavat kuitenkin lillua siinä vapaan altaan puolella. Ja mitäs hyötyä siitä sitten on, jos ei pääse kauhomaan altaanmittaa verenmaku suussa.

Enemmän spontaaneja muikkuja

Kaikkein eniten aikataulutetussa, hyödyllisessä ja tavoitteellisessa arjessa itseäni ahdistaa spontaaniuden puute. Seuraavan aamun sukkaparia myöden laskelmoidun arjen excel-taulukkoon ei mahdu enää yllättäviä teehetkiä kaverin sohvalla, aamuyölle valvottuja keskusteluja puolison kanssa, saati ihan vain lampsimista pitkin kaupungin katuja.

Käytetyn ajan ja hyödyn suhde kun ei vain ole tarpeeksi tasapainossa.

Eilen istuin ystäväni vanhempien keittiön pöydän ääressä. Olimme sopineet katsovamme yhdessä olympialaisia – hyvissä ajoin ja suunnitellusti, tietenkin. Kun perhe kattoi pöytään lounaan, minut kutsuttiin syömään myös. Tarjolle katettiin kuoripottuja, jauhelihakastiketta ja voissa rapeaksi paistettuja muikkuja. Kaveriksi pöytään aseteltiin syksyllä itse säilöttyjä kurkkuja ja punajuuria.

Juteltiin urheilusta, kuulumisista, elämästä. Keitettiin kahvit ja sulatettiin korvapuusteja pakkasesta. Muisteltiin lapsuuden ajan talvikisojen aikaa, kun Kirvesniemien vanavedessä kipaistiin aina omat sukset talon seinältä jalkaan ja hiihdettiin omia olympialaisia takapihalla. Naurettiin vatsat kipeinä ja röhnötettiin vieretysten sängyllä.

Ja tuo kaikki oli arkisessa tuttuudessaan ja turvallisuudessaan ihanaa.

Ei varmasti minkään nykymittariston mukaan hyväksi terveydelleni, satunnaisen arkivapaan muodossa ei varmasti hyväksi yhteiskunnalle, mutta omien tuntemusteni mukaan parasta ja henkisesti voimauttavinta, mitä hetkeen olen kokenut.

Ehkä hyvä ja onnellinen elämä ei piippaa rannemittarissa tai ole rakentunut kahdeksan tunnin tasapaksuiksi siivuiksi arjessa. Ehkä siihen mahtuisi enemmän kellumista vapaassa altaassa, liian myöhäisiä päikkäreitä sohvalla ja vähän voissa paistettuja muikkuja.

Niin, ja hiukan pulkkailua ilman motorisia tavoitteita.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

10 Replies to “Onko hyvä elämä mitattavissa?”

  1. Multa just yksi työkaveri kysyi maanantaina, että oliko kiva viikonloppu. Vastasin, että oli, joten työkaveri kysyi, että mitä tein. Hän hämmästyi vastaustani: sanoin, etten tehnyt yhtään mitään. Vedettiin lauantaina Netflix-maratoni ja tilattiin pizzat, sunnuntaina makasin sohvalla pyjamassa ja luin kokonaisen kirjan yhdeltä istumalta. Olisi ehkä pitänyt pestä vähän pyykkiä, mutta ei hotsittanut niin en pessyt. Oli ihan paras viikonloppu.

    Hän sitten puolestaan oli käynyt aamulla vetämässä salitreenit, sieltä kirppikselle, sieltä lahjaostosten kautta kummipojan synttäreille, sieltä kummin kaiman kissan ristiäisiin, sieltä vielä baariin ja sunnuntaina suurin piirtein samat (ilman baaria). Totesi sitten, että kiva kun on taas maanantai niin pääsee töihin lepäämään.

    Öööh….

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Eikä siinä, toinen voi nauttiakin tollasesta aikataulusta ja kukin tietty tyylillään. Mä olen itsestäni oppinut, että viihdyn parhaiten sellasessa aika sähäkässä arjessa, mutta tarviin sen vastapainoksi tarviin just tota pyjamassa sohvalla -aikaa. 😀

  2. Niin totta!

    Just tässä tuskailin, kun 9min päästä olisi oltava nukkumassa jos aikoisi kuitata tätä väsymystä edes vähän vähemmäksi ennen kun kello soi armottomasti taas aamu kuudelta.

    Töissä paineita, yhden kanssa päiväkodissa ongelmia, koululaisen koulumatkoista saanut olla huolissaan jne..

    Voi kun saisi olla kotiäiti näiden isompienkin lasten kanssa. Mä NIIN tykkäisin. Ompelis kun huvittais, leipois joka viikko jotakin ja olis läsnä lasten elämässä enemmän. Ehtis ulkoilla ja liikkua, lillua ja kiikkua. Mut kun ei tää yhteiskunta vaan toimi sillä tapaa, niin pakko vaan koittaa vääntää. (Ja haaveilla vielä lisäkääröistä, mitkä edesauttais sitä kotiäidin uraa taas hetkeksi.) =)

    Hups. Lähti ihan sivuraiteelle tää juttu, kun tarkoitukseni oli vain mainita: I feel you! ❤

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mun on pakko myöntää, etten itse kaipaa kotiäitiyttä. Mutta ehkä enemmän vois ite oppia tekemään niitä juttuja, mistä saa itselle henkistä hyvinvointia myös, eikä aina siinä järjestyksessä, mitkä PITÄÄ tehdä ensin.

  3. Musta oli hassua kun mun au pair-vuoden jälkeen mun kaveri kysyi, että harmittaako mua kun se vuosi meni ihan hukkaan kun ei siitä saa edea mitään tutkintoa. Ja mun mielestä se oli niin outo kysymys, koska en ollut koko vuonna ajatellu että ”tässäpä minä nyt tuhlailen elämääni juoden viiniä ja hengaillen puistossa” vaan sillä vuodella oli mun mielestä ihan valtava merkitys mulle niin monella muulla tasolla. Ja vaikka se vuosi oliskin mennyt ”hukkaan”, niin tuskinpa suurta vahinkoa tapahtuu jos vuoden elämästään valuttaa menemään. Varsinkin kun olin sen koko vuoden ihan älyttömän onnellinen, enkä oo sellaista vapautta kokenut kertaakaan sen jälkeen.

    Mää oon myös aloittanut monta liikuntaharrastusta, jotka sitten aina lopetin kun homma muuttukin vakavaksi. Tykkäisin joukkuelajeista, mutta kilpailla en halua yhtään. Ja on tosi kurjaa että on vaikea löytää sellasta porukkaa jonka kanssa vois vaan pelailla.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Joo, siis tosta pitäis päästä itsekin pois, että ajattelee aina sitä ensin, sitä hyöty-näkökulmaa. Tuollainen au pair -vuosihan kuulostaa niin monella tavoin täydelliseltä! <3

  4. Hyvä kirjoitus. Jokainen määrittää hyvän elämän itse. Se mikä sopii toiselle, ei välttämättä tee sinua onnelliseksi. Miksi ihmeessä meidän pitäisi tehdä asiat samalla tavalla? Tuntuu, että halutaan kaikki heti nyt. Eikä se ole mahdollista. Valintoja joutuu tekemään. Ja pitää oppia hyväksymään, että jostain joutuu aina luopumaan. Jos arki on minuutin tarkkaa suorittamista, jääkö aikaa edes miettiä mikä itselle/perheelle on tärkeintä? Tasapainoilu ei ole yksinkertaista.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Se on ihan juuri näin. Onneksi jokainen saa määrittää itselleen sopivan tavan elää ja olla onnellinen. Vielä kun itsekin oppisi jättämään ne ulkopuoliset mielipiteet omaan arvoonsa, niin helpottaisi omaa olemista.

  5. ihana ihana postaus! mä oon ihmisenä niin sellanen joka haluaa tehä asioita sillon kun siltä tuntuu. joskus on ihana vapaapäivänä olla puoleenpäivään asti yökkäri päällä, villikset jalas ja juoda monta kuppia aamukahvia. joskus on taas ihana herätä aikasin, olla aikaansaava ja reipas jos siltä tuntuu. tietty on niitä velvollisuuksiakin, varsinkin kun on hoitaja jonka työhön kuuluu kolmivuorotyö, ja välillä tuntuu että on töissä aina, oli joulu tai juhannus. 😀 musta on ihana fiilistellä elämän pieniä asioita, tänään viimeks pysähdyin lenkillä ja sanoin pikkusiskolle että ”kuuntele, linnut laulaa'”. musta on ihana olla lenkillä ilman että on tuskanhiki pääs ja verenmaku suus, silloin pystyy bongaamaan vaikka kevään ekat leskenlehet ja tulla niistä hyvälle tuulelle. mua suorastaan alkaa ahdistamaan jos oon ihmisten kans jotka suorittaa liikaa, ”saa” syödä kakkua vaan joka toinen sunnuntai jos silloinkaan ja unohtaa ympärillä tapahtuvat pienet mutta silti niin piristävät asiat. musta on parasta kiskasta lempisuklaapatukka napaan kahavin kans tuntematta kauheeta omantunnontuskaa ja vaan aatella et mä oon ansainnut tän. tietty vähän pitää kattoo että syö monipuolisesti ja terveellisesti muuten, niin sillon voi ihan hyvällä mielellä nauttia siitä suklaasta ja kahvista. meni varmaan ihan asian vierestä tää koko kommentti, mutta menkööt. ps. sun blogi on vaan niiin <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä olen kans viimeisen päälle fiilistelijä. Ja yks juttu, josta olen oppinut nauttimaan ihan uudella tavalla vasta, kun lapset on kasvaneet isommiksi, on nukkuminen. Vähitellen oon antanut itselleni luvan nukkua niin paljon kuin kroppa kulloinkin vaatii, etenkin viikonloppuisin. Se on ollut ihan järjettömän voimaannuttavaa, kun antaa itselleen luvan tehdä jotain, mitä tuntee tarvitsevansa.
      Ja kiitos. <3 Tuli hyvä mieli!

Vastaa