Parisuhde kehityskeskustelussa

RING RING

– Ja halojaa?

– Oliko parisuhde puhelimessa?

– Täällä ollaan. Tai yritetään nyt ainakin.

– Kiva juttu! Hei, ihan sellasella mukavalla asialla lähdin soittelemaan, että miten menee? Onko kaikki hyvin, oletko tykänny olla? Olet kuitenkin jo kohta 19 vuotta ollut tässä meidän palveluksessa.

– No kaipa tää tässä ihan menee. Siinähän se. Omalla painollaan… Jäitä poltellessa. Menee, ku ei valita..

– Voitko lopettaa?

– Voin.

– Mutta ihan tosissaan, ni oletko ollut tyytyväinen?

– No sillai vaihtelevasti. Välillä on tietysti haastavampaa, ku ei nää meinaa antaa toisilleen oikein huomioo.

– Okei. Miten tällainen ilmenee?

– Kännyköillään ovat aika paljon. Ja jos siitä huomauttaa, väittävät aina lukevansa tärkeää työsähköpostia tai mielenkiintosta artikkelia. Valehtelevat. Eikä sillä sitäpaitsi oo mitään merkitystä, vaikka keskittyisivät ydinfysiikkaan. Lopputulos on sama.

– Mikä se lopputulos sitten on?

– No erkaantuuhan sitä. Kun lääppii puhelintaan mieluummin ku siippaansa. Alkaa käydä tässä vähän motivaation päälle.

– Olisko sulla tähän ratkaisuehdotuksia? Millä sen sun motivaation saisi ylläpidettyä jatkossakin?

– Oonhan mä tietty silleen joustava, että teen kyllä ihan kaikenlaisia hommia, mutta kyllä tässä tarttis vähän saada tältä kaksikolta apuja. Ei tämäkään instituutio niin vahva ole, että se itse itseään pystyssä pitäis.

– No mites ihan konkretian tasolla, niin millaisia toimia toivoisit tältä parilta?

– Emmää tiä… Puhumista nyt varmaan ainakin. Muustakin ku siitä, mitä tänään syödään ja kenen vuoro on tyhjentää tiskikone.

– Okei, hyvä. Tää on konkreettinen. Mitäs muuta?

– Olishan se kahdenkeskinen aika kyllä aika hyvä juttu. Ja sillai just, että ei sit silloin käytäis niitä muksujen harrastustalkoiden aikatauluja tai Wilma-viestien sisältöjä läpi. Että ihan niinku semmonen, että ois kaksi aikuista ihmistä toinen toisensa kanssa, niinku ittenään, ei äitinä ja isänä. Ilman lapsia, tiäks?

– Tiedän joo, tää on kieltämättä ollu meillä vähän haasteena, hyvä, kun otit sen nyt esiin.

– Niin, ja sit se huomio.

– Mitä siitä?

– No sitä just, että sitä pitäis antaa. Huomata se toinen, olla kiinnostunut sen jutuista, ottaa se lähelle, vähän silitellä ja puhallella korvaan. Ja pussailla. 

– Mut onko vähän siirappista..?

– Siirappihan se piparkakkutalonkin kasassa pitää.

– Eikös se ole jotain sulatettua sokeria kumminkin…?

– Et viittis saivarrella. 

– Eiku, joo, sori… Ihan hyvä vertaus oli sillai muuten… Tässä on tullut nyt jo monta hyvää kehitysideaa. Vieläkö olis jotain lisättävää?

– No nyt kun kysyit, niin sais olla sitä intiimiä hommaa.

– Hommaa?

– Seksiä, hyvänen aika.

– Niin! Niin, niin.

– Muutenhan sitä on sitten vaan niinku kaksi kaverusta kinastelemassa roskapussin viemisestä. Sellasta kukaan pidemmän päälle jaksa kattella. Minäkään.

– Oisko sulla tähän jotain käytännön ehdotuksia?

– Ne kännykät pois sängystä. Olis siellä muutakin räplättävää!

– Oho!

– Joo, vähän huumoria tähän, kato. Mutta tiäks. Sitä aikaa ja huomiota toiselle. Siitähän tässä hommassa on lopulta kyse. Että on puolisostaan kiinnostuneempi ku monesta muusta turhanpäiväsestä jutusta. Ja että osoittaa sen sille myös. Kysyy, mitä kuuluu ja kuuntelee myös vastauksen. Koskettaa ja tekee töitä sen eteen, että on yhdessä hyvä olla. Ei tää mitään rakettitiedettä nyt varsinaisesti ole.

– Niin. Olet kyllä siinä ihan oikeassa. Hei, tässä on nyt tosi hyviä ajatuksia sulla, että eiköhän lähdetä näillä etenemään kohti seuraavaa vuotta, ja soitellaan sitten, jos tässä nyt tulee jotain, mihin voisit tarvita tukea tai apua, tai muuta.

– Okei. Tehdään näin. Muista hei erityisesti ne kännykät. Ne on se pahin. 

– Joo, muistan. Tai no… yritän. Lupaan yrittää. 

– Kiva, kiitos. Palataan!

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

Vastaa