Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Säpsähdän hereille paniikinomaisesti henkeäni haukkoen. Hapuilen puhelintani yöpöydältä – olen varmasti myöhässä jostain. Kellotaulussa seisova 8.32 ravistelee viimeisetkin unihiekat ja ponkaisen kompastellen ylös. Marssin määrätietoisesti kahvinkeittoon, väännän radion päälle ja pukeudun kiireesti. Ei hätää, hereillä ollaan, ahkerana, valmiina, reippaana.

On torstaiaamu, jolloin mitään sovittua aamupäivälle ei ole, vaan aikataulut painottuvat vasta myöhäiseen iltapäivään. Edellisiltana olen päättänyt antaa itseni nukkua pidempään, koska aiempien öiden unet ovat jääneet vajaiksi. Edessä on kirjoituspäivä ja keikat venyttäisivät työpäivän suht pitkälle iltaan. Ja silti, herätessäni puoli yhdeksältä, ensimmäinen tokkuraisen pääni tuottama tunne on syyllisyys. Se kouraisee vatsanpohjasta vimmalla, joka saa hyppäämään kesken unen ylös, vaikkei tarvitsisi. Se polttelee kantapäiden alla lisää vauhtia töppösiin, jotta maailmankaikkeus ei vaan kuvittelisi minun laiskottelevan. Tekee mieli selitellä ja pyydellä anteeksi. Joltain, jotain. Ihan hyvä ihminen minä olen, vaikka nyt kävi näin.

Pidän itseäni aika vahvasti tuntevana ihmisenä, ja koen tunteita paljon ja usein niiden ääripäissä. Silti yksittäisistä tunteista varmasti useimmin on läsnä syyllisyys. Sen siemen on kylvetty minuun jo vuosikymmeniä sitten, sukuni naisiin, ennen kuin minua edes oli. Se roikkuu viittana harteilla, painaa päätä kumaraan, panee pyytämään anteeksi muidenkin puolesta. Varmuuden vuoksi.

Se on läsnä jokaisessa arjen minuutissa. Kalvaa hiuksia pestessä ja kolkuttelee takaraivossa lempisarjaa katsoessa.

Järjen kanssa syyllisyyden tunteilla ei ole mitään tekemistä. Saatan tuntea syyllisyyttä lepäämisestä, syömisestä, vääränlaisesta vaatetuksesta, epämuodikkaista tavaroista, lihavuudesta, suuttumisesta, piha- ja kotitöiden laiminlyönnistä, lähettämättömistä joulukorteista, unohtuneesta hammaskeijusta, turnausbuffettiin paistetuista valmispullista, pesemättömistä ikkunoista, viimetipalle menneistä töistä, vapaapäivistä, keräämättömistä puolukoista, hilloamattomista omenoista, liian pienistä luistimista, ystävien laiminlyönnistä, valmiina ostetusta vispipuurosta, viemättömistä roskista, sairastumisesta, lukemattomuudesta, halusta skipata vanhempainilta… Väsymisestä. Eniten tunnen syyllisyyttä siitä, että uuvuttaa.

Erityisesti tänä vuonna olen kelaillut paljon sitä, mistä kaikki nämä jatkuvat riittämättömyyden ja itsensä piiskaamisen fiilikset kumpuavat. Kuinka vielä tänä herran vuonna 2017 minä, yhtenä monista, kannan harteillani pitkän sukupolvien ketjun taakkoja. Kuinka tietyt käyttäytymisen ja ajattelun mallit tuntuvat ohjelmoituneen minuun jo valmiiksi, ja vaikka kuinka niistä ravistelen itseäni irti, ajatukset tuntuvat aina lopulta palautuvan alkuasetuksiinsa. Kyllä sinun tämäkin olisi pitänyt toisin hoitaa. Paremmin. 

Ollessani noin kymmenvuotias, sain auttaa suvun syntymäpäiväjuhlien valmisteluissa. Pilkoin hartaudella tuorekurkkua salaattiin, kunnes joku pysäytti toimintani. Kurkut olivat liian suuria. Mitä isoäitikin ajattelisi, kun näkisi tuollaisia palasia salaatissa. Joku muu kiirehti korjaamaan väärinleikattuja kurkkujani, silppusi niistä sieviä pieniä siivuja. Minä katselin vierestä.

Ja vielä 25 vuoden jälkeenkin minua hävettää. Kun en edes kurkkuja osannut oikein leikata. Jumalauta, kurkkuja. 

Ei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika. Ei äitien, isoäitien tai edes kokonaisen sukupolven syy. Mutta nyt jokaisen yksilön vastuulle on jäänyt karistaa edes osa syyllisyyden raskaasta taakasta, ja ennen kaikkea yrittää olla siirtämättä sitä eteenpäin seuraavalle polvelle. Ja aika hemmetinmoinen taakka on muuten sekin.

Täällä blogissa olen usein painottanut armollisuutta vanhemmuudessa ja ylipäänsä elämisessä. Paasatessani siitä, että ihan hyvä on kyllin hyvä, yritän vakuuttaa ennen muuta itseäni. Koska ihan rehellisesti tuntuu myös aika paskalta yrittää koko ajan ylittää itseään ihan arkipäiväisissä asioissa, kun ei kuitenkaan loputtomasti pysty. Ja kun oikeasti vähempikin riittää.

Ja samalla mietin, kuinka monen työuupumuksen, loppuunpalamisen ja masennuksenkin taustalla nuo vuosikymmenten takaiset taakat ovat. Kuinka moni plusmiinus kolmekymppinen parhaillaankin pusertaa jaksamisensa äärirajoilla, ettei isoisovanhempien tarvitsisi haudoissaan kääntyillä. Mankeloi itkunsekaisena lakanoita yösydännä ja hilloaa viimeisillä voimillaan pihapuidensa omenoita, jotta esi-isät voivat olla rauhassa kolistelematta hautaholvejaan.

Naurettavaa, eikö? Ja silti niin helvetin todellista.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

16 Replies to “Syyllinen kunnes toisin todistetaan”

  1. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Läpyt syyllisyydestä! Että on laiska ja syyllinen olo kun muistaa sängyssä iltakymmeneltä ettei vieläkään pessyt vessaa. Mitä äitikin sanois???

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No se!

  2. Syyllinen. Pahinta siinä on – kuten kirjoititkin – että se on 99,9 prosenttisesti läsnä takaraivossa, ja silti aina silloin tällöin myös yllättää ”housut nilkoissa”… Se fiilis kun tajuat järjellä, että taas saatana jäin itselleni kiinni tästä ”väärinelämisestä”. Tai kuulet suustasi lauseen, jonka joku on sanonut sen 30 tai 40 vuotta sitten🙈. Ehkä sen sukupolvien ketjun pystyy katkaisemaankin tai ainakin lieventämään, mutta omasta päästä ei tunnu helpottavan vaikka kuinka joogaisi, työstäisi terapiassa tai harrastaisi mindfulnessia.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Jep. Se on jännä, miten se ei jätä hetkeksikään. Ei se päällimmäisenä mielessä koko ajan ole, mutta nousee tasaisesti pintaan.

  3. Syyllisyys, my middle name.. Päivi, I feel you ❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Puss!

  4. Mulla ei oo kuin äidin malli, ja syyllisyys tismalleen samaa. Masennusdiagnoosista huolimatta, aina on jotain tekemättä ja ”hävettää” kun en jaksa.
    Se
    Diagnoosista ja saikusta huolimatta, jokapäivä PITÄÄ saada jotain aikaan, asioiden pitää edistyä. Kai koska muuten en ole mitään.
    Niin tuttua.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ah, kuulostaa niin tutulta. Joutilaat hetket on tosi harvassa, etenkin kun niistä tuntee koko ajan syyllisyyttä. Aina olisi kuitenkin jotain ”tärkeämpää ja tähdellisempää”. Muka.

  5. Lähdin lapsuuskodista
    selässäni reppu
    ja repussani mitta.

    Sillä mittasin itseäni.
    Ja aina oli tulos:
    Ei riitä, ei riitä.

    Kauan uskoin mittaani.
    Sitten löysin uuden.

    Se sanoi:
    Riittää, riittää hyvinkin.

    Silloin tajusin,
    mittani oli virheellinen.
    Sen ainoa lukema oli:
    ei riitä

    Vein sen takaisin,
    ja äitini hämmästyi:
    Ei se virheellinen ole,
    se on perintömitta
    ja kulkenut suvussa kauan.

    – Anja Laurila-

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      ääääh, ei saa itkettää!

  6. Tuo runo sai kyyneleet silmiin. Nytkin tunnen valtavaa syyllisyyttä, kun mies lähti kiireessä viemään lasta kouluun, joka alkaa 7.30 maanantaisin ja minä jäin vielä juomaan aamukahviani. Tunnen syyllisyyttä, vaikka minä hoidan tänään iltarumban, haen koulusta ja vien suoraan harrastukseen ja pääsen kotiin lapsen kanssa iltakahdeksalta.
    Kaikesta yksinäisyydestä huolimatta koin vapauttavana muuton naapurimaahan. Tuntui, että sain vihdoin hengittää vapaasti ilman toisten odotuksia ja sain syyllistyä ihan siitä mistä itse haluan. Ei se syyllistyminen silti näköjään hävinnyt. Viime aikoina olen ymmärtänyt, että syyllisyydentuntoni ja kiltteys on isossa osassa siinä, ettei parisuhteemme voi hyvin. Leikittelen ajatuksella, miltä tuntuisi keittää vain oma aamukahvini ja elän jotain samankaltaista vaihetta, kuin sinä kirjoitit teillä olleen suhteessa. Nyt pillitän täällä tukholmalaisessa lähiössä ja pitäisi pystyä lähtemään töihin. Luen edelleen kaikki kirjoituksesi ja usein ne osuvat hyvin lähelle itseäni. Kiitos. <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi Kaisla. Kiitos kouraisevasta viestistä. Ymmärrän jotenkin fiiliksesi niin tosi hyvin. Mikä siinä onkin, että oli tai teki miten tahansa, aina tuntee jotenkin olevansa väärin.
      Voimia, jaksamista, kaikkea hyvää, Kaisla. <3

  7. Päkkänä says: Vastaa

    Mun lapsuuden kodissa oli aina siistiä. Oli viikkosiivous päivä. Tampattiin matot ja puisteltiin pöytäliinat. En muista, että keittiössä olisi koskaan ollut tiskivuorta tms. Äiti oli kodin hengetär. Oli kotiruokaa, itse tehtyjä vaatteita ja puhdasta. Itseäni en voi laiskaksi kutsua. Tuntuu, että puuhastelen aina kaikkea. Mutta siistiä meillä on harvemmin. Silleen siisti siitiä, että voisi ottaa valokuvan paikasta kuin paikasta. Se on ehkä jotenkin sellainen asia mikä minua vaivaa. Vieläkin.

    Syyllisyyttä saa nyt ihan mistä vaan. Ja jotenkin sen liitän meihin naispuoleisiin ihmisiin. En voi kuvitella että mieheni menisi levottomin mielin nukkumaan kun jäi pyykit viikaamatta. Tai että hän pomppaisi ylös aamulla sinkoillen ympärikämppää kun joku on unohtanut.

    Oiskohan sitä itsetutkiskelun paikka vähän täälläkin.
    Hyvin osasit kirjoittaa asian sanoksi.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kuvailit juuri mun lapsuuden. Meillä sama. Ja mäkin puuhastelen ja teen useimmiten jotain, mutta suurimman energiani olen kanavoinut töihin. Kotona meillä on usein hommat vähän miten sattuu ja siitä kärsin minäkin. Vaikka opetan itselleni, että se on myös ihan okei, koska se on myös mun valinta. Laittaa aikani mieluummin töihin kuin huushollaamiseen. Ni silti.

      Ja jep. Enemmän ehkä naisten ”vaiva” tämä. Tai näin ainakin omassa tuttavapiirissäni.

  8. voi miten tuttua…ihan kaikesta on koko ajan huono omatunto…. kun piti lomalla hoitaa niitä töitä joita ei arjen pyörityksessä jaksa ja sitten sairastinkin lomani, enkä jaksanutkaan …voi,voi miten huono vaimo ja ihminen olenkaan… olen edelleen työpöytäni ääressä toipilas, enkä jaksa vetää kympillä…voi,voi miten huono työntekijä olen… illalla en kotona ole sitten jaksanut sitäkään vähää ja taas syyllisyys olkapäällä huutaa megafonilla korvaani…

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi voi, tuo kaikki. Juuri tuo kaikki. Sairastaminen on ehkä pahinta. Harvasta asiasta on niin syyllinen olo kuin siitä, että on oikeasti fyysisesti kykenemätön hoitamaan jotain. Hullua.

Vastaa