Tyttö joka inhosi rutiinia

”Mutta mä oon liian kärsimätön. Kyllästyn hirveen helposti. Mä en jaksa tehdä samaa asiaa pitkään.”

Kuulin tipauttelevani totuuksia itsestäni, vaaleassa nojatuolissa, sen ihmisen edessä, joka kuunteli. Ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla ääneen myönsin, että olen huono sietämään rutiinia. Että kyllästyn, veltostun ja passivoidun, jos päivät, viikot ja kuukaudet toistavat liikaa itseään.

Samalla hetkellä tuntui kuin henkiset mannerlaatat olisivat nytkähtäneet juuri sen verran, että kaikki tuntui äkkiä käyvän järkeen. Se, miksi en viihtynyt pienten lasten kanssa kotona. Miksi toistuvat, hyvin simppelitkin kotityöt ovat välillä ajaa mut hulluuden partaalle. Miksi lapsena harrastin aina yhtä lajia puoli vuotta ja siirryin seuraavaan. Miksi samassa paikassa, saman työn tekeminen vuotta pidempään on tuntunut sulalta mahdottomuudelta.

”Mä nautin sopivasti haastavista projekteista. Haluan, että niillä on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Jotta sitten voin aloittaa jonkun uuden, mielenkiintoisen ja haastavan jutun.”

Kuulin jatkavani itseanalyysiani, ja tunsin laattojen naksahtavan jälleen paremmin kohdilleen. Yllättäen tuntui aivan luonnolliselta, miksi kesän ajan on tuntunut ontolta ja tylsistyneeltä. Olen parhaillaan siinä työnteon ylläpito-vaiheessa. Siinä hetkessä, joka sopii mulle kaikkein huonoiten. Mitään uutta, suurempaa haastetta ei ole juuri nyt näköpiirissä ja olen ajoittain hyvin tuskaisessa tilassa. Googlaan jatko-opiskelumahdollisuuksia ja kursseja, ja yritän epätoivoisesti löytää kadonnutta inspiraatiotani tuijottamalla kattoon.

On yhtä aikaa ahdistavaa ja kutkuttavaa tajuta itsestään asioita. Löytää sanat sellaisille jutuille, jotka on velloneet systeemissä jo vuosikausia. Ehkä kaikkein suurin ja huojentavin oivallus tässä oli kuitenkin se, että pystyin myös itselleni ääneen myöntämään olevani kärsimätön ja kyllästyväni. Ettei syy siihen, miksen viihtynyt jossain työssä pidempään ollut paikassa, vaan nimenomaan omien korvieni välissä. Vaikkei noita piirteitä ehkä hyveiksi lasketa, ne ovat jollain tapaa osa mua ja mun persoonaa, tapa kokea asioita. Ja vasta nyt uskalsin myöntää sen itselleni.

Varmasti yhtä helpottavaa oli tajuta näidenkin olevan vain ominaisuuksia muiden joukossa, ei yksiselitteisiä totuuksia mistään. Näiden piirteiden konkreettinen ymmärtäminen varmaan myös helpottaa elämää ja päätöksentekoa jatkossa. Ehkä tämän myötä myös tajuan paremmin, millaiset jutut mulle sopii ja mitkä kannattaa jatkossa jättää muiden tehtäväksi.

Moi. Mä oon Päivi. Olen rutiinikammoinen, kärsimätön ja tylsistyn helposti.

Mitä sä olet myöntänyt itsellesi itsestäsi viime aikoina?

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

15 Comment

  1. Moi. Mä oon Sari. Minäkin olen rutiinikammoinen, kärsimätön ja tylsistyn helposti. Kiva tavata toinen samanlainen ❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ah, ihanaa! Sitä pitää itseään välillä ihan kummajaisena. Huojentavaa löytää kärsimättömyyskaveri. <3

  2. Mulla on kokemuksia jostain samanlaisesta levottomuudesta. Naurattaa kun cv:ssä on pisimmät työsuhteet kahden vuoden mittaisia ja ensi vuonna pitäis olla kolmas vuosi samassa paikassa.

    Ehkä kärsimättömyys liittyy siihenkin, että on monessa asiassa hyvä, mutta ei vieläkään ole löytänyt työtä, jossa itseään pääsisi toteuttamaan täysin. Tai ei saa arvostusta. Tai on vaikeaa sitoutua työhön kun projektiluonteinen pätkätyökään ei sitoudu tekijäänsä.

    Olen saman ikäinen kuin sinä ja syksyllä tulee täyteen 18 vuotta saman miehen kanssa. Eli onhan sitä kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä jollain elämänalueella kuitenkin.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä oon huomannu ton saman. Että suoriudun kyllä hyvin monenlaisista jutuista, mutta vaikka olisin niissä ihan hyväkin, kun ne käyvät liian samankaltaisiksi ja staattisiksi, kyllästyn, ja helposti mietin myös, että ”ei tää ollutkaan mun juttu”, vaikka joissain määrin saattaa ollakin. Mutta vaan sopivina annoksina.

      Hauskaa muuten, että meillä on mittarissa monella tapaa melkein samanlaiset vuosiluvut. 🙂 Multa myös löytyy se kärsivällisyys siinä vaiheessa, jos se juttu on kuin toinen iho. Niinku just vaikka toi mies. Tai blogi.

  3. Päkkänä says: Vastaa

    Moi! Mä oon Päkkänä. Mä olen ääreis herkkä pahastumaan. Syyksi kelpaa aika moni. Parhaimpia on ne, jossa koen että mua ei olla jossain noteerattu. Pahastumistaan ei kannata esitellä liikaa. Parempi vähän kieriä mököttäen tuskaisena kuin aukasta suutaan.

    Ja toisteksi, hötkyily on ihan turhaa. Asioita voi funtsaa myös parikertaa ennen ryntäilemistä. Välillä huutelen lennonjohtotornista niille hätähousuille, että suunta on väärä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Moi Päkkänä! Ja tunnistan osittain myös tän saman. Olen aika herkkänahkainen ja myös vanhemmiten huomannut jopa karttavani tilanteita, joissa voisin saada jotain huonoa palautetta. (vaikka nyt joku opiskelu)

      Jaaa itsehän kuulun taas juuri noiden hötkyilijöiden klaaniin. Kärsimättömyys näkyy siinäkin. Mies on onneksi vähän onnistunut mua jarruttelemaan vuosien varrella.

  4. Ihanaa, en olekaan ainoa, jonka pää ei kestä rutiineja. Vauvavuodet olivat tuskaa, jotka ajattelin pakollisena kärsimyksenä siitä, että saan ihania lapsia. Vakituista työpaikkaa en ikinä halua, motivaatio säilyy paljon paremmin, kun tiedän milloin sijaisuus päättyy vaikka siitä alkaisikin heti toinen sijaisuus. Tuo katkonaisuus antaa kuitenkin mahdollisuuden hakeutua minne tahansa ilman sen suurempia tuskia irtisanoutumisesta. Voisi kai sanoa, että yrittäjän luonne näkyy epävarmuuden sietämisenä tai jopa hakemisena.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi, et selvästikään! Oon saanut jo useamman viestin, joissa on tunnistettu nämä samat piirteet. Helpottavaa.

      Mietin just eilen tätä kirjoittaessani, että vaikka joskus kaupan lopettamisen jälkeen olin varma, etten enää ala yrittäjäksi, tämä taitaa kuitenkin olla se mulle sopivin juttu lopulta. Ja mietin myös, että samaan aikaan, kun olin keväällä tosi poikki ja väsynyt töideni alla, tunsin myös eläväni, ja jollain tavalla nautin siitä. Hassua huomata näin jälkikäteen.

  5. Tunnistan kyllä noita piirteitä itsestäni, mutta sitten taas uudet asiat on kyllä välillä ihan tosi hankalia tehdä ja orientoitua. Toisaalta mun työ toistaiseksi mahdollistaa tavallaan rutiininomaisen tekemisen samassa paikassa, mutta luonteensa puolesta on koko ajan uutta, niin ehkä se tasapainottaa.

    Liityn myös pahastujakerhoon, ja olen huomionkipeät paskiaiset -kerhon varapuheenjohtaja. Nimittäin on ihanaa että on vapautta tehdä ja päättää asioita, mutta ilmeisesti kaipaisin silti jotain jatkuvaa palautetta siitä että no, onks tää nyt, no, saanks mää nyt näin – niin saako sitä itsetuntoa jostain? Sitä tuntuu että vuosien saatossa on muuttunut vaan keittiöpsykologiksi, mutta mua kyllä itsea auttaa että sanoitan näitä juttuja ääneen (ja sanon ääneen) kun tuntuu että ehkä ne ei sit kasva sellaisiksi isoiksi möykyiksi.

  6. Tunnistan hyvinkin näitä piirteitä ja niiden hyväksyntä prosessi vaiheessa 😃 Sen lisäksi nyt pinnalla aikataulu ahdistus, tuntuu hankalalta sanoa voinko treffata esim 3 päivän päästä 😃

  7. Voi Päivi.
    Olisinpa yhtä vahva ja voisin myöntää asioiden olevan itsessäni juuri noin. Lisäksi minussa on vuosia kestänyt masennus, joka nostaa päätään kun elämästä tulee liian tasaista ja turvallista. Olen kuitenkin alalla, jossa työpaikkoja ei voi vaihdella, nimittäin hoitoalalla. Lisäksi fyysinen kunto ei nyt anna tehdä sairaanhoitajan työtä ja tyydyn kevyempiin terkkarin töihin. Ainoa pelko on, milloin kyllästynyt, ja sitä myöden taas masennun.

    En voi käsittää kuinka usein toivoisin että olisit oikeasti ystävä, jolle soittaa. Olet mahtava peili. Juuri sellainen ihminen ja ystävä, joka sanoo asiat, vaikka ne vähän sattuisivatkin. Sanoo, jotta itsekin herää.

    Ole ylpeästi kyllästyvä. Sillä seKIN, tekee Sinusta juuri Sinut!

  8. Heippa!
    Samaa vikaa taallakin. Hesassa asuin 5 eri kampassa 6 opiskeluvuoden aikana. Tuntui etta vuoden ku olin joillain kulmilla pyorinyt ne kavi liian tutuiksi ja tuli levoton olo. Ton reissumiehen kanssa tietty ongelma on osin ratkennu ku asutaan vaan 1-4 vuotta samoilla kulmilla ja sit aina taysmullistus. Alyn rankkaa mut parempi ku jos pitas vaikka miesta alkaa vaihtamaan 1-4 vuoden valein 😀

    Onko sussa muuten semmosta syvaoppimisen janoa etta haluut tietaa mielenkiintoisista asioista kaiken? Multa loytyy sellastakin ja sen ansiosta just sain opinnot kiitettavasti kasaan. Oon miettiny onkohan sekin vaihtelunhalua etta haluaa tavallaan mullistaa maailmankuvaansa oppimalla. Sama lukemisen kanssa. Varmaan meista kaikista loytyy pitkajanteisyytta ja seikkailunhalu joillain elamanalueella?

  9. Mä olen oman elämäni vuoden työntekijä.
    Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun valmistuessani ammattiin oli allalla työllisyystilanne tosi huono. Pitkään oli tarjolla vain niitä pätkätöitä ja jotenkin sitä oppi olemaan kuulumatta mihinkään. Olin aina se, joka kevään tullen pakkasi tavaransa, se, jolla ei ollut sananvaltaa, kun tehtiin pidemmän linjan tavoitteita tai suunnitelmia. Opin siihen, että tarina jäi aina kesken.
    Opin myös siihen, että painoin nämä projektit työelämässä aina ihan täysillä. Halusin saada arvostusta sillä, että tein enemmän kuin muut, kun kerran olin jo työsuhteeltani ja altavastaaja.
    Kun työllisyystilanne alalla parani, huomasin vakituisten paikkojen sijaan hakevani edelleen niitä määräaikaisia. Työelämä oli kohdallani yhtä projektia, joka otettiin lennosta haltuun ja paahdettiin aina täysillä.
    Ensimmäinen vakituinen kunnallinen työsuhde kesti kohdallani puolitoista vuotta. Työelämän pikamatkan juoksijana väsyin ja kyllästyin, paloin ihan loppuun ja vaihdoin taas, sillä senhän mä jo osasin. Puhtaalta pöydältä aloittamisesta oli tullut mun tavaramerkkini, tapa hiljentää vauhtia, kun en muuten osannut.
    Nyt harjoittelen kohtuutta ja sitoutumista työelämässä.
    Jos oikein tunnustamaan ruvetaan, niin ehkä vähän samaa piirrettä on välillä ihmissuhteissanikin.
    Minun tunnustukseni on siis se, että teen kaikkeni ollakseni hyvä. Teen niin paljon ja niin lujaa, että palan loppuun ja katkean. Sitten katoan ja vaihdan maisemaa. Ollakseni taas hyvä jossain toisaalla.

  10. Kärsimätön Maija (tai MeMarv näin nettimaailmassa) täällä moi! 😁 Mäkin olen tämmönen paikasta toiseen nopeella tahilla liihottelija. Pysyvät jutut on tyhmiä – tän takia olen esimerkiks asunu tässä kämpässä nyt 8 kuukautta ja tapetit on uusimatta ja pesukone ostamatta. Ajattelin että tää on tämmönen väliaikaisratkasukämppä – ahistaa kun vaikuttaa siltä ettei olekaan. Tahon jo seuraavaan paikkaan hnnnngh.
    Ja levottomuusprojekteja pitää olla paljon. PALJON! Tällä hetkellä opettelen tekemään vaijeri- ja messinkilankakoruja, harjottelen virkkaamaan pääkallohuivia, rakentelen itelleni kaksoisolentoa pakkausteipistä… Ja niin edespäin. Kaikki alkaa vaan olemaan siinä rutiinivaiheessa, pitäis saada jotain uutta tulille! Eli korut jää kesken, huivi tulee puolvalmiiks, kaksoisolennolla on vain jalat..
    Ehkä tää levottomuus johtuu siitä etten tiiä mitä haluan että musta tulee isona. Sen verran voin sanoa vielä että päteminen on mun lempipuuhaa ja tahdon aina tietää kaikesta kaiken – ja sitten olen suossa kun kaikki liittyy aina kaikkeen muuhun. Mutta kyllä mä vielä keksin miten nää palat mun päässä sopii yhteen!

    1. Memarv: mulla on kaksi keskeneräistä pääkallohuivia. Toisen kyllä virkkasin melkein täyteen kokoonsa, kunnes huomasin, etten pidäkään langan luonnonvalkoisesta sävystä enkä siitä, miltä huivilanka tuntui. (Eli huivi oli pakko aloittaa eräänä iltana nyt ja heti, kun inspiraatio iski, eikä käsillä juuri silloin ollut muuta, eli sitä oikeaa, lankaa).
      Toista huivia varten hankin parempaa lankaa, mutta virkkaaminen jäi puoleen tiehen, kun kuvioon tuli huomaamattani virhe, joka olisi vaatinut selvittelyä ja todennäköisesti myös muutaman kerroksen purkamista. En viitsinyt enää.

Vastaa