Vapaana kasvaneet.

Lähes jokaisessa päiväkotiryhmässä, koululuokassa, harrastusporukassa ja kerhossa on ainakin se yksi. Se, joka sylkee, vie kavereilta pipot päästä, viskoo tavaroita, pomppii ja keekoilee. Terrorisoi pyörremyrskyn lailla päiväunia, välitunteja, ruokatunteja ja retkiä. Usein touhullaan suututtaa, ärsyttää, itkettää ja jopa satuttaa kavereitaan. Se tyyppi, joka riisuu joulujuhlassa paitansa ja loikkii kesken esitysten istuimilta toisille. Se, jota opet ja jopa muiden vanhemmat joutuvat ojentamaan, tenavan omien porukoiden pysytellessä hiljaa ja piiloutuessa lammasmaisen hymyn taakse.

Mä en puhu nyt erityislapsista. Mä puhun nimenomaan niistä lapas-vanhemmista, jotka eivät saa opetettua jälkikasvulleen, miten ollaan. Niistä jotka eivät saa suutaan auki, kun vekara tarhasta lähtiessään viskaa lapionsa korkeaan mäntyyn sen sijaan, että veisi sen varastoon kuten on pyydetty. Niistä, joiden mielestä on ihan ookoo antaa mukulan uittaa nyrkkejään marketin maustekurkkualtaassa. Vanhemmista, joiden sanavarastoon ei kieltosanat kuulu.

Ahvenanmaa -14 247

Ymmärrän toki. Oma kullannuppu on jokaiselle erityinen ja tärkeä. Eikä sitä yksikään vanhempi halua nähdä lapsensa tekevän mitään typerää. Mutta kun ne tekee silti, jokaikinen. Harjoittelevat elämistä, opettelevat olemista. Ja silloin jonkun on näytettävä mallia ja annettava palautetta siitä, miten ollaan hyvin. Miten elämää eletään kavereiden kanssa, porukoissa, erilaisissa tilanteissa. Ja sen jonkun pitäisi olla lapsen vanhempi.

Jos lapsi saa kotonaan elää kuin pellossa (pahoittelut 60-lukulaisesta ilmaisusta), on epäreilua olettaa hänen osaavan tai edes ymmärtävän päiväkodin ja koulun sääntöjä tai rajoituksia. Niitä on kuitenkin isoissa lapsiryhmissä oltava, jotta homma rullaa. Jokainen voi itsensä kuvitella hetkeksi asemaan, jossa koittaa opettaa luokallista lapionheittelijöitä. Ei käy kateeksi.

Vapaassa ja rennossa kasvatuksessa on varmasti puolensa. Itsekin syyllistyn kieltämiseen usein turhissakin kohdissa ja voisin olla ulisematta sänkyjen petaamattomuudesta tai natseilematta viikonlopun nukkumaanmenoajoista. Mutta käytöstavat, toisten kunnioittaminen ja ryhmässä toimiminen ovat asioita, jotka mä haluan mukuloilleni opettaa. Juurta jaksaen, märisten ja ulisten. Kunhan menee perille.

Tehtyään lastenhoitajansa, opettajansa ja luokkatoverinsa käytöksellään voimattomiksi, penska kasvaa maustekurkkuliemisine sormineen aikuiseksi. Jos hyvin käy, tyyppi on vuosien aikana oppinut jotain oikeasta ja väärästä ja ehkä kokemuksensa kautta oppinut ymmärtämään tekojensa seuraukset.

Tai sit sen tyypin lapio on edelleen siellä puussa. Kun ei kukaan koskaan käskenyt hakea sitä alas.

-Päivi-

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

109 Replies to “Vapaana kasvaneet.”

  1. Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta! Luin tässä taannoin blogikirjoituksen sisarusten tasapuolisesta kohtelemisesta. Kommenteissa joku lukija kertoi, miten hänen isosiskollaan oli paljon tiukemmat säännöt ja hän itse sai mennä ja tulla miten huvitti. Nyt aikuisena tämä kommentoija koki erilaiset rajat niin, että vanhemmat rakastivat isosiskoa häntä enemmän. Tämän näkökulman luulisi avaavan lapasvanhempien silmiä! Rajathan on nimenomaan rakkautta.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Aivan. Eräänlainen välinpitämättömyys tuntuu juuri siltä, ettei välitetä. Vaikka mitä tekisi, hyvää tai pahaa, ei saa huomiota. Ei hyvä.

      1. Juurikin näin. Ja siksi nämä rajoitta kasvaneet lapset ovat usein niin äärettömän huomionkipeitä, että hakevat sitä huomiota täysin vierailtakin ihmisiltä esim. käyttäytymällä huonosti kaupassa. Olen juuri viime päivinä kummastellut näitä tapauksia, kun omalle kohdalle sattunut osumaan useampikin sellainen tilanne, jossa aikuiset ovat hoitaneet jotakin asiaa, ja lapsi on ollut vain aikuisen mukana, mutta lapsen on kuitenkin onnistunut kääntää huomio itseensä tempuillaan ja huonolla käytöksellään. Näissäkään tilanteissa lasta ei kuitenkaan ole kunnolla kielletty, vaan on vain naureskellen todettu tyyliin ”Äläs nyt viitsi” tai ”Mitäs sä nyt tolleen”, ikään kuin käytös olisi kyseisen lapsen kohdalla ennen kuulumatonta..Itse olen vain ihmeissäni katsonut, vaikka mieli olisi tehnyt sanoa ”Pistä nyt se lapsesi kuriin!”. Ja juuri tuo kurittomuus ja huomionkipeys paistaa tämän päivän lapsista vain enenemässä määrin myös päiväkodeissa, joissa itse työskentelen. Ja siihen on syynä juuri se, että vanhemmat eivät välitä tai ole aidosti kiinnostuneita lastensa elämästä :/

    2. Hyvää tekstiä.toiset tämän päivän äidit luulee että lasten kasvatus kuuluu tarhoin ja kouluille.Mutta niin Se ei mene.

      1. Onko tämä kasvattamatta jättäminen tai kasvatus vain äitien ongelma? Eikö nykyisillä ole roolia lastensa kasvatuksessa?

        Oikeasti kyllä tänä päivänä on liikaa näitä herranterttuja, jotka saavat tehdä mitä haluavat ja vanhemmat siunaavat sen. Omista ipanoista tulee vanhempien yhdessä kasvattamalla (toivottavasti) järkeviä ja yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. Ainakin vielä koulusta ja harrastuksista tulee tällaista viestiä, että oikealla ladulla ollaan.

        Toki kouluhan tukee tätä kasvatusta. Toivon tähän kaikkien muidenkin vanhempien tukea. Olisi mahtava, että lasten kasvuympäristö olisi sellainen jossa koko yhteisö osallistuu kasvatukseen. Aikuisilla olisi rohkeutta ja viitseliäisyyttä puuttua epäkohtiin ja tarvittaessa kehua myös hyvästä suorituksesta. Omien vanhempien silmätkään eivät näe jokaiseen paikkaan. Näin saataisiin kaikkien, yhteisille lapsille turvallinen kasvuympäristö, jossa on välittäviä aikuisia ympärillä.

  2. Ja kaikkein kauheinta on se, että joillakin tämä käytös jatkuu vielä työelämässäkin! Ja tällainen tyokaveri on todelllinen riesa työyhteisössä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Siinäpä se. Jos lapsella ei ole sitä mallia, miten ollaan tai häntä ei tyhmyyksistä korjata, miten kummassa lapsi sen koskaan oppii? Välttämättä ei edes aikuisena.

  3. Hirmu hyvä ja tärkeä kirjoitus! Olen aika tiukka omille muksuilleni koska itselläni ei oikein ollut kunnon rajoja. Erityisesti teini-iässä oikeesti tuntui, ettei musta välitetty. Skeematerapian mukaan mulle syntyi ns. rajattomuuden tunnelukko, jota nyt viime aikoina olen alkanut käsitellä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi on juuri se tärkeä pointti. Kuinka itse aikuiseksi kasvanut lapsi on tuntenut olevansa turha tai että hänestä ei välitetty, kun rajoja ei asetettu.

  4. Silloin tällöin törmään tällaisiin perheisiin työssäni valokuvaajana. Jokin aika sitten reilu 1-vuotias tyttö ei pysynyt hetkeäkään paikallaan ja laittoi KAIKEN suuhunsa. Vanhemmat vain mumisi, minä sit lopulta sanoin ”ei saa” (purra rumpukapulaa) jolloin lapsi sai hirveän itkukohtauksen… Huhhuh millainen päikky/koukukaveri hänestä voi tulla.

    1. Toinen Laura, onneksi eri says: Vastaa

      Hei kamoon! YKSIVUOTIAS! Se on vauva. Vauvat ei vielä käyttäydy, ne vaan elää. Ei yksivuotiaan voi olettaa tottelevan, ja niiden hyvänen aika kuuluukin laittaa kaikki suuhun. Toki vanhemmat voi estää sitä tapahtumasta, mutta ei vauvan voi olettaa tottelevan. Eikä niiltä ainakaan voi olettaa paikallaan pysymistä. Hyvä kuvaaja saa kuvan otettua syyttämättä YKSIVUOTIASTA, hah, trust me. Tsiisus että sä olet natsi. Toivottavasti jatkossa vanhemmat lapsineen eivät löydä tietäsi sinun kuvattavaksesi.

      1. nakitjamutsi says: Vastaa

        Niin, tuon ikäiset toki laittavat kaiken suuhunsa ja ovat vielä tosi pieniä. Mutta mä luulen, että tässäkin alkuperäisellä Lauralla oli pointtina vanhempien erilaisuus. Kyllä niitä yksivuotiaita on varmaan käynyt kuvattavana iso nippu ja siinä varmasti hyvin näkee, kuinka erilailla vanhemmat lastensa tekemisiin suhtautuu. Että toisia kiinnostaa ja toisia taas ei.

        1. Hoho, jopas nyt! En kyllä todellakaan syyttänyt lasta, vaan sitä että vanhemmat ei yhtään edes yrittäneet ohjata tätä oikeaan suuntaan. Kai pienenkin lapsen on hyvä saada palautetta tekemisistään: hyväksyntää tai paheksuntaa vanhemmiltaan.

          1. sandei says:

            Ymmärrän töysin pointtisi!.Jotkut vanhemmat ei osaa missäääään tilanteessa sanoa ei!.Ei,koska lapsi voi saada kiukkuhepulin ja taas täytyy olla lurling eli ei pettymystä lapselle.

          2. sandei says:

            Tarkotin kurling.Ja kyllä.Palautteen antaminen alkaa jo pienelle lapselle,koska jo he ymmärtävät äänen painot jne.Vanhempien vastuulla on esim tuo tilanne valokuvaamossa!Jos tenava remeltää itekseen,niin ei kannata kuvaajankaan muuta tehdä,kun suojella kamojaan.

      2. Mulla on 2,5v poika ja voin kertoa että kyllä hän 1 vuotiaana ymmärsi oikein hyvin ei sanan ja tottakai ohjasin häntä jos teki väärin! Miten hän muuten tänä päivänä tietäisi mihin esim ei saa koskea?! Hän tietää oikein hyvin tänä päivänä, mikä on isin ja äidin ja mikä hänen.. kertoo sen myös kyllässä käyvien kavereiden lapsile jos meinaavat koskea vaikka minun koriste esineisiin 🙂 en näe Lauran käytöksessä mitään natsimaista.. lapsi ei ikinä opi jos ei pienestä pitäen ohjeista.

      3. Keijukainen says: Vastaa

        Kyllä 1v:llä pitää olla jo rajoja opetettu. Kyllä meillä pojat osasi hyvin jo tuossa iässä EI sanan merkityksen. Ei olisi tullut mitään jos ei olisi tätä perus komentoa opetettu. Rajojen opettamisen tärkeys korostuu, jos lapsi asuu samassa talossa eläinten kanssa, kuten meillä. Pakko oli opettaa heti liikkeelle lähdön jälkeen ettei koiran korvista revitä.

      4. Kyllä lasta pitää ohjata ja opastaa oikeaan olemiseen ihan alusta asti. 1-vuotias, jota vanhemmat eivät lainkaan rajoita, ei opi, että ihmisten kanssa yhdessä eläessä jokaisella on velvollisuus käyttäytyä niin, että kaikilla on hyvä olla. Natsikuria ei tarvita. Pitää aina ja joka tilanteessa kertoa alusta asti, miten ollaan ’ihmisiksi’. Ja eri tilanteissa se ihmisiksioleminen on erilaista tilanteen mukaan. Jos sitä ei opi alusta asti, tulee vaikeuksia vanhempana.

      5. On todella surullista, että vanhemmat aliarvioivat pienten lastensa älykkyyden. Jo konttausikäiset ymmärtävät kiellon. Joskus muinoin kuviteltiin lapsen olevan syntyessään ns tabula rasa, tyhjä taulu, mutta nykytiedon mukaan vastasyntyneelläkin on valtavasti valmiuksia, joista ei aiemmin tiedetty mitään. Tuttavan lapsi oli meillä kyläilemässä ja tarttui verhon. Äitinsä sanoi lapselle topakasti ’ei’. Lapsi irrotti otteensa, mutta huvitti pian kättään hitaasti kohti verhoja ja tuijotti koko ajan äitiään. Tämä sanoi taas ’ei’. Juttu toistui muutaman kerran, lopulta lapsi antoi periksi eikä yrittänyt tarttua verhoihin. Ko lapsi osasi vasta kontata. Että näin 🙂

      6. Vauva laittaa paljon asioita suuhunsa tutkiessaan niitä. Yksivuotias on jo ymmärtävä lapsi, hänelle on puhuttu ja ohjattu johdonmukaisesti ,mitä saa tehdä ja mitä ei.
        Myös asioissa, joita voi laittaa suuhun.
        ELI vanhempien TODELLAKIN pitäisi ymmärtää, että lapsille rajojen laittaminen alkaa jo ihan pikkuvauvana, tai niistä helposti tulee kuten jutun lapinheittäjät… Ei rajojen asettamista kannata vasta jossain myöhemmässä vaiheessa aloittaa, koska juuri siitä tulee ne pettymistä harjoittelevan lapsen itkupotkuraivarit, joita silloin tällöin näemme. Parempi tietysti vanhempien herätä silloin edes, kuin ei koskaan.

      7. Et varmaan ole ÄITI – ”Toinen Laura”…

        Minulla on viisi lasta, nuorin onneksi jo 9v – silti esikoisen vauva-ajasta asti kaikkien kanssa harjoiteltu yhdessä uskomista/tottelemista, kun sanotaan EI SAA!

        Parhaana esimerkkinä kerron juuri ”Esikon” viehtymyksen ryömiä räpeltään VCR-laitetta, joka ei ollut paljoa lattiatasoa ylempänä. Yksi HELVETIN pitkä ilta siinä tahkottiin… tyttö ryömi sinne voitonriemuisena – mie hain pois ja sanoin ”Ei” …. Aikaa tuosta on jo kulunut, mutta muistelisin 38 kertaa toistaneeni tämän!!!!!!!

        HMMMMM…. Mitäh – ”Vauvakin voi oppia” että ihan kaikkea ei saa tehdä…

        Ei vanhemmuus ole niin vaikeaa!!! Päätä rajat, pidä niistä kiinni ja kun luot sääntöjä, ole johdonmukainen jotta niitä noudatetaan joka kerta!

        Silloin tällöin neuvoteltavissa olevat asiat oma juttunsa: esim. ylimääräiset pelivuorot, karkkihetket tai pitempään valvomiset… NE EI VENETTÄ KEIKUTA – JA KAIKILLA ON ELÄMÄ MUKAVAMPAA 🙂

  5. Tosi hyvä kirjotus, en vois olla enempää samaa mieltä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Nelli!

  6. Olen suurilta osin samaa mieltä. Pahinta on myös huomata kuinka lapset huomaavat tämän epäkohdan. 5- vuotias kertoo, että päiväkodissa joku löi, mutta ei pyytänyt anteeksi. Lapselle, joka on kasvanut rajojen ja periaatteiden keskellä, anteeksipyyntö, vaikka se joskus niin kovin vaikeaa onkin, on automaatio. En myöskään ymmärrä, miten lapsia ei opitaan tervehtimään muita ja sanomaan kiitos ja ole hyvä. Usein lapseni hämmästyvät sitä, että heidän tervehdyksiin vastaa vain tyhjä katse ja hymyt kääntävät päät toisaalle. Meillä on hyvinkin rasavilli esikoispoika, joka on haluaa koskettaa ja nähdä maailmaa, kirjaimellisesti. Kärsivällisyyttä on vaadittu rajoihin uskovilta vanhemmilta, mutta myös luovuutta, että joka lause ei alkaisi ei-sanalla. Lapsissakin on suuria eroja. Keskimmäinen ei juuri koskaan ole tilanteissa, jossa rajoja uhmattaisiin. Esikoinen menee aina ensin päin seinää, ennen kuin tajuaa ja uskoo kiertää. Kummallekin haluaisi rajoista huolimatta terveen ja myönteisen itsetunnon. Kekseliäs pitää olla ja lasta pitää kuunnella, mutta tietyissä raameissa on pysyttävä ja aikuisen tehtävä on ohjata, opastaa ja turvata lapsen matka aikuisuuteen.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tottakai lapsissa on eroja ja kuuluu ollakin. Jotkut uskoo kerrasta, jotkut ei millään. Pointti olikin se, miten vanhemmat lapsensa tekemisiin ja käytökseen suhtautuvat. Kun valitettavasti on näitäkin, jotka eivät saa suutaan auki, vaikka lapsi tekisi mitä. Mä uskon kuitenkin siihen, että kovapäisemmillekin lapsille jää kyllä ne rajat mieleen ja jossain vaiheessa ne oppivat, kun vanhemmat jaksavat olla esimerkkinä ja johdattaa oikealle tielle.

  7. Osittain samaa mieltä mutta osittain aika mustavalkoista?

    Kuvailit nimittäin meidän pojan sillä erotuksella että kiellot ja rankut ei vaan mene perille, vaikka ne on läsnä päivittäin. Kolmevuotiaana hän oli se joka sanoi nukkarissa jankuttaen ettei halua nukkua kun ei väsytä = pidettiin siellä ja sitte valitettiin kun häiritsee muita. Päivittäin.
    Mutta en pidä itseäni lapasena, kolme muuta osaavat käyttäytyä ”normaalisti ”. Ja kyllä tämä neljäskin, kun ollaan omalla porukalla. Ikävä kyllä se jännitys ja ikävä purkaantuu tässä tapauksessa tajuttomana riehumisena, välillä se saattaa purkaantua kaupassakin, hui.

    Ei siis kaikki kuvailemasi johdu välinpitämättömyydestä, lapas-vanhemmista, ei kaikki ole ”joko-tai”.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mutta mä kuitenkin puhuin niistä lapasista. Lapsia on erilaisia, ei kaikki usko kerrasta, kahdesta tai millään. Ihan samalla tavalla munkin lapset osaa riehua, kiukutella ja olla tottelemattomia.

      Kyse olikin niistä vanhemmista, jotka ei noissa tilanteissa koe tarvetta puuttua asiaan. Opettaa lapselle rajoja ja sitä mikä on oikein ja väärin. Vaikkei kaikki heti mene perille, jossain vaiheessa varmasti.

      1. Jotkut lapset ei vaan tottele. Sitä varten on olemassa esim. perhekouluja, joissa yksi tärkein oppi on, että huono käytös ignoorataan, hyvästä kehutaan. Pikkuhiljaa lapsi oppii hamuamaan huomiota kehujen kautta. Joten jos näet vain yhden hetken lapsen ja vanhemman välisestä vuorovaikutuksesta, et voi päätellä kasvatusotteesta mitään.

  8. Hauska juttu tärkeästä asiasta, onneksi ei ihan joka paikassa ole sentäs samanmoista. Onneksi ne pallerot oppivat ennen pitkää, kouluikään mennessä jo, että eri tilanteissa voi käyttäytyä eri lailla. Meillä on kotona oltu enempi vapaasti, suoradtaan kuin Ellun kanat, mutta kylillä ollan eri lailla. Toisten tilan kunnioittaminen oli toki kotonakin, ei ihan mitä vaan saaneet eivätkä halunneetkaan tehdä. Ja isommille on ollut lupa kirota kaveriporukassa, kunhan aikuisten läsnäollessa puhutaan kunnolla. Aikuisten palautteen mukaan homma toimi. Pitkään luulin etteivät osaakaan kiroilla, mutta muutama kerta kärpäsenä katossa kertoi kyllä muuta8)

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kyllä mekin täällä kotona perseillään välillä ihan porukalla. Ja otetaan yhteen. Näytetään mieltä ja kokeillaan rajoja. Ja hyvä niin, niin sen kuuluukin mennä.

  9. kirjoitus on tosi hyvä ite olen 50 luvulla syntynyt ja omille lapsilleni opetin rajat nykyään ei ole rajoja lapsilla saavat tehä mitä haluaa ja kiukutella ihan turhasta kun kaikki annetaan periksi ja vanhempia ihmisiä ei arvosteta millään lailla ei työ paikoilla kuin julkisella liikenne välineissä tai paikoissa lapseni joskus sanoi että olen ilkeä kun en antanut tehä kaikkea mut se siemen jonka kylvin on havaittu hyväksi tyttäreni huomas sen työsssään kun oli lasten ja nuorten kanssa tekemisissä ja aikoo omalle lapselle opettaa rajat ja rehellisyyden (rehellisyy maan perii

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tuntemieni pitkän linjan opettajien mukaan lapset noin ylipäätään ovat muuttuneet ja meno mennyt hurjemmaksi. Eikä se vanhemmuus ole helppoa, kenellekään. Mutta yrittää pitää ja kaikin keinoin koittaa ohjata lapsille fiksut eväät elämään.

  10. Hyvä kirjoitus, kiitos.
    Mutta mitäs, kun kyseessä ei olekaan lapiota heittelevä maustekurkkuliemisorminen lapsi, vaan näennäisesti hyvin käyttäytyvä ’ihana’ lapsi, joka jo eskari-ikäisenä osaa kaikki koulukiusaamisen alkeet määräilystä, porukasta ulossulkemisesta, provosoinnista, yllyttämisestä ja haukkumisesta lähtien? Se ei näennäisesti aiheuta häiriötä kellekään, mutta siinäkin tapauksessa kotikasvatus takkuaa pahasti – kotona ei ole opetettu, miten käyttäydytään ihmismäisesti. Lapsi saa sääntöjä, kasvatusta, opastusta, kieltoja ja käyttäytymisohjeita toki – mutta myös tien silottamista, vaikeuksien lakaisemista maton alle, silmien sulkemista oman lapsen käytökseltä, lapsen pahan olon kuittaamista materialla.
    Mun mielestä joskus villit lapset hieman huonommilla kasvatuslähtökohdilla on silti jotenkin helpommin ”käsiteltävissä” ja hyväksyttävissä, kuin yllämainitut. ”Hyvinkäyttäytyvistä” kiusaavista lapsista kasvaa ”hyvinkäyttäytyviä” kiusaavia aikuisia – joita joissain diagnooseissa myös narsisteiksi kutsutaan. Aina ulkoinen ”häiriköinti” ei ole sitä kaikkein pahinta, eikä aina edes kasvatuksen puutetta.
    Mutta ymmärsin kyllä sun pointin ja olen ihan samaa mieltä – tämä oli vaan tällanen sivuhuomautus 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tuo on ihan toinen juttu, mutta totta aivan varmasti, en epäile yhtään. Jossain vaiheessa (oisko ollu vuosituhannen vaihteessa…) puhuttiin curling-vanhemmuudesta. Eli juuri siitä, että lakaistaan pettymykset maton alle ja tuodaan ns. kuu taivaalta.

      Tästä riittäis kyllä juttua ihan oman postauksensa verran. Ehkä repäsen ens kerralla sen. 😀

      1. Curlingvanhemmuustermiä käytetään edelleen. Ja syystä :/

      2. Lukisin mielelläni postauksen tuosta aiheesta! Jään odottamaan…

  11. caro olen samaa mieltä helpo on lakaista maton alle ja todeta ei minun lapseni ne on ne toisten mukulat

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä ymmärsin ehkä hiukan toisin, eli että lakaistaan ikäänkuin lapsen tieltä kaikki vaikeudet, jottei pettymyksiä vain tule. Mikä on sekin ihan vääristynyt lähtökohta elämään.

      Mutta totta tuokin. Yleensähän sitä sanotaan, että ”meidän lapset ja muiden kakarat”. Sellasta mä en tässä ainakaan yrittänyt viestittää,vaan nimenomaan sitä, että jokaikinen lapsi keekoilee ja rikkoo rajojaan kyllä. Kyse oli enemmänkin siitä, miten vanhemmat siihen suhtautuvat, vai suhtautuvatko mitenkään.

  12. Pikaisesti vaan. Mä en unohda koskaan pientä hetkeä jolloin olin samanaikaisesti kaupassa toisen äidin kanssa , jolla oli samanikäinen kauppaseuralainen, parivuotias lapsi, kuin mullakin. Itse koitin hammasta purren kestää kiukuttelut ja estää vahinkojen tapahtumiset, opettaa, että tavaroihin ei saa koskea jne. ja samalla muistaa kaiken mitä piti ostaa. Toisen äidin lapsi pisteli sormillaan reikiä paistopisteen karjalanpiirakoihin äidin pyöriessä täysin rauhassa hyllyjen välissä, taatusti kuitenkin tietäen mitä napero teki. Kyllä vitutti.

    Nykyäänkin sanon sille entiselle kaksivuotiaalle nykyisellle 9 v. esikoiselle mäkätystilanteissa; Komennan sua, koska rakastan niin paljon.

    Sylvia

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Legendaarinen tilanne. Ja sä olet ymmärtänyt kirjoituksen pointin, kiitos siitä.

      Ja helkkarin hyvin perusteltu lapselle. Samaa koitan minäkin natseilussani viestittää.

  13. Tiedän että ajattelette noin, näen sen joka päivä katseissanne ja mulla on myös korvat, jotka kuulevat paheksunnan, kielten naksautukset ja jopa ne vihamieliset suorat kommentit. Joskus puolustaudun, usein en jaksa. Ensin en kehdannut, enää en vain jaksa enkä edes halua. Minkä ikäisen lapsen yksityiskohta voi vielä selittää ventovieraille?

    Mistä sinä tiedät, kuka on erityislapsi? Sitä ei tiedä ehkä lapsen vanhemmatkaan. Dignoosilappu ei kulje kaulassa eikä se diagnoosi ole edes automaatio. Prosessit ovat vuosikausien pituisia, epämääräisiä ja turhauttavia. Kuvailit kirjoituksesi alussa lapseni ja arkemme. Joka päivä. Arkena ja juhlana, lomalla ja kotona. Kasvatamme, kiellämme, palkitsemme, kannustamme, estämme tuhoja, raivostumme, turhaudumme, itkemme, juoksemme asiantuntijoilla, kuulemme jälleen uuden mielipiteen, sen saman kuin ihan alussa yli kolme vuotta sitten, sen joka ei vienyt meitä yhtään eteenpäin. Aloitamme kuitenkin alusta, jos nyt asiat muuttuisivat, eivät muutu. Väsymme. Kuulemme muiden vanhempien paheksuman. Luemme netistä ylimielisen ja omahyväisen kirjoituksen tavallisen helppojen lasten vanhemmilta, raivostumme, sitten masennumme kun tajuamme, kuinka kukaan ei todella ymmärrä kuinka kovilla olemme koko ajan. Jälleen uusi läimäys vasten kasvoja. Itkettää.

    Minulla on myös toinen lapsi, tavallinen. En olisi ikinä uskonut, kuinka vaivatonta elämä voi olla tavallisen uhmaikäisen kanssa. Kirjoittaisinko itse nettiin vastaavia vuodatuksia erinomaisuudessani marinoituen, jos en olisi kokenut sitä mitä nyt? Toivon että en, mahdollisesti kyllä ja kuvittelisin, että lapseni mukautuvaisuus on omaa ansiotani. Hävettää ajatuskin. Olen onneksi jotain oppinut siis elämästä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Nyt seis. Kuten varmaan halutessasi voit kirjoituksestani lukea, en tässä edelleenkään moiti erityislapsia tai erityislasten tai muidenkaan lasten vanhempia, jotka kasvattavat. Asettavat rajoja ja ovat kiinnostuneita lastensa tekemisistä.

      Mä en tiedä, kuka on erityislapsi. Mutta en näe eroa siinä, onko lapsi erityislapsi vai ns. tavallinen. Sä kerrot tekeväsi kaikkesi lastesi eteen. Ja uskon sun niin tekevänkin. Mä toivon myös, että luet vaikka jutun uudestaan ajatuksella. En moiti sinua, enkä kaltaisiasi vanhempia. Enkä sinun eristyislastasi, joka saa kotona rakkautta, rajoja ja eväitä elämään.
      Tarkoitan välinpitämättömiä vanhempia, joita ei kiinnosta jälkikasvunsa tekemiset tai tulevaisuus.

      Voisit hyvin kirjoittaa vastaavia vuodatuksia. Tuntuu olevan sana hallussa.

  14. Peppi Pitkätossu says: Vastaa

    Liian tiukka kotikuri ja se, että rangaistukset napsahtaa päälle joka tapauksessa voi aiheuttaa sen, että lapsi riehuu stressaantuneisuuttaan. Jos lapsi kokee, ettei häntä kuitenkaan hyväksytä/rakasteta, hyvin käyttäytyminen ei maksa vaivaa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      En minäkään natsikuria kannata. Kuten en myöskään täysin välinpitämätöntä suhtautumista jälkikasvunsa tekemisille.

  15. Tapani Kudjoi says: Vastaa

    Vapaa kasvatus ei tarkoita sitä, että lapsi saa tehdä mitä vain. Se tarkoittaa sitä, ettei lapsia pahoinpidellä kasvatuksen nimissä. Tämä unohtuu monissa nettikirjoituksissa, mainitsen sen siksi, että ymmärrätte mistä itse seuraavaksi puhun.

    Kasvattaminen on sana, johon liittyy ajatus siitä, että on olemassa jokin malli tai tapa, jonka aikuinen tietää ja jonka lapsen tulisi omaksua kyseenalaistamatta ja riippumatta siitä mitkä hänen luonnolliset taipumuksensa ovat. Lapsi ei ole maailmaan tullessaan tyhjä taul, johon meidän jo täällä pyörivien tulee hakata merkkimme.

    Onko kasvatus sitä, että käskyin kielloin ja kurittamalla lapsen tahto nujerretaan. Saadaan vilkas ja luova pikkuinen istumaan hiljaa ja suorassa vaikka 8 tuntia päivässä, tehden aina sen mitä joku näennäisessä auktoriteettiasemassa oleva käskee?
    En kannusta lapsiani tottelemaan edes itseäni silloin kun selvästi olen väärässä. Vaikka siinä tilanteessa oma tahtoni kyllä voittaa. Konflikti on silloin aikuisellekin oppimisen paikka. Lapsia ja kasveja kasvatetaan minusta samoin, pitää katsella ja kuunnella. Ottaa selvää siitä mikä on tämä olento, joka edessäni kasvaa. Mihin suuntaan tahdon sitä ohjata ja onko minusta edes ohjaamaan?

    Kasvattaminen vaatii muutakin kuin sääntöjä, totuttuja tapoja ja rajoja. Kunnioitus, aito motivaatio ja luottamus ne vaan ovat aika hankalia työkaluja. Lisäksi lapselta ei voi vaatia minun mielestäni mitään sellaista, mitä ei itsekään tee. Moni aikuinen pitää ympärillään ainakin sisäistä tilaa. Kyräilee ja kadehtii toisia. on epäkohtelias, epäkunnioittava, itsekäs ja hankala. Sitten ihmetellään että mistä pikku Nico-Petteri on tapansa oppinut, kun ei huutaminen ja lyöminenkään auta.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mun mielestä pahoinpitely kasvatustarkoituksessa (tai missään muussakaan) kuulostaa rikokselta. Se, ettei sitä tee, on normaalia.

      Totta helkkarissa lapsi kyseenalaistaa, kokeilee rajojaan ja niitä rikkookin. Onkin sitten vanhemmista kiinni, oppiiko lapsi jotain, vai saako jatkaa haluamallaan tavalla, jos kukaan ei hänen toimiaan kyseenalaista.

      Kenenkään ei tarvitse istua tikkusuorassa koko päivää. Enkä kannata luovuuden tai persoonallisuuden tukahduttamista, päinvastoin. Mutta selkeästi huono käytös tai toisten satuttaminen ei ole luovuutta. Mieluumminkin huomion hakemista tai rajojen koettelua, oikean ja väärän opettelua. Jos kukaan ei lapselle kerro onko lyöminen oikein vai väärin, mistä hänen voi odottaa sen oppivan?

      Esimerkki on tehokkain ja paras lähtökohta. Etenkin vanhemmuudessa.

    2. Opeopiskelija says: Vastaa

      Tää oli hyvä kommentti, olisin itse voinut kirjoittaa vastaavan. Mua aina vähän karmaisee, kun joku kirjoittaa tottelemisesta, kurista tai varsinkin ”natseilusta”. Lasten kasvatus ei ole koirakoulua, ja eri lasten kanssa toimii eri jutut. Se, mihin luotan on lapsen aito kuuntelu, rakkauden osoittaminen teoissa ja sanoissa ja ennen kaikkea esimerkin näyttäminen. Parasta on se, kun vanhemmat näyttää välittävänsä muista ihmisistä. Uskon, että silloin lapsistakin tulee välittäviä kanssaeläjiä. 🙂 Olen itse saanut monen mielestä melko rennon kasvatuksen, mutta vanhempien esimerkki on ollut se joka on itseäni eniten kasvattanut. Kotona minua rakastettiin ja rakastetaan edelleen ehdoitta, ja pystyin aina kertomaan vanhemmilleni kaiken. Siis kaiken. Lähipiirissä olen taas päässyt todistamaan sellaista, että kun vanhemmilla on tiukka, sääntöihin perustuva kasvatusote, eivät lapset uskalla kertoa asioitaan. Suurin osa mun kavereista esimerkiksi ei edelleenkään, aikuisina kerro niiden vanhemmille henk.koht. jutuistaan. Kun sitä luottamuksellista suhdetta ei ole lapsena syntynyt, ei se aikuisenakaan muodostu. Mun ei tarvinnut koskaan pelätä, että mitä tapahtuu jos kerron… Ja nykyään vanhemmat ovat edelleen tosi tiivis osa elämääni ja meillä on kivaa yhdessä. Rakastan heitä, koska he ovat antaneet minulle ja veljelleni ihanan lapsuuden ja hyvät eväät elämään. Meillä on rautaiset itsetunnot, kiitos vanhempien loputtoman kannustuksen.
      Itsekin tiedostan nykypäivän ongelmat esim. kouluissa, olenhan luokanopettajaopiskelija joka tekee paljon sijaisuuksia. Mä ajattelen niin, että monet vanhemmista eivät vaan välitä tarpeeksi lapsistaan. (Erityislapset omine käyttäytymispulmineen ovat asia erikseen.) Ei kuunnella eikä olla läsnä, ollaan nykytrendin mukaisesti kiinnostuneita lähinnä siitä ”omasta ajasta” (näin karrikoiden) ja lapset ”sopeutetaan meidän elämään”. Lapset kaipaavat huomiota!
      Tulipa pitkä teksti. Huh. Pointtini on kai se, että vanhempien/open oma esimerkki on voimakkaampi kuin kiellot/määräykset. Totta kai pitää pyytää lopettamaan haitallinen toiminta (vaikkapa ruokakaupassa terrorisointi). Mutta sen voi tehdä kivallakin tavalla.
      Mukavaa viikon jatkoa kaikille!
      T. Luokanopettajaopiskelija 23 v.

      1. nakitjamutsi says: Vastaa

        Tuo on juuri totta. On hassua, että kieltämisestä on tullut peikko ja natseilua. Ajatellaan välittömästi kuria ja nuhdetta ja sitä, että jokainen lause alkaa ei-sanalla. Eihän se niin ole. Tapoja on yhtä monia kuin kasvattajiakin, pääasia olisi se, että lasta ohjataan tekemään oikein.

    3. Anna Saruaho says: Vastaa

      Asiaa Tapani, hyvin kiteytetty! Vapaa kasvatus sekoitetaan niin usein (tai lähes aina) kaiken sallivaan mielivaltaisuuteen.

  16. Amen to that!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Amen!

  17. kolmenÄiti says: Vastaa

    Yksvaan ja I wish: olen kanssanne samoilla linjoilla. Minullakin 2 ”tavallista” lasta normaaleine kiukkuineen ja sit kolmas, joka on vain ”kovakalloisempi”. Ei ole erityislapsikaan, silti ollaan useasti asiantuntijoiden luona vierailtu (perhe-ja kasvatusneuvola). Ymmärsin kyllä alkukirjoittajan pointin, ikävä kyllä noitakin lapsia löytyy, mut ei kannata katsella maailmaa liian mustavalkoisten lasien läpi. Meillä on kaikile lapsille samat säännöt ja kuri, rakkautta jaetaan ja osoitetaan kaikille, yritetään kannustaa positiivisuuden.kautta ja niillä keinoin, ei-sanaa ja muitakaan kieltoja unohtamatta. Kaikille siis sama kohtelu, mut erityiskeinoja silti vaadittu kolmannen kanssa, silti taotaan usein päätä seinään tai lapsi takoo. Eikä ole enää pienestä kyse, vaan koululaisesta. Että näin meillä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Eli teidän lapsille on säännöt ja kuri. Kirjoitus ei siis koske teitä. Tottakai lapsia on erilaisia ja samoista aineksistakin tulee tosi erilaisia sisaruksia. Joku uskoo heti, toinen ei viidennelläkään kerralla. Pointti olikin se, että lasta, niin niitä ”helppoja” kuin kovakalloisempiakin jaksaa opastaa ja opettaa. Ja sen kertomasi mukaan teetkin. Ei siis syytä ottaa itseensä.

  18. Kolmen nuoren äiti says: Vastaa

    Onko kirjoittajalla omia lapsia? Villi veikkaus ettei ole 🙂

    1. Jos olisit tutkinut sivua enemmän olisit huomannut että blogitekstin kirjoittaneella on kolme lasta. Eli kyllä, hänellä on kokemusta lapsista.

      1. nakitjamutsi says: Vastaa

        Kiitos kysymästä. Kuten jo alkuperäisessäkin kirjoituksessa käy ilmi (jos sen jaksaa kokonaan lukea), minulla on omia lapsia. Ihan kolmekin kappaletta.

  19. Jos kiinnostaa tulla paremmaksi vanhemmaksi, pitäisi oikeasti ymmärtää ihmisyyttä eli viime kädessä minuutta paneutumalla siihen kunnolla. Ne valmiit muka totuudet, joita maailmalla liikkuu, eivät ole sitä. Voin suositella tutustumaan Alkuajatus nimiseen uuteen elämäntieteeseen. Se ei kerro valmiita vastauksia, vaan auttaa löytämään ne vastaukset sieltä missä ne ovat, ja voin rehellisesti sanoa, että vaikka olin ennen ns. kunnon vanhempi, huomaan näin jälkeenpäin ettei se kutakuinkin normaalitason ymmärrys ollut edes lähellä siedettävää.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos vinkistä.

  20. Erinomainen kirjoitus. Kysehän ei ole siitä että niputettaisiin erityislapset tähän vapaan kasvatuksen kastiin vaan ne ihan tavalliset penskat joilla on välinpitämättömät vanhemmat. Ikäväkyllä tässä maassa on hurja määrä vanhempia joilla on ihan tavalliset lapset mutta vanhemmat eivät syystä tai toisesta välitä kasvattaa. Kaverivanhemmuus on yksi ilmiö tästä: puhutaan pienellekkin lapselle aikuisen kokoiset surut ja murheet, annetaan kaksivuotiaan päättää sellaisia asioita jotka pitäisi olla vanhempien vastuulla, istutetaan tietokoneen tai videoiden ääreen jotta itse päästään helpommalla eikä tehdä lapsen kanssa yhdessä asioita. Jos lapsen kanssa ei tee yhdessä,ei myöskään voi opettaa elämästä. Enkä tarkoita että videot ym pitäisi kieltää mutta ne eivät voi olla ainoa ratkaisu.
    Vapaa kasvatus käsitteenä on myös saanut niitä muotoja jotka ei ole ihan terveitä – kuten että lasta ei koskaan kielletä. Aikanaan kun olin ravintolahommissa törmäsin yhteenkin tälläiseen perheeseen. Kiireisen ravintolasalin lattialle levitettiin konttausikäisen lapsen lelut ja lapsi nostettiin syöttötuolin sijaan lattialle. Kun nätisti huomautin erilaisista vaaratilanteista (tarjoilija kompastuu lapseen,toinen asiakas kompastuu, lapsi saa kuuman annoksen niskaansa törmäystilanteessa jne) vastaus oli ”meillä on vapaa kasvatus”. Vappulounaat ovat tämän suhteen oivaa tarkastelukenttää. Menepä silloin sanomaan jotain kun pikkupetteri makaa poikittain lattialla tarjoilijoiden tukkeena kun ravintola pyöräyttää serviisissä 250 asiakasta..”meillä on vapaa kasvatus” . Just joo ja opettakaa edes peruskäyttäytymistä kotona… Ystäväni joka työskentelee ala-asteen opettajana, törmää vanhempainvarteissa näihin jatkuvasti. On open vika jos pikkupetteri heittää saksilla luokkakaveriaan. Ei suinkaan siinä, että kotona ei ole opetettu oikeaa ja väärää.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos Erika hyvästä kommentista. Ja siitä, että olit ymmärtänyt kirjoituksen pointin, etkä lukenut asian vierestä. Nimenomaan näistä välinpitämättömistä vanhemmista oli kyse.

      Ja noista esimerkeistä… AIVAN! Myös kirjoituksessa käyttämäni esimerkit lapionheittelijästä ja maustekurkkusormesta ovat tosia. Mua vaan kerta toisensa jälkeen kummastuttaa, kun vanhemmat seisovat vieressä ja antavat lastensa tehdä mitä tahansa puuttumatta asiaan.

  21. Niinpä. Open kokemuksella voin kertoa, että aika moni lapsi kuulee ”ei”-sanan ekan kerran muualla kuin kotona eli viimeistään koulussa. Vanhempainvarteissa on välillä hämmästyneitä vanhempia, kun kysellään ”mites meidän Pekka koulussa toimii?” juttuja. Joillekin nirsojen lasten vanhemmille tulee yllärinä esim. että lapsi syö koulussa kaikkea tarjolla olevaa ruokaa ihan mukisematta. Meidän luokassa kun ei muita vaihtoehtoja ole. Niinpä Pekka syö koulussa vihanneksiakin, vaikka ei kuulemma kotona ikinä pistä mitään vihannesta suuhunsa.
    Huomattu on myös, ettei se omena yleensä kauas puusta putoa. Eli kun koulussa ihmetellään lapsen jotain käytökseen liittyvää juttua, selviää asia yleensä heti, kun eka kerran tapaa vanhemmat. Tenavat kun ovat meidän vanhempien peilejä, uskokaa pois.
    Toki eri juttu ovat erityislapset, niinkuin alkuperäinen kirjoittajakin totesi. Mutta itse olen kyllä niille erityislapsillekin selittänyt heidän erityishaasteitaan ja todennut, ettei esim. ADHD oikeuta käyttäytymään huonosti. Joskus kuulee nimittäin pieniltäkin oppilailta selitystä ”En mä voi tälle mitään, kun mulla on ADHD.”
    Vapaata kasvatusta en ammattikasvattajana suosittele kenellekään. Lapset tarvitsevat rajoja ja rakkautta!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos Ope asiallisesta ja hyvästä kommentista! Se vielä vahvisti juurikin mun ajatusta, vaikken itse ammattikasvattaja olekaan, kaukana siitä. Mä uskon myös, että lasten käytös ja oleminen peilautuu sieltä kotoa. Kotoahan ne peruarvot opitaan. Sieltä se kaikki lähtee.

      On myös aika hurjaa kuulla, että lapsi osaa käyttää diagnoosia ikäänkuin tekosyynä käytökselleen. Ja kuten sanoitkin, olkoon kuinka kulunut fraasi tahansa, rajat ovat rakkautta. True that!

      1. Onko se ”en voi sille mitään kun mulla on ADHD” välttämättä selitys?!
        ADHD-lapsi saattaa tehdä jotain hyvin äkkipikaisesti eikä ehdi yhtään ajatella mitä tekee. Ja sittenhän se kielletty, hölmö juttu olikin jo tehty. Se lapsi ei oikeasti aina vaan voi sille mitään.

        Kaikkea ei tietystikään voi pistää sairauden piikkiin eikä sitä väärää toimintaa pidä hyväksyä vaikka onkin ADHD, mutta pitää ymmärtää että oikeasti se ADHD lapsi ei vaan voi aina toiminnalleen mitään :/

        1. ADHD:sta on nyt pakko sanoa sen verran, että sen kanssa usein sekoitetaan asioita. ADHD aiheuttaa toki impulssikontrollin heikkoutta, keskittymiskyvyttömyyttä, pakkoa liikehtiä jatkuvasti jne. Eli mielestäni on väärin pitää ADHD:n aiheuttamia fyysisiä oireita huonona käytöksenä, koska niille ei ADHD-ihminen voi mitään.

          Ei siis auta opettajan sanoa kerta toisensa jälkeen ADHD-lapselle, että istu alas, keskity, rauhoitu jne. kun lapsi ei sille juurikaan mitään voi. Sen sijaan kannattaa miettiä miten saa ADHD-lapsen motivoitua toimimaan oikein, jaksottaa kaikkea tekemistä tarpeeksi pieniksi osiksi jne.

          Mutta ei ADHD anna oikeutta esim. lyödä toista tai riehua tms. vaan ne ovat ADHD-lapsen kohdalla ihan yhtä huonoa käytöstä kuin muidenkin ja niihin pitää vielä erityistä hanakammin puuttua, koska kyseinen lapsi tarvitsee tavallista enemmän ohjausta oppiakseen reagoimana asioihin niin, että pärjää sosiaalisissa tilanteissa.

          T:ADHD-pojan ADHD-äiti

  22. Taas asiaa Päivi! Juttelin sun blogista tässä meidän porukoille ja kuulemma meidän 11 v. tunteekin jostain teidän vanhemman flikan

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hih, täällä on pienet piirit. 🙂

  23. Aivan mahtavaa, Päivi!!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Täng juu, rouva! (eiku olitkos sää vielä neiti?) 😉

  24. karjakko says: Vastaa

    Hyvä teksti! Tosi outoja kommentteja vaan jokusia, ihan niinko ei olis tota kirjoitusta lukeneet ollenkaan!
    Kyllä sitä täytyy joku roti olla lapsilla. Joidenkin vanhempien toleranssit vaan on vähän erilaisia. Mä kun oon sitä mieltä, että ”koko kylä kasvattaa”, niin saatan huomauttaa muillekin ku omilleni esim. jäätävästä metelöinnistä, jos oma vanhempi ei reagoi. Mä toivon myös, että muut uskaltaa sanoa mun lapsille, jos en ite just oo paikalla. Joskus tuntuu, että oonko liian tiukka joissain asioissa, mutta kyllä mä ihan hyvää ajattelen, sen toivottavasti jälkikasvu ymmärtää myöhemmin!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      On aina ihmisiä, jotka lukee aiheen vierestä tai haluaa lukea aiheen vierestä. Mä en enää jaksa alkaa asiasta vängätä, kun oon sen mielestäni jo aika monessa kohtaa selittänyt. Mutta onneks suurin osa on tajunnu pointin. 🙂

  25. Vakkarilukija says: Vastaa

    On tämä kummallista, että vaikka postauksessa nimenomaan sanotaan:
    ”Mä en puhu nyt erityislapsista. Mä puhun nimenomaan niistä lapas-vanhemmista, jotka eivät saa opetettua jälkikasvulleen, miten ollaan”, niin osa silti ottaa sen itseensä, vaikka heistä ei ole edes kyse. Kyse kun on niistä vanhemmista, jotka eivät edes yritä. Eivät komenna. Eivät välitä siitä, mitä lapsi tekee. Niitä vanhempia on, vaikka kuinka oudolta se tuntuukin.
    Lukijankaan ei tarvitse aivan mustavalkoisin lasein lukea näitä tekstejä. Olennainen pointti kyllä välittyi.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos! Hyvä, että välittyi. 🙂

    2. Katariina says: Vastaa

      Vielä joku aika sitten olisin voinut allekirjoittaa koko tekstin. Nyt tuntuu painolastina rinnanpäällä, ”Oonko mä just tommonen, josta ajatellaan lapasvanhempana?”. Kaksi ensimmäistä sai tiukat rajat ja heille se tepsi. Kolmannelle laitettiin tiukkoja rajoja ja hakattiin jatkuvasti päätä seinään. Olen tehnyt paljon ajatustyötä sen asian suhteen, ettei nuorimmainen olisi se, joka saa aina periksi, koska omassa sisaruskatraassani kävi näin ja ikävä kyllä pikkusiskoni ei oikein vieläkään selviä elämässä. Joten rajoja on pistetty.. ja pää on kuhmuilla. Väsyin. Kokeilin ignoraamista, ja se tepsi paljon paremmin. Huomio piti saada ja kun sitä ei saanut tempuilla, haettiin se sitten sillä, jolla se saatiin.
      Tämä on hyvä ja ajatuksia herättävä teksti, mutta älkää hyvät äiti-kollegat leimatko ketään vanhempaa ”lapaseksi” sen kohtauksen perusteella, mitä kaupassa näette. (Ja toki en nyt tarkoita, että niitä käsiä siellä liemessä saa uittaa, ketään satuttaatai paikkoja rikkoa). Valitettavasti tämä teksti myös kohottaa vain niitä, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan niitä hyvä käytöksisiä lapsia (vai olikos niissä luonne-eroja..?) ja polkee entisestään niitä, jotka luultavasti jo valmiiksi painivat vanhemmuusitsetuntonsa kanssa. Niitä, jotka tarvitsisivat voimaantumista, tsemppiä ja sympatiahaleja.
      On tottakai niitä, joita ei vaan kiinnosta. Joilla ei ole kykyjä. Missä raja? Ja kuka määrittelee milloin on kyseessä ihan hyvä ja välittävä, mutta äärimmäisen väsynyt mutsi ja milloin kyseessä on tunnevammainen tapaus (niin, sellainen mielestäni täytyy olla ettei omien lasten kasvatus kiinnosta). Kärjistetysti!!!!
      Seuraavan kerran, kun näet minun lapseni näpelöivän karjalanpiirakoita minun punnitessa banaaneja, en pahastu jos epämääräisen, vihamielisen tuhinan sijaan menet kertomaan lapselleni, että tuo ei ole kaupassa salittua. Väsyneiden vanhempien -ilmiössä yksi iso syyllinen on mielestäni yhteisöllisyyden puute.

      Ja pointti siis on tämä: teksti kritisoi lapasvanhempia. Mutta. On helppo laittaa ihmisiä purkkiin yhden sivusta katsotun tilanteen perusteella. Tämä ei ole kritiikki sinun kirjoituksellesi. Se on ajatuksia herättävä ja sen vuoksi erinomaisen hyvä. Tässä minun ajatukseni 🙂

  26. Itse olen pitänyt itseäni ”vapaan” kasvatuksen tuloksena, kun sain tehdä nuoruudessakin aika paljon asioita, mitä muut ikäiseni ei saanut. Olinkin aina itsenäinen ja itsepäinen, mutta ehkä tämä juontikin siitä, että olin saanut tietyt arvot jo heti lapsuudessa, koska loppujen lopuksi olin hyvin ”kiltti” teini, vaikka vapauksia olikin. Toisaalta olin ”vain” eläväinen lapsi, en ”ilkeä”. Vapaus tuo myös vastuuta tullessaan. Nyt kolmen pojan vanhempana nuorimmaisen kohdalla huokailen useastikin… ei näemmä samat kasvatuskeinot saa samanlaista tulosta aikaiseksi sitten millään 😀 Siinä missä vanhin on se ”aina iloinen ja tunnollinen” nuorin on vielä hyvin raakile riiviö muistuttaen keskimmäistä 😉 Mutta tiedän myös tässä kirjoituksessa mainitut ”pellossa kasvaneet” ja kyllä niiden kohdalla aina itsekin huokaisee… Hyvä ja rohkea kirjoitus! Kiitoksia 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kyllähän nuo mukelot on kaikki tosi erilaisia. Vaikka samoista aineksista tulisivatkin, voi joku olla kuin ”herran terttu” ja toinen kovakalloinen yksilö. Eihän ne aina usko, eikä niiden kai oikein kuulukaan. Mutta meidän tehtävä on yrittää opettaa oikea ja väärä ja toivoa vaan pirun kovasti, että jossain vaiheessa menee perille. 😀

  27. Nykyään on kovin muodikasta kasvattaa lapsia sanomatta heille EI. ”Kato, ku voi tulla paha mieli piltille”
    Joo, onhan näitä.

    Ymmärrän kirjoittajan pointin.
    Ymmärrän myös kommenttiketjussa älähtäneiden erityisten vanhempien tuskan. Siitäkin huolimatta, että kirjoittaja erikseen rajaa erityislapset tämän ”kasvatusarvostelun” ulkopuolelle.

    Meidän lapsi nimittäin näyttää juurikin myös tuolta. Monet kerrat on nolottanut niissä päiväkodin ja koulun juhlissa, kun lapsi on laittanut parastaan. Hän on se lapsi, jonka luokkakavereiden vanhemmat käännyttävät jo kotinsa ulko-ovella: meille et saa tulla. Häntä ei todellakaan kutsuta lastenkutsuille. Meidän lapsi on se, josta muut vanhemmat kantelevat opettajalle: etkö voisi tehdä sille jotain? Eikä sen vanhemmat voi laittaa sitä kuriin?
    Minun lapseni on se, joka on aina liikkeessä. Pörhältää paikalle ja sotkee tullessaan toisten leikit.

    Hän on erityinen, vaikka ei heti näytä siltä. Hän on niin erityinen, että häntä saa arvostella ja ”opettaa”, nolata ja ”kasvattaa” julkisesti ja kaikkien toimesta. Mitä vieraampi aikuinen, sen varmemmin neuvoja satelee.

    Meillä on maailman parhain ja rakkain lapsi. Raskaampi kasvattaa, kuin sisaruksensa. Lapsi, joka saa pettyä maailmassa useammin kuin terveet sisaruksensa. Lapsi, jonka syrjiminen ja kiusaaminen on ihan sallittua, ”kun se kerran on sellainen”. Ja vaikka lapset eivät kiusaisi, lapsen antaisivat anteeksi ja unohtaisivat, heidän vanhempansa muistavat ja ylläpitävät lapseni kiusaamista.

    Meidän lapsella on mitä ihanin opettaja! Opettaja, jolle lapsemme käytös on varmasti haastavaa. Mutta opettaja, joka on reilu. Vaatii sen, mitä toisiltakin, mutta näkee myös lapsemme erityisyyden taakse. Näkee myös sen työn, jota me vanhemmat teemme. Sen työn, joka ei satunnaiselle ohikulkijalle kyllä varmastikaan aukene.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä ymmärrän toki myös erityislasten vanhempien tuskan. Tai en varmaan voi sanoa ymmärtäväni, mutta voin ainakin yrittää ymmärtää.
      Mutta kuten monessakin kohtaa jo rajasin, kyse ei ole nyt tästä aiheesta. Erityislapset käyttäytyvät alussa kuvailemallani tavalla suurelta osin varmasti eri syystä, kuin nämä ”lapas-vanhempien” lapset. Ja näistä välinpitämättömistä aikuisista tässä oli nyt kyse.

      1. Erityislapset vanhempana, lapsen joka käyttäytyy kuin ”kuriton kakara”, törmää juurikin näihin yleisön ennakkoluuloihin ja ”tietoihin” siitä, millainen kasvattaja minä olen. Kommenttinetjussakin esiin tullut ”koko kylä kasvattaa” -aate oikeuttaa juurikin sen, että vieraat aikuiset saavat laukoa lapselleni mitä mielivät. Vaadin minäkin lapseltani normaalioloissa hyvää käytöstä, mutta valitettavasti joudumme välillä olemaan ihmisten ilmoilla myös silloin, kun Lapsellani ei ole päällä sellainen ”normaali tilanne”. Ja vaikka minä näkisin kuinka hän tsemppaa, se ei todellakaan varmasti välity hänen käytöksestään vieraammalle ihmiselle.

        Paljon mielipahaa, taustalla hyvää tarkoittavia ajatuksia.
        Tai vain sitä pinttynyttä asennetta, ettei tuokaa osaa kakaroitaan kuriin laittaa. Mitä jyrkempiä mielikuvia kasvatuksesta meidät kohtaava vieras aikuinen omaa, sitä todennäköisemmin hän tuottaa minulle ja lapselleni pahaa mieltä. Eikä muuten vain ja ainoastaan kurin kannattajat. Minulle huomauttelevat myös ne, joiden mielestä ohjaan ja kontrolloin lapsiani liikaa, pidän yllä lian kovaa kuria. ”Oletteko jossain armeijassa vai?”

    2. AnnieRouva says: Vastaa

      Mua ärsyttää, että erityislasten vanhemmat ovat täällä nyt moneen kertaan älähtämässä, että heidän lapsensa käyttäytyy näin, mutta syy on eri kuin tekstissä kuvattu.

      Moneen kertaan on selitetty, että tekstissä ei nyt puhuta erityislapsista. Silti jokainen haluaa erikseen kertoa tarinansa.

      Lataan suoraan: Oli erityislapsi tai ei, jos lapsi kaupassa uittaa sormiaan kurkkuliemessä tai näpelöi paistopisteen pullia, eikä vanhempi tee sille mitään, kritisoin vanhempaa.

      Kaikenlaiset mielenosoitukset lapsilta kaupassa: Niiden takana voi olla erilaisia asioita; mainittua ADHD:ta, huonotapaisuutta, kehityshäiriöitä tai mitä tahansa, joista vanhempia ei voi kritisoida.

      Mielestäni on kuitenkin parempi, jos vanhempi aiheuttaa lapsen kanssa ”kohtauksen” ja kurkkuliemestä yhytetty lapsi alkaa parkua, kuin se, että toimintaan ei puututa millään tavalla.
      Minä en kritisoi vanhempia, joiden jälkikasvu huutaa käytävillä, kun vanhempi taistelee ja yrittää pitää kuria, vaikka tuloksena ei olisi aina kiltisti hiljenevä ja hyväntahtoinen piltti. Kritisoin vanhempia, jos tilanne on niin kriittinen ja vanhempi niin väsynyt, ettei jaksa kontrolloida sitä, mihin purkkeihin lapsi kaupassa (julkisella paikalla) kätensä työntää. Lapsihan ehtii tietysti moneen paikkaan vanhempansa huomaamatta, ja tässäkin pointti on PUUTTUMINEN, KUN TOIMINTA HAVAITAAN.

      Ei kurkkupurkista voi vain kävellä koomassa ohi, jos oman kersan näpit ovat purkissa. Ei paistopisteestä voi kävellä ohi, jos oma lapsi näpeltää myynnissä olevia lihapasteijoita. Oli erityislapsi tai ei.

  28. lastenpuolesta says: Vastaa

    Meillä ollaan tarkkoja käytöstavoista , sekä toisten kunnioittamisesta. Jo siitäkin syystä, että itse työssäni ja elämässäni olen huomannut näiden avujen auttavan monessa asiassa eteenpäin, ja olevan tärkeitä avuja elänässä. Muuten joudun ikäväkseni katkerana myöntämään , että näitä oppeja ja rakkautta lukuunottamatta olen saanut aika vapaana kasvas. (Aina se , joka olisi saanut olla kaveriporukasta pisimpään ulkona.. Tai oikeastaan niin kauan kuin oikein pyytämällä halusin) Käytösopit annan lapsilleni eteenpäin, mutta rajoitusten suhteen olen äitiäni tiukempi, ja vain lasteni tähden, koska tiedän kuinka tärkeää se on, kun äiti soittaa ja käskee syömään, pakottaa kesken pelien kotiin, tai kieltää lähtemästä kaverille koti viikonlopun. Edellisiä lainaten rajat luo rakkautta ja läsnäoloa sekä tuo sen turvallisuudentunteen lapselle. Kiitos sinulle vielä hienosta kirjoituksesta.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos sinulle hyvästä kommentista. Luovathan ne asetetut rajat juurikin turvallisuuden tunnetta ja välittämistä. Lapsi kyllä ymmärtää olevansa tärkeä, kun hänelle asetetaan rajat.

  29. Moi. Oma kokemus: 3 kovakalloista poijjaankloppia. Kaikille rajat asetettu ensin puhuen. Sitten fyysissesti asettaen. Ei siis väkivalloin. Vanhin nykyjään 22- vuotias opiskelija, toinen 18- vuotias opiskelija ja nuorin 15- vuotias rebelwithout a cause.
    Yks neuvo jota kuulin joskus 28 vuotta sitten kuului; jos on kova pää, tarvii olla sitte sitä kovempi perse. Lukion matematiikanmaikka sanoi näin ja olin silloin vaikuttunut siitä ideasta.
    Olen sittemmin osaltaan soveltanut sitä omiin kovakalloisiin vaihtelevalla menestyksellä. Ihan ok on mennyt, mutta jos nuo pennut osoittaa samanlaista kovakalloisuutta kuin sulla on, son vaikeaa.
    Mielestäni siinä vaiheeessa joutuu soveltaan taas itteensä tuota sanontaa.
    Itellä on adhd, ja se josku vaikeutta näitä juttuja mutta ihan ok silti on menny, kyllä pystyy jos haluu.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Multa meni ehkä hiukan jotain ohi tästä sun kommentista, esimerkiksi vaikka nyt mun kovakalloisuuteni. Että ihan en tajunnu. Mutta kiitos silti. 🙂

  30. Vauhtinakki says: Vastaa

    Mä tunnistan tästä kirjoituksesta meidän tarhan ” no äläs nyt isin ja äidin” Näiden rinsessat kirmaa ja huutaa joka aamu tarhan käytävillä ja isi vaan laukoo lakoonisesti ” no äläs nyt” Välillä tekisi itse mielu karjasta että NYT LOPPU toi meuhkaaminen…mut ei se näytä no äläs nyteiltä loppuvan. Samoin nää rinsessat saa tuoda leluja vaikka ei oo lelupäivä ja pukeutua naamiaiasuihin kauppaan ja tarhaan vaan koska ne tahtoo ja äläs nytit ei kiellä…Sielöä sit 20 muuta kyselee et miks meil ei oo lelupvä jokapvä…

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Jep, juuri näitä mä tarkotan.

    2. Katariina says: Vastaa

      Tämä nyt on täysyin OF TOPIC, mutta minulle ei ole ihan täysin auennut, miksi lapsi ei saa pukutua naamiaisasuun? Tämä kysymys heräsi itselleni, kun vanhimmat poikani halusivat aina pukeutua shortseihin. Kesät ja talvet. Kylmemmällä kelillä pukivat ensin pitkät housut ja sitten ne shortsit siihen päälle. Kotona sai olla näin, mutta kun jonnekin lähdettiin piti shortsit riisua. Lapset pyysivät perusteluita, eikä minulla ollut antaa muuta kuin ”no..ööö…kun ei muutkaan..”. No, sitten mentiin niin. Ajattelin, että kyllä se ympäristön paine jossain vaiheessa tulee (niinkuin tulikin), turha siitä on murehtia silloin kun ne ei vielä siitä itse mitään ymmärrä. Ei tainnut olla niin vaarallista. Onko naamiaisasun pukeminen?

      1. Meinasin sanoa ihan saman. Kyllä meiltä on välillä käynyt hämähäkkimies tai Jack Sparrow lähikaupassa. En keksi yhtään syytä miksi se olisi mitään muuta kuin suloista.

        Ja ehkä meillä on edistyksellinen ja ihana päiväkoti, mutta sinne saa kyllä koska vaan viedä omia leluja. Ehkä siksi niistä ei kadehdita tai tehdä liian suurta numeroa, ja lapset voi todellakin viedä sinne välillä vaikka pelkän tikkarin tikun, jos ovat keksineet hienon idean miten sillä seuraavana päivänä leikkivät, ja muut lapset ovat ihan yhtä fiiliksissä.

        T: ADHD-pojan ADHD-äiti

  31. -pulkannaru- says: Vastaa

    Aina totuus ei ole niin mustavalkoinen. Omaan 3 poikaa. Joista yksi on tekstin kuvailun kaltainen äkkiä katsottuna; hän on lievästi autistinen. Mutta koska vain lievä, se ei näy päällepäin, eikä lue otsassa.

    Kun 11v ja kokoiseni päättää kiivetä kassojen päähän seisomaan, aiheuttaa se närkästystä. Tulee kyllä käskystä alas, mutta saman tien todennäköisesti alkaa syömään paitaansa. Hämmentyessään tekee niin. Saattaa tehdä kävellessään vaikka mitä ihmeellisiä kurkipotkuja, hypähtää tms. Ilman varoitusta. Vaikka pidän kädestä kiinni. Kertaakaan ei ole muita satuttanut, mutta silti se melkoisen mulkoilun määrä..
    Ei ole paha, vaan iloinen poika. Joka ei voi motoriselle levottomuudelleen mitään. Ymmärtää, on kiltti, ns. Normaalin ymmärryksen omaava, mutta silti erilaisena saa kommentteja. Ei kukaan sitäkään ansaitse.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Aivan. Tulee käskystä alas. Sinä siis käsket hänet alas.

      Itse olen ollut useamman kerran työntekijän ominaisuudessa täysin vastaavassa tilanteessa. Oli kyse sitte pirun korkeasta grillihiilikasasta tai polttopuupinosta, n. eskari-ikäinen poika kiipesi sinne ihan joka kerta. Ja joka kerta hänen äitinsä hymisteli kassalla muiden katsoessa vierestä, että rämähtääkö muksu päälleen, hajottaako kaupan omaisuutta, vai mitä tapahtuu. Ja lopulta puutuin siihen itse, kun äiti ei saanut hymistelynsä takaa sanottua mitään.

      Tätä mä tarkoitan. En sun kaltaista vanhempaa.

  32. Toinen opeopiskelija says: Vastaa

    Vapaata kasvatusta ei ole olemassa – kasvatuksella on aina jokin tarkoitus. Ei siis voi sanoa kasvattavansa jos ei huomioi lapsen käytöstä, kerro oikeasta ja väärästä, anna esimerkkiä hyvistä käytöstavoista ja tavoista toimia sekä aseta rajoja. Kaiken ei tarvitse olla kieltämistä, välillä voi miettiä miksi en halua lapsen tekevän/käyttäytyvän noin ja yrittää löytää toisenlainen lähestymistapa asiaan. Jos kaikki on pelkää EI:tä, se menettää nopeasti merkityksen. Esimerkkeinä nämä huutavat lapset kaupassa. Haluaako huomiota, onko nälkä tai väsy tai muuten vaan huono päivä? Ei lapsi itsessään ilkeä ole. Ja jos torut, muista torua tekoa, älä lasta. Summa summarum: jokainen tarvitsee rajoja ja rakkautta, ne pitää vaan osata ilmaista rakentavalla tavalla. Pellolla kasvaneet eivät ole saaneet kasvatusta ollenkaan.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Erittäin hyvin kommentoitu, kiitos!

  33. Vaikka minulla ei ole ainukaistakaan lasta omasta takaa, rohkenen kuitenkin sanoa pari mielipidettä näin sivustaseuraajana ja töitteni puolesta lasten ja eläinten kanssa paljonkin puuhanneena.

    Suurimpia vihollisia ovat epäjohdonmukaisuus, kiitoksen puute tai vääräaikaisuus, korjausliikkeiden viivästyminen, kasvattajan näkemyksen puute, vaihtoehtoisen käyttäytymismallin puuttuminen.

    Epäjohdonmukaisuus on yleistä, joskus ei vaan jaksa huomauttaa. Lapsi tai eläin näkee tässä oivan aukon mistä luisua…viimeksikin mä sain, viimeksikään mun ei tarvinnut. Ehkä tähän on paras lääke miettiä mikä elämässä on oleellista. Sellaisten rajojen asettaminen, missä ei ees itse jaksa pysyä, on turhaa. Epäjohdonmukaisuus saattaa saada ongelmat räjähtämään silmille sen sijaan, että edessä olisi normi vääntö.

    Vaikka aattelis, että kyllä lapsi tiettää milloin se on toiminut oikein, että ei tarvitse turhaan kehua ja kiittää, niin motivaatiohan siinä hukkuu. Kyllä oikeasta toiminnasta voi kiittää ja miettiä mikä kenellekin on palkinto. Mikään ei nosta mielialaa paremmin kuin onnistumisen tunne. Kiitos voi olla myös vääräaikaista eli liian myöhään tai tulla ennen kuin tehtävässä on edes onnistuttu (lahjonta). Oikeampi lähestymistapa olisi pilkko tehtävä pienempiin osiin jolloin lahjonnan sijaan (jos siivoat huoneesti saat….), voisi ensin patistaa lapsi keräämään lelut – palkita siitä ja sitten vasta siirtyä seuraavaan tehtävään. Jokainen tietää kuinka uuvuttavaa on ees aatella joulu- tai juhannussiivoa. Voi olla niin uuvuttavaa, ettei jaksa ees aloittaa :D.

    Korjausliikeen myöhästyminen liittyy kahteen edellämainittuun. Valveutunut kasvattaja huomaa koska ollaan menossa metsään ja välttää tilanteeseen ajautumisen jo lähtökohtaisesti. Omissa mietteissään oleva aikuinen huomaa, kun kurkkuämpärin kiva luukku on aukeemassa – et Erkki, sinne ei kättä saa laittaa. Väsynyt vanhempi kiskoo Erkin nyrkkiä ämpäristä. Lapas vanhempi kääntää selkänsä. Tämä nyt aika karrikoiden.

    Kasvattajan näkemyksen puute voi ajaa ongelmiin. Näkemyksen puutetta voi olla siinä, ettei vaan yksinkertaisesti ole samalla kartalla muiden kasvattajien kanssa, ei pidä oleellisena kertoa Erkille, että kurkkuämpäriin ei kättä laiteta. Toinen on kasvatuksellisten taitojen puute, ei osata puuttua, eikä korjata, ei edes kiittää. Viimeisen kosketus kasvatuksen pedagogiikkaan voi olla omien vanhempien antamat mallit, ja sen jälkeen ei ole ollut kiinnostusta tai tarvetta pohtia asiaa miltään näkökantilta.

    Eläimen käytöstä on usein helpoin korjata tarjoamalla kriisitilanteisiin ihan uusi käyttäytymistapa ja palkita siitä, jolloin vanha tapa saattaa sammua, kun uusi juttu yleistyy. Pelkkä kieltäminen harvoin riittää, jos lapsella ei ole hajuakaan mihin sen rumpukapulan sitten työntäisi. Jos ei tiedä mitä sillä voisi tehdä, yksivuotias tunkee tavaran lähtökohtaisesti suuhunsa. Vaatii toki viitseliäisyyttä sanoa 6-vuotiaalle suihkukoneelle, että ottaisitko pussiin viisi mandariinia ja punnitset ne, MUTTA sillä saatetaan päästä ohittamaan se kurkkupurkki.

    Mun pointteja voi toki arvostella, koska lapseton. Ja sorry kirjoitusasu – väänsin vaan lonkalta.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tässä on monta hyvää pointtia. Lapset on aivan kingejä muistamaan noi epäjohdonmukaisuudet. Ja hukkuuhan se varmaan kaikilta joskus. Väsymyksen tai jonkun muun takia. Mutta pääosin olis pidettävä kiinni aloitetusta ”tuomarilinjasta”. Kun on päätetty mitä vihelletään, vihelletään ne kaikille samalla tavoin joka kerta. Paitsi jos on perusteltua muuttaa käytäntöä. Ts. on joku täysin turha kielto tai sääntö kyseessä.

  34. ihmettelijä says: Vastaa

    Olen törmännyt lapseni kaveripiirissä yhteen tällaiseen lapseen. Kahdesti tämä lapsi on ollut minun järjestämässäni tilaisuudessa kutsuttuna, ja molemmilla kerroilla törkeästi tuuppinut pienempiään.
    Ensimmäisellä kerralla en ollut lähietäisyydellä, mutta muut vanhemmat kielsivät ja puuttuivat asiaan, sillä kaksi vuotta itseään nuorempaa kohtaan tehty väkivalta oli oikeasti jo hiukan vaarallisen oloista. Toisella kertaa oli kohteena tuuppijan oma pikkusisarus, joka ei päästänyt ääntäkään lelujen päälle kaatuessaan, ja vaikutti siltä että raukka on jo tottunut toimimaan isomman nyrkkeilysäkkinä. Molemmilla kerroilla lapsen äiti oli lähietäisyydellä, eikä puuttunut asiaan. Toisella kertaa olin niin yllättynyt ja järkyttynyt, etten saanut itseäkään sanottua lapselle mitään. Kummallakaan kerralla lapsella ei ollut mitään ”syytä” toimiinsa, ilmeisesti vain vähän tylsää.
    Olen miettinyt jälkikäteen, miten ottaisi asian puheeksi lapsen vanhempien kanssa. Eniten minua harmittaa se, että omat lapseni jo sanovat, ettei tämän tuuppijan kanssa kukaan halua leikkiä. Minkä karhunpalveluksen vanhemmat lapselleen tekevätkään!

  35. Tapani Pitkänen says: Vastaa

    Herrajumala miten hyvä kirjoitus!
    Näin se juuri menee, miksi koti ja vanhemmat eivät voi kasvattaa lapsiaan!!!!!! En ymmärrä nyky kokemusten perusteella vapaata kasvatusta. Mielestäni vapaan kasvatuksen ”edustajat” jättävät kasvatuksen muille. Mielestäni opettajia syyllistetään aivan liikaa, yhteiskunta antaa opettajille aivan liian vähän edes mahdollisuuksia toimia ja vaikuttaa sitten kun tuli on jo työnsä tehnyt. Yleensä seuraava kasvattaja ketjussa onkin sitten jo poliisi tai jonkunasteinen viranomainen, heiltä ei enää kyllä apuja saada, työt pitää tehdä ajallaan ja vanhempien olla VANHEMPIA ajallaan, tämä on oma mielipiteeni asiaan. t teuvo

  36. Autistipojan äiti says: Vastaa

    Meille syntyi täydellinen poika, huokaisin helpotuksesta kun oli kymmenen sormea ja varvasta. Vauva kasvoi ihan normaalisti. 1 vuotiaana oli aika rauhallinen, mutta omapäinen. 1,5-2v välillä tapahtui jotain, lapsi lakkasi ottamasta kontaktia, puuhasi omiaan, ei totellut, ei osannut tehdä mitään käskystä, sanat katosivat. 3,5 vuotiaana vasta diagnosoitiin autismi. Ei mulle tullut mieleenkään että lapselle voisi tulla jotain, olihan hän syntynyt terveenä. Eli ne 1-3 vuotiaat huonosti käyttäytyvät voivat olla erityislapsia, mut vanhemmat eivät vielä tiedä sitä ja ovat väsyneet ainaiseen komentamiseen, ainakin yleisillä paikoilla. Me emme voi tietää toisten perheiden taustoja. Tottakai löytyy varmasti niitä perheitä joilla on se vapaa kasvatus, mutta mistä voit tietää varmasti?

  37. Voi harmi nakitjamutsi! Noin hyvä kirjoitus ja silti joudut puolustelemaan kantaasi. On ehkä helpompi arvostella kirjoitusta kuin myöntää, että on itsekin ollut jossain tilanteessa vanhempana lapanen. Minä ainakin olen ollut, vaikka olen kurin, järjestyksen ja hyvien tapojen kannattaja ja kasvattaja. Ihmisiähän me kaikki vain ollaan!

  38. Vaikuttaa siltä, että olet nähnyt ympärilläsi vanhemmuudesta erilaisia tuokioita, josita sinulle on syntynyt vahva käsitys, että on tietynlaisia vanhempia, jotka eivät aseta lapselle rangaistuksia, ja olet päätellyt, että tämä on syy, että lapset eivät osaa käyttäytyä ja hakevat negatiivista huomiota. Kehotan tutustumaan kehistypsykologian tutkimuksiin. On tehty myös tutkimuksia, millaisella vanhemmuudella seuraa minkälaisia lapsia, ja minkälaisia vanhempia näistä lapsista itsestään tulee – kolmen sukupolven seurantoja. Tutkimuskertymä alkaa olla jo hyvin mittava, niinkin mittava että kuva on todella monimuotoinen, ja yhteenvetona on voitu todeta, että näyttää siltä että paras hyvän vanhemmuuden selittäjä (jos kriteerinä on tasapainoiset lapset jotka kykenevät kasvattamaan itse tasapainoisia lapsia) on sensitiivisyys. Se tarkoittaa sitä, että kykenee kuulemaan (juuri tämän) lapsen tarpeita ja vastaamaan niihin riittävän oikealla tavalla (juuri tämän lapsen huomioiden).

  39. Jatkan vielä sen verran, että klassisesti on erotettu haitallisina mm. ns. autoritäärinen vanhemmuus (löyhästi suomennettuna, tiukat rajat ja kova auktoriteetti) ja laiminlyövä vanhemmuus (tämä ei tarkoita niin yksinkertaista tilannetta kuin rajojen puuttuminen, kuten julkisuudessa koko ajan näkee väitettävän, vaan sitä että lapsi ei saa tarvitsemaansa lämpöä ja vuorovaikutusta ja yhdessä käytävää elämän opettelua lapsen rinnalla (vs vastustajana, pomottajana, ylhäältäpäin ja etäältä käskyttäjänä)). Mitä curling-vanhemmuuteen tulee, olen työskennellyt lasten kanssa kohtalaisen paljon ja yhtäkään lasta en ole vielä nähnyt, jolla olisi ollut ’liian turvallista ja asiat liian hyvin’, jollaista näkee välillä päiviteltävän.

  40. Hieno kirjoitus ja pointtina juuri _välinpitämättämättömät_ vanhemmat. Heitä ikävä kyllä on, vaikka sivusta yhden tai muutaman tilanteen seuranneena sellaisia päätelmiä ei voikaan tehdä. Olennaisinta on mielestäni se, että näitä vanhempia on. Kaikkein eniten opettajana toimiessa tuskailua ovat aiheuttaneet vanhemmat, jotka eivät osoita mitään kiinnostusta omaan jälkikasvunsa tilanteseen: ei onnistumisiin ja ilon hetkiin tai haasteisiin ja esimerkiksi pahaan oloon. Oli taustalla oleva syy mikä tahansa, silloin lapsi kärsii. Joskus se syy on tulosta omasta väsymyksestä tai muusta ongelmasta ja silloin voimavarat eivät vain riitä. Uskon kuitenkin että joskus on vain kyse siitä, että ei välitetä.

    ”Raivarilapsia” on monenlaisia, samoin kuin vahempia. Joskus haaste saattaa olla nimenomaan koulu. Kotona ei ole ongelmia ja koulussa ilmeneviä haasteita ei vain saa kotona tapahtuvalla kasvatuksella ja keskustelulla ylitettyä. Kun rajojen asettaminen ja rakkauden osoittaminen myös jälkipuinneissa (openkin pitää olla aikuinen, joka välittää ja jota kiinnostaa – rakkaus väljässä merkityksessä) alkaa tuottaa kuukausien tuskailun jälkeen hedelmää, on olo valtavan helpottunut. Joku lapsi osaa pienestä vinkistä suunnata rauhoittumaan ja käsittelee tilanteen keskustellen pystyen hahmottamaan, mitä tapahtui. Tai toinen huomaa open merkistä että menee liian lujaa ja muuttaa toimintaa.

    Tärkeintä mielestäni kasvttajana (vanhempi tai kasvatusalan ihminen) on se, että on turvallinen ja välittävä. Rajat ovat olemassa, mutta niiden rikkomista ei seuraa henkinen tai fyysinen ydinräjähdys. Lapsen täytyy saada uskaltaa olla sellainen kuin on ja uskaltaa keroa kaikki hölmöilytkin. Niitä hölmöilyjä sitten pohditaan yhdessä ja selvitetään, mikä siinä oli niin hölmöä. 🙂 Joillekin lapsille vai tiukka puuttuminen toimii, toisille ei ollenkaan. Samoin huomiotta jättäminen toimii joillakin, joillakin ei. Täytyy löytää oikea juttu jokaiselle lapselle

  41. Myös ope says: Vastaa

    Kuten täällä on muutama ope kirjoittanut, niin lapset oppii (perus)käyttäytymisensä kotona, ei koulussa. Koululla on toki merkitystä, sitä en kiellä. Toisella asteella opena toimiessa sitä huomaa minkälaisen käyttäytymisen nuori on jo oppinut. Huonosti käyttäytyvien nuorten kohdalla sitten odotetaan, että me koulussa korjaamme asian kolmessa vuodessa. Ei tule onnistumaan. Tiettyihin asioihin voi toki vaikuttaa, mutta käyttäytymistä on aika vaikea enää siinä vaiheessa kolmessa vuodessa korjata.

    Eli lapsen kasvatuksessa tehdyt asiat (olkoon sitten hyviä tai huonoja) voivat näkyä vielä aikuisiälläkin. Niin ja todellakin lapset oppivat toimintamallinsa vanhemmiltaan! Vielä toisen asteen opettajanakin sen huomaa, kun tapaa nuorten vanhempia. Kotoa se kaikki saa alkunsa…

    Olinpa tässä taannoin paikallisessa ruokakaupassa. Kassalla oli minua ennen äiti kolmen lapsensa kanssa. Pienimmäinen lapsi (n. 5 v) huusi tolkuttomasti jonkin karamellin perään, että hän haluaa sen (siis sellainen itkupotkuraivari -tilanne). Äitinsä ei karkkia luvannut, joka oli siinä tilanteessa sinänsä hyvä. Mutta sitten… olin saanut omat ostokseni maksettua ja lähdin kaupasta. Äiti lapsineen oli siinä tuulikaapissa ja edelleen he kävivät neuvottelua siitä karkista ja äiti oli lähdössä hakemaan lapselleen vielä sen karkin. Jos olisin itse ollut äidin asemassa, niin olisin jättänyt alkuperäiset ostokset kassalle ja lähtenyt mukuloitten kanssa kotiin. Ihmetyttää vaan tässäkin se, että miksi ensin muka kielletään, mutta sitten annetaan periksi. Sitten vielä nuorenakin pitäisi kaikki saada tehdä miten haluaa ja oman pään mukaan…. Näitä näkee niin paljon opettajana.

  42. perhepäivähoitaja says: Vastaa

    Olen röyhkeä enkä lukenut jokaista kommenttia.

    Haluan nyt kuitenkin heittää tähän, että muistakaa isompien lasten vanhemmat myös pienten uhmaikä. Meillä se lähti juuri käyntiin ja voi luoja tätä meininkiä!
    Lapsi käyttäytyy juurikin, kuin ei koskaan olisi rajoja asetettu ja kaikki olisi sallittu. Oikeasti hän nimenomaan tekee kaikkea sitä, mitä on aiemmin kielletty, nähdäkseen, mitä me vanhemmat teemme. Eilen oli menossa autotielle bussin alle ilkikurinen virne naamallaan!

    Ehdin jo miettiä, mitä olen tehnyt niin väärin, että kasvatin riiviölapsen 🙁 Onneksi kävimme ystäväni luona, jolla on jo useampi lapsi ja hän kysäisi, onkos uhma iskenyt, jonka jälkeen tajusin Googlata, että apua, meillä se on melko aikaisin tullut kuvioihin! (MLL:n sivuilla oli lohdullisia ohjeita, että kyse ei ole huonosta kasvatuksesta vaan suhteen läheisyydestä – läheisimpiä testataan pahiten)

    Ja kyllä, lapsi ymmärtää ei-sanan, muttei vielä ymmärrä, mitä tapahtuisi, jos jäisi auton alle 🙁

    Eli, älkää heti menkö neuvomaan, että pistä se lapses kuriin. Pistän kyllä, mutta on tämä minullekin uusi tilanne enkä todellakaan tiedä, mitä kaikkea kamalaa tuo kultamussukka keksii yhtäkkiä riiviöidä (esim. kaupassakäynti oli aikamoista helvettiä, jonka jälkeen piti lapsi köyttää rattaisiin ja sitten se vasta huusikin – kyllä mietin, mitä muut ajattelee, onneksi ei kukaan tullut neuvomaan!).

    Ja ymmärrän, ettei aloittaja/bloggaaja/mutsi tätä tarkoittanutkaan. Halusin vaan sanoa, kun tuntui, että kommentit meni siihen suuntaan, että lapset aina tottelee, kun vanhemmat vaan kieltää. Uhmaikä voi olla toisilla ihan kamalaa, vaikka selkeät päivärytmit, kaverit, säännöt, rajat, rakkaus, ravinto jne. olisivat kunnossa!

    Tämä aamu aloitettiin puremalla minua, mutta muuten ollaan menty kivasti ja lapsikin on oppinut sanomaan, että haluaa olla ”nätisti”. Ruokailussa rupesi sotkemaan, mutta kun sai toisen mahdollisuuden yrittää uudelleen, nätisti juoda mukista ja syödä soppaa lusikalla eikä sekoittaa niitä (toinen vaihtoehto oli, että ruuat ja juomat menevät pois), hän hoiti homman kotiin 🙂 Kyllä tämä tästä, ymmärtäkää myös meitä muita vanhempia.

    1. Hei..mutta sinähän juuri yrität. Mistä olikin tämän blogin kirjoittajan pointti :). Pitää asettaa rajat ja pitää niistä kiinni. Sinä teet niin, joten älä huoli.
      Itse katson kyllä kieroon, jos kaupassa ei saada lasta kuriin. Kyllähän ne siellä huutaa haluan sitä, haluan tätä..väsymystään tms. Mutta vanhempana tällekin on asetettava stoppi, niinkuin sinä teet ”sitomalla hänet kärryyn ” :).
      Itsellä 2 lasta, 2 ”lapsipuolta”. Kaikki erilaisia. Poikani on ollut aina vaikein tapaus.Ei adhd:tä mutta monimuotoinen kehityshäiriö syntymästä saaneen hapenpuutteen johtuessa. Osaa asioita,toisia viiveellä. SILTI hänkään EI SAA mitään erityiskohtelua. Hänelle itseasiassa on tiukemmat säännöt kuin muille, koska jatkuvaan koettelee. Tämä on helpottanut iän myötä jo mutta vieläkin kyseenalaistaa.
      Nyt on tehty paperille kotiin kotityösäännöt ja kouluopiskelusäännöt ja näillä mennään. Turha kysyä, kyseenalaistaa. Ne näkee lukea itse, eikä tarvitse huomauttaa. Jos tarvitsee, kotiarestia. Hyvin yksinkertaista.
      En muista enää aikaa millaisia omat olivat kaupassa mutta kyllä ne käyttäytyi (poika ehkä huonommin mutta ei sentäs uitellut käsiään missään :D)
      Olen sanonut lapsille suoraan kun olivat pieniä, että jos menet autotielle ja jäät autonalle sun pää irtoaa/kuolet..Kamalaa ehkä mutta tosiasiaa! Turhaa lapsille on lässyttää ettei mitään satu, kiipeä vaan ja tee niinkuin sinusta hyvälle tuntuu. Elämä kun ei ole yhtä pumpulissa elämistä. Mitäs sitten, kun nämä vapaankasvatuksen hedelmät, rakkautta jääneet lapset, hakatut tms..joutuvat kokemaan eron/läheisen kuoleman/vaikeaa koulussa…Ne todennäköisesti ovat näitä kattoampujia. Ei kaikki mutta…
      Millaisia näistä lapsista sitten kasvaa, kun ovat aikuisia? Välinpitämättömiä kusipäitä, jotka luulevat saavansa kaiken maailmassa.
      Voi..mulla olisi monta tarinaa pihoissa sattuneissa tapauksissa ja vanhempien välinpitämättömyydestä. Niiden lasten tunteettomuudesta ja pihan lasten peloista, ”kun yksi on ylitse muiden”. Poikani joutumisesta koulukiusauksen uhriksi vuosia…
      Miksi ihmeessä tehdä lapsia, jos ei jakseta kasvattaa niistä välittäviä,rakastavia, hyvätapaisia ihmisiä? Aina ei ole helppoa, mutta onko elämä muutenkaan?????

  43. Kiitos tästä! Todella viisasta tekstiä. Itselläni ei vielä ole lasta, mutta koska näen itseni tulevaisuudessa äitinä, olen jo miettinyt, että jotenkin noin sen täytyy sitten aikanaan mennä (tarkoitan siis kohtia, joissa kuvailit omia periaatteitasi). Onhan lapsen kasvattaminen ns. yhteiskuntakelpoiseksi ja ryhmässä toimimaan kykeneväksi nyt aivan liian tärkeä asia jätettäväsi ns. sattuman varaan!

    Kiitos siis vielä kerran hyvästä kirjoituksesta ja hauskaa viikonlopun jatkoa!

  44. joo.o. itse olen kohdannut ongelman nimeltään mummo, joka aikoinaan antoi kaiken periksi lapsilleni, jotka minä hetkeä aiemmin kielsin määrätietoisesti. kun keskustelin asiasta mummon kans, hän vaan kommentoi asiaan että hän saa tehdä kuinka haluaa, koska on lasten mummo, siitä riitaa ja itkuakin välillä tuli, ja sitten minusta tehtiin se kauhea ihminen joka kiusaa mummoa ja lapsia

  45. mustavalkoinen says: Vastaa

    En näkisi asiaa noin mustavalkoisesti.
    Minulla on esikoinen, joka oli jos pienenä hyvin sitkeä. Siis jo alle vuoden ikäisenä. Meni vaikka sata kertaa sorkkimaan kukkaruukkua, kunnes väsyneenä mieluummin siirsin kukkaruukun pois lapsen tieltä. Toinen onkin paljon helpompi. Mutta molemmat yhtä rakkaita.
    Emme saaneet isovanhempiemme ongelmien takia kasvatukseen mitään apua kun lapset olivat pieniä. Ei mitään tukea.
    Myöhemmin lapset kasvoivat. Huomasin että toisien isovanhempien seurassa, ne jotka sanoivat että rajat ovat rakkautta, lapset reagoivat vahvasti. Kaikki heidän luonaan on kielletty ja otsa oli herkästi rypyssä. Kehuja ei paljon saanut. Isovanhemmat provosoituivat helposti ja olivat itsekin kohta uhmaikäisen tasolla. Kaikki syy oli lapsissa. Kun kävimme näiden isovanhempien luona, lapset reagoivat vahvasti monta päivää sen jälkeen. Piti ottaa heihin etäisyyttä. Kun ei muutenkaan tukea saanut, ja nuo ankarat isovanhemmat veivät viimeisetkin mehut. Lapset tiesivät että mummi provosoituu herkästi, ja kokeilivat sitä kyllä heti kun heille menimme. Kamalaa. Tiesivät, että vaikka kuinka yrittäisivät, mummi hermostuisi kuitenkin.
    Toisen meidän mummi on aina hyväntuulinen. Toista pappaa ei enää ole. Mummi on mukava, hemmottelee lapset piloille. Ja lapset ovat kuin enkeleitä. Vielä viikon sieltä rakastavan mummin luona käynnin jälkeen tuo hyvä mieli ja käytös säilyy.
    Kerran kysyin tytöltäni, mitä hän haluaisi, jotta olisi onnellisempi. Mietti hetken ja sanoi, enemmän rakkautta.
    Niin, ehkä nykyajan lapset kärsivät rakkauden puutteesta.

    En tarkoita että huonoon käytökseen ei tarvitsisi puuttua. Mutta kun lapsi on tullut rakastetuksi, hän myös helpommin uskoo vanhempia. Uskon että vanhemmat myös tarvitsevat tukea, jotta jaksavat tuota rakkautta antaa. On joskus väsyttävää, kun täytyy olla lapselleen äiti, täti, setä, mummi ja pappa.

    Kuuluttaisin yhteistä vastuuta lapsistamme. Jos lapsi käyttäytyy noin, voi ongelmat olla laajemmalla kuin luulisi.

  46. En nyt jaksanut kaikkia kommentteja lukea, mutta on kyllä ihan turhaa käyttää vapaan kasvatuksen termiä siinä yhteydessä kun joku ei kasvata lastaan. Ne jotka siellä lattialla potkii ja huutaa raivopäissää on useimmiten niitä joille on annettu vain sana ei, eikä koskaan selitetty miksi ei. Ne ovat niitä joiden kohdalla sanan ei jälkeen tulee itku ja sitten ei unohtuu. Kun antaa rajat ei pysy niin syntyy se että lapsi ei niitä rajoja kunnioita. Kirjoittaja voisi vähän tutustua asiaan ennenkuin siitä puhuu. Vapaan kasvatuksen mokaajia on varmasti, mutta niin on noita muitakin mokaajia. Suurin moka on se kun ei ole aikaa ja rikotaan itse omia sääntöjä ja rajoja. Ensimmäisiä luokkia opettaessani voin sanoa että vanhemman koulutuksen tasolla ei ole tekemistä sen kanssa miten hyvin lapset on jaksettu opettaa.

  47. […] herätin sekä pahennusta että ymmärrystä kirjoittamalla tämän. Viikon aikana blogissa vieraili ennätykselliset 44 000 yksittäistä kävijää. Pääsi vähän […]

  48. Tässä kuitenkin yksi näkökulma aiheeseen (Kiusaaminen on koko kouluyhteisön asia)
    https://www.epress.fi/reader/issue/1761/129222/6

Vastaa