Yksin ei ole pakko jaksaa

Sinä aamuna oli keväinen ilma. Olin nukkunut yöni hyvin, enkä osannut jännittää. Menisin vain paikalle, kertoisin ongelmani, minulle annettaisiin simppelit selviytymisohjeet, ja taas business as usual. Huomasin kuitenkin olevani vähän helpottunut kirkkaasta auringonpaisteesta. Aurinkolasit eivät herättäisi siis suuremmin huomiota, jos kuitenkin herkistyisin ja sattuisin niitä jälkeenpäin tarvitsemaan.

Nousin portaat toiseen kerrokseen, enkä ehtinyt istua, kun sain jo kutsun sisään. Ehdin ripustaa takkini naulaan, kun pato aukesi. Kaikki se kuukausien ahdistus, väsymys, epävarmuus, vastuu ja pelko purkautui siinä, vieraan ihmisen edessä. Koitin sopertaa anteeksipyyntöä, kun nyt sillä lailla kävin heti kättelyssä parkumaan, mutta tuo ihminen ei ollut millänsäkään. Istui siinä rauhassa ja antoi minun rääkyä. Ei lähtenyt karkuun, ei kyseenalaistanut, ei kääntänyt selkäänsä tai yrittänyt saada purkausta loppumaan. Yht’äkkiä ei ollut kiire mihinkään. Sain itkeä itkuni ja aloittaa, kun saavi ei enää läikkynyt yli.

Ja minä puhuin. Puhuin puhumasta päästyäni. Koitin kerralla kuroa koko elämäni tragediat kiinni, pulputin hengästymiseen saakka. Välillä nauroin, välillä itkin taas. Kuuntelin itseäni välillä kuin ulkopuolisena, ja välillä jopa hätkähdin sanomisiani. Koko ikäni olen pyörittänyt päässäni jatkuvaa ajatuslinkoa. Analysoinut, miettinyt, koittanut löytää keinot kelvata ja olla mahdollisimman hyvä ja kaikkien pitämä. Olin päässäni jo mielestäni ratkaissut monta ongelmaa, ja mennyt vaan eteenpäin.


Ja se, entuudestaan tuntematon ihminen kuunteli, ilman ennakko-odotuksia, vaatimuksia tai deadlinea. Se sanoi juuri oikeat asiat, ei voivotellut tai silitellyt, vaan pisti myös miettimään. Mistä ankaruus itseä kohtaan kumpuaa, mitä sanoisin ystävälle vastaavassa tilanteessa? Mutta ennen kaikkea

Mikä on se kirja, josta luet, miten sinun kuuluisi elää ja toimia?

Viittasin huomaamattani jatkuvasti siihen mystiseen johonkin. Ihmettelin, miksi tuntuu väärältä, kun pitäisi tuntua joltain muulta. Mietin, miksi en ulottunut tavoitteisiin, jotka olivat olemassa jossain. Hämmästelin, miksen ollut tarpeeksi hyvä jollekin.

Tunti kului hujauksessa. En saanut selviytymispakettia, tai löytänyt jotain yksittäistä nappia, jota painamalla kaikki selviäisi. Ymmärsin, että ne ajatuslingon useimmat ratkaisut olivat vain tilapäisiä, isoja asioita, jotka olin painanut piiloon jaksaakseni. Kaiken muun paineen lisäksi näiden ikivanhojen, ahdistavien, suurten asioiden pintaan pulpahtelu sai mut romahtamispisteeseen juuri nyt. Ja nyt ne pitää myös käsitellä. Olin yhtä aikaa huojentunut ja aivan tyhjä.

Puin aurinkolasit päähäni, kävelin kotiin ja hengitin syvään alkavan kevään ilmaa. Ensimmäistä kertaa aikoihin olo oli toiveikas. Joskus kaikki tuntuu vaan olevan liikaa. Onneksi yksin ei ole pakko jaksaa.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

50 Replies to “Yksin ei ole pakko jaksaa”

  1. Aissu, taas opiskeleva.. says: Vastaa

    Tuon kun itsekin tajuaisi, ja kaikkea ei aina tarvitse tehdä itse, toisetkin osaa (ja jotkut asiat vielä paremminkin).
    Tsemppiä Päivi eteenpäin, aurinkoiset päivät jatkuu ja välillä saa olla myös pilviä. 🌸💕

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos! Mä odotan sitä, että ne pilvet ei enää tunnu niin raskailta.

  2. <3 käytkö jatkossakin? Psykologi on pelastanut miut 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Käyn. Sekin helpottaa. Että pääsee uudestaan. Nyt pääsen vihdoin perkamaan tän pahan olon auki.

  3. Johanna says: Vastaa

    En oikein löydä nyt oikeita sanoja, mut mun tekee mieli sanoa ihanaa, että menit. Mä tiedän, mä muistan nyt itseni istumassa tuolissa itkemässä. Halaus sulle!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Johanna! Tässä oli juuri hyvät sanat. 😊

  4. Tulis kyllä niin tarpeeseen itellekin.
    Voimaa sulle, ja sitähän sulta löytyy.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Suosittelen lämpimästi, näin yhden kerran perusteella. Tästä se vasta alkaa, mutta on jotenkin turvallinen olo. Kiitos,. <3

  5. Tutulta kuulostaa!! Samalla tiellä ollaan 😉 Tsemppiä ❤

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tuhat kiitosta. Ja samoin sulle! <3

  6. Erilaisissa tilanteissa – eri tuoleissa – olen itsekin istunut. Joskus kerran, toisinaan niin monta kertaa , ettei sitten enää olekaan ollut tarvetta. Tiedän siis kokemuksesta , että auttaa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      On se onni, että on noita ihmisiä, joiden tuoleihin voi mennä, oli sitten kuinka rikki tahansa.

  7. <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      <3

  8. Johanna says: Vastaa

    Halaus. Oikein rutistus. Ihanaa, että menit. Ihanaa, että menet. Niissä tuoleissa saa itkeä. Myös toisen kerran. Ja kolmannen. En edes muista, että kuinka monet itkut itse olen itkenyt. Annathan itsellesi aikaa. Huippunainen <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä luulen, että saavi pääsi vasta läikyttämään ensimmäiset pisaransa ekalla kerralla. On niin helpottavaa, että nyt on paikka, mihin mennä. puss!

  9. vaihtuva nimimerkki :) says: Vastaa

    Tyttö, olet tähti <3
    Mielettömän upeaa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi, ihana kommentti. Tuli tosi hyvä mieli. Kiitos! <3

  10. Ei ole pakko jaksaa, voimasanat jotka saivat minut jaksamaan jatkamaan 😊 päivä kerrallaan ja aurinko kerrallaan. Hymyile, hymyile vaikka läpi kyynelten.
    Ja kiitos että jaksat ja jaat, kosketti!
    T. Yks rääkyjä

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Päivä kerrallaan, hitaasti mutta varmasti. Jaksan uskoa, että elämä taas voittaa. <3

  11. Pienisuuriminä says: Vastaa

    Ihan kuin minun textini. Ihan kuin minun eräs tammikuinen arkipäivä, kävelin sisään istuin alas… aloitin lauseella ”kaiken pitäisi periaatteessa olla ihan hyvin…. mutta itselläni tyhjä tunne ja yltiöiso väsymys.” Ja sitten se niagaran putoukset alkoi. Tunnissa kerkee juuri ja juuri. Ainankin osan asioistaan. En halua vaihtaa vaikka yksityinen on kallis tunti. Paljon on puhunatta mutta nyt 3x käyneenä en tahdo vaihtaakaan. En halua aloittaa aina uudestaan,toisen kenties halvemman luona ja mitä jollei hän olrkaan yhtä hyvä.
    Juuri se tunne-totaalisen tyhjä mutta huojentunut, sitä ei ymmärrä ennenkuin kokee itse romahduksen,jos toisenkin.
    Tsemppiä sulle!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kyllä, tunnissa pääsee jo hieman alkuun. Ja uskomatonta, miten se aika juoksee, vaikka tuntuu että voisi jatkaa ihan loputtomiin. Kiitti sulle ja tsempit myös!

  12. Päkkänä says: Vastaa

    ❤😘

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mää sit tykkään susta! <3

  13. Minulla ne padot aukesivat aikoinaan vähän puolivahinossa lääkärin päivystyshuoneessa, kun asioin ihan muissa jutuissa. Empaattinen naislääkäri katsoi syvälle silmiin ja kysyi: ”Miten sä oikeastaan voit?”. Se kysymys laukaisi, kuukausien tai ehkä jopa vuosien kyynelpadon, ahdistuksen ja sisällä mylläävän synkkyyden. Sen jälkeen oli pitkä tie kuljettavana, mutta lopulta oli lujaa maata jalkojen alla 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ihana, ammattitaitoinen lääkäri. Kunpa kaikki olisivat tuollaisia. Ja onneksi sait apua. <3

  14. Elämisen sietämätön ihanuus says: Vastaa

    Lämmin halaus 💖 vielä tulee päivä jolloin on helpompi hengittää ja ikkunasta näkyy kaunis, lupausta täynnä oleva kevätaurinko eikä vain likaiset lasit 💖

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, näin mäkin jaksan uskoa. <3

  15. Arvostan asian kertomista ja sitä että uskalsit mennä <3.
    Itse olen päättänyt selvitä. Enkä tiedä haluaisinko kaikkia asioita kaivaa ulos itsestäni. Mitä jos en kestäkään käsitellä äidin itsemurhayrityksiä, omaa aborttia, sitä toista aborttia, lasten saamista nuorena, eroa, yksinhuoltajana olemista, uutta suhdetta mustasukkaisen miehen kanssa, avioliittoa, eroa ja sitä tunnetta että olen epäonnistunut.
    Näennäisesti ja ulkoisesti kaikki hyvin, lähipiirin mielestä kaikki hyvin. Mutta onko ne kaikki hyvin?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tuo pelko on osittain syy, miksi en ole hakeutunut mihinkään aiemmin. On vain helpompi painaa ne asiat taustalle ja jatkaa matkaa kuin joutua kohtaamaan niitä. Mutta luotan, että niiden kohtaamisellekin on oikea hetkensä. Mulla se on nyt.

  16. Hienoa, että olet jaksanut hakea apua ❤ Ensimmäinen terapiakäynti oli ainakin itselleni se raskain ja vaikein, meinasin purskahtaa itkuun jo autossa matkalla. Oli ihana kun sai puhua ulkopuoliselle ihan vapaasti, vaikka oli se alkuun vaikeata. Ajan kanssa helpotti, myös lääkkeet helpottivat ahdistusta. Onneksi ajan kanssa helpottaa, voimia sulle! 😍

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Se oli hassu tilanne. Tuntui yhtä aikaa omituiselta ja hirmuisen luonnolliselta puhua omista asioistaan jollekin vieraalle. Kiitos! <3

  17. Rohkealle ❤

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Veera <3

  18. Pia Koivula says: Vastaa

    On kuin omasta elämästä kaksi vuotta sitten. Todella pelottava kokemus, mutta jokaisen hetken arvoinen (näin jälkikäteen ajatellen). Olen pitänyt itseäni kohtuu vahvana ihmisenä, meillä jokaisella on kuitenkin katkeamispisteemme. Jo muutaman psykologi käynnin jälkeen oivalsin, mistä lähteä parantamaan omaa tilaani. En muista, koska olis ollut yhtä vapauttava tunne, kun sanoin itseni irti työpaikasta, jonka ilmapiiri oli kaiken tukehduttava. Tämän jälkeen nukuin pitkästä aikaa koko yön. Alkoi pitkät keskustelut itseni kanssa, mitä hyväksyn itseltäni ja muilta minua kohtaan. Jätin elämästäni pois asiat, jotka tuotti pahaa mieltä enemmän tai vähemmän.
    Nyt olen löytänyt työn, joka tuottaa iloa joka päivä. Ei ole enää vain perjantaita, vaan maanantaikin voi olla sikasiisti.
    Liian usein tulee ajatelleeksi……..
    Parempi tuttu helvetti, kuin tuntematon taivas.
    Tsemppiä kevääseen!!!!!!!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Niinpä. Mä olen myös ajatellut olevani katkeamaton, pusertanut ja ottanut vastuuta kaikesta. Nyt tuntui, ettei enää. Ei pysty. Ja vaikka sitä kuinka itseään ruoskii siitä(kin), on oikeasti kai ihan normaaliakin, että se jaksaminen loppuu johonkin pisteeseen.
      Ihanan toiveikas tarina sulla, tsemppiä ja iloa kevääseen! 🙂

  19. Kolahtava kirjoitus, itse olen samassa tilanteessa pähkäilemässä mistä saisi apua ja miten sitä osaa pyytää. Miten te kaikki muut olette löytäneet apua ja mistä? Yksityinen on minulle lähes mahdoton vaihtoehto mutta kaupungin tarjonta jotenkin pinnallista.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oletko kurkannut paikallisen seurakunnan tarjontaa? Käsittääkseni monella paikkakunnalla on tarjolla perheneuvontaa, ihan ilmaiseksi, eikä tarvitse olla uskonnollinen millään tavalla. Voisko se olla matala kynnys aloittaa..? Toivottavasti löydät apua. Ja laita vaikka sähköpostia mulle, jos tuntuu siltä, nakitjamutsi @ gmail.com

    2. Itse hain apua työterveyden kautta. Työpsukologi auttoi, vaikka ylikuormastani tietysti vain osa oli työperäistä.

  20. Kyllä, yksin ei tartte jaksaa <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ei, onneksi ei. <3

  21. Juuri näin! Yksin ei tarvitse jaksaa ja rohkea on se joka hakee apua <3

    Nim. 5 vuotta terapiaa takana

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Rohkeutta ja jonkinlaista ajatustavan muutosta se multa vaati. En ole tottunut pyytämään apua, en halua vaivata, enkä jäädä kenellekään velkaa. Tämä on iso opin paikka nyt. Että apua, ihan pyyteetöntä, kyllä saa, kun vaan uskaltaa pyytää. <3

  22. Susanna says: Vastaa

    Sain muutama vuosi sitten kouluttajalta (suoritin vartijan ammattitutkintoa 50v lahjaksi ittelleni) hyvän elämänohjeen jota voi jokanen soveltaa omassa elämässään … ” Kannattaa varoa ettei auttajasta tule autettava”. Silloin ajattelin vaan vartijan näkökulmasta tota lausetta mutta nykysin itseni omanelämäni kannalta kun yritän kaikin äidinvoiminminäitse auttaa omaa aikuista poikaani selviytymään uuvuttavasta sairaudesta. En kuitenkaan ota opikseni ennenku olen polvillani … Montako kertaa tarvii pudota ennen ku se viimeinen kerta koittaa. Miksei vois auttaa itteään jo nyt. Sä teit sen. Olet esimerkkinä mullekin. Kiitos siitä Päivi.

  23. Palasin töistä ulkomailta ja menin työhöntulotarkadtukseen. Tuttu terveydenhoitaja kysyi ”miten sulla oikeesti meni siellä vieraassa maassa ollessasi” Siitä se pato sitte aukes. Onneks on näitä ihmisiä jotka kuuntelee. Onneks on ihmisiä jotka jakaa kokemuksia. Enkeli sun tietäs valaisemaan.

  24. Tosi hienoa, tsemppiä! Sekin on hienoa, että lähdit itse hakemaan apua ajoissa…

    Itselläni tuli se viimeinen raja vastaan viisi vuotta sitten, kun kesken työpäivän aivot tilttasi enkä pystynyt enää kirjoittamaan aloittamaani sähköpostiviestiä. Siinä mietin vähän aikaa, että mitäs nyt, mitä teen, mihin meen. Ensimmäinen ajatus oli, että varmaan verisuoni katkesi päästä tai sitten tulin hulluksi… Lähdin töistä, istuin autoon ja pato aukesi.

    Soitin työterkkarille että mitä pitäis tehdä kun ei pysty muuta kuin itkemään – sain heti ajan ja terkan kautta lääkärille. Sairauslomaa kesti 9 kk, diagnoosi keskivaikea masennus. Lääkkeiden ja terapian avulla selvisin, tosin sairaus uusiutui tänä syksynä – nyt sitten ymmärsin mennä ajoissa lääkäriin ja sain lääkkeet ja aloitin terapian uudelleen.

    Itselläni tämän aiheutti kaikki käsittelemättömät vaikeat asiat, ruuhkavuosien uupumus ynnä työuupumus. Jaksoin siis hammasta purren vuosikausia, mutta viimein tuli raja vastaan. Olin juuri täyttänyt 40 v silloin ja terapeutti sanoikin, että ellei ole käynyt läpi oman elämänsä kipupisteitä, niin monesti viimeistään nelikymppisenä kaikki p***a lävähtää silmille 😉

    Pointtina tässä vuodatuksessa se, että hakekaa ihmiset apua jos tuntuu, että ei yksin jaksa. Läheistenkin kanssa voi asioista puhua, mutta vasta ammatti-ihmisen kanssa asioita voi käsitellä niin, että ne ei enää häiritse elämää. Ja tosiaan, esim. seurakunnan perheneuvolasta saa matalan kynnyksen apua.

    Oikein hyvää kevättä kaikille, pidetään itsestämme huolta!

  25. Kiitos tästä tekstistä! Luin tänään ja oli just mitä kaipasin. Päätin itekin huomenna soitella aikaa purkautumiseen tässä myllerryksessä. Se kun samaan aikaan pukkaa oman kädettömyyden työhönsä sekä yksityiselämän hajoamisen, niin ehkä juuri tällanen puhu,itke,naura,puhu,itke,naura -kokemus ois paikallaan niin että joku vain kuuntelee ja esittää järkeviä kysymyksiä millä ruveta itteään kasaamaan.

  26. […] mua kraivelista kiinni ja ravistellut. Kun vähitellen uskalsin kaiken väsähdyksen jälkeen taas nähdä värejä ja ymmärsin, että asiat ovat ihan hyvin, tuntuu kuin elämä haluaisi antaa mulle jonkinlaisen […]

  27. […] vähän turhan napakasti alkuvuonna, uskalsin ensimmäistä kertaa puhua siitä ääneen. Tuolla vaalealla sohvalla kirkastui moni asia. Sekin, että mulla on ihan hirmuisen hyvä elämä. Rakastavia ihmisiä […]

  28. […] Tällainen olen ollut aina. Ikävuodet ovat tuoneet ajatuskaavoihini lisää järkeä ja malttia, mutta edelleen tunne on se, joka minua ensisijaisesti vie. Olen kirjoittanut alakulosta, siitä, kuinka se ilmaantuu elämääni aina tasaisin väliajoin ja siitä, että mieleni solmukohtia avatakseni kävin vajaa pari vuotta sitten terapiassa. […]

Vastaa