Mä en myönnä, että mulla olisi lempilasta. En ainakaan halua myöntää. Rakastan jokaista niin paljon, kuin äiti voi lastaan rakastaa. Jokaisen edestä antaisin henkeni. Jokaista halaan, pussaan, kutitan. Jokaiseen hermostun. Jokaiselle olen epäreilu.
Jostain syystä silti huomaan, että äidin ja pojan suhteessa on jotain erityistä. Johtuuko sitten siitä, että kyseessä on ainut poika, siitä, että tytöt muistuttaa liikaa itseäni, vai jostain kosmisesta “äitin poika”-yhteydestä, mutta pätkän kanssa meillä on jotenkin aivan erityinen side. Ja vaikken sitä tietoisesti teekään, huomaan usein asettuvani helpommin puolustamaan riitatilanteessa poikaa, kuin tyttöjä. Saan kuulla olevani poikaa kohtaan löperömpi ja tytöille tiukempi. Vaikka tietenkin väitän vastaan, pakko myöntää, että oikeassa ovat.
Ja koska en tietenkään voi olla ylianalysoimatta tätäkin, mietin, kasvatanko tässä parhaillaan juuri niitä tulevia riittämättömiä äitejä. Jotka saavat jo lapsuudenkodistaan mallin, jossa tytöiltä vaaditaan enemmän.
Lasten tasapuolinen kohtelu on pirun hankalaa. Vähän niinkuin aikuistenkin kohdalla, vaikkapa työpaikalla tai harrastusporukoissa. Vituttaahan ne hankalat tyypit ja mieluummin tekee hommia niiden kanssa, jotka joustaa ja on mukavia. Luonnostaan kotonakin uhmaiässä tai murkkuiässä kieriskelevä, hankalasti käyttäytyvä mukula joutuu hetkellisesti “mustalle listalle”. On huomattavasti haastavampaa pitää yllä hyvää ja positiivista fiilistä tyypin kanssa, joka aiheuttaa jatkuvaa kalabaliikkia, närää ja hankaluuksia.
Rakkaus on ja pysyy. Jokaista kohtaan, aina. Ja pitäähän lapsen saada kasvaa, osoittaa mieltään ja mielipiteitään juuri kotona. Kokeilla rajojaan ja etsiä sitä, keneksi on kasvamassa. Se kuuluu kasvamiseen. Ja siksihän me vanhemmat ollaan. Ottaaksemme iskut vastaan ja potkiaksemme toisaalta oikeaan suuntaan.
Joudun oikeasti keskittymään siihen, että kohtelisin kaikkia kolmea yhtä reilusti. Tai epäreilusti. Kahden vahvatahtoisen pikkumuijan välissä kasvava poika on helposti se, joka antaa periksi ja joustaa. Kaipa on ihan luonnollista jollain tavalla “suosia” sitä vaivattominta tyyppiä, vaikkei sitä tietoisesti tekisikään.
Jos kuitenkin murkkuiät ja uhmat jätetään pois laskuista, myönnän myös kokevani suurinta sielujen sympatiaa ja yhtäläisyyttä pojan kanssa. Meillä on samanlainen huumorintaju, ollaan molemmat meidän perheen ainoat iltauniset ja jollain kosmisella tavalla vaan hyvä mätsi. Liekö poika sitten niin isänsä kaltainen, että olen rakastunut samoihin piirteisiin hänessä, kuin isässäänkin aikoinaan.
Kaiken tämänkään jälkeen en halua myöntää, että mulla olis lempilasta. Kolmea, täysin eriluonteista lasta kohtelee väkisinkin hieman eri tavoin. Yhtä reilu ja tasapuolinen yritän kuitenkin olla.
Mites teillä muilla? Uskaltaako joku myöntää lellivänsä jotakuta lapsistaan?
-Päivi-
Kyllä se vaa on niin että äidillä ja pojalla on oma aivan erityinen side.. sit taas toisin ku isällä ja tyttärellä!!
Siltä mustakin tuntuu. Tosin mä oon aina kokenut itse olevani jotenkin “isin tyttö”, vaikka en tiedä onko meillä mitään ns. erityissuhdetta ollut.
Ehkä kasvatat niitä riittämättömiä äitejä, en tiedä, mutta koita pitää huolta ettet kasvata sitä äitin helmoissa pyörivää aikuista poikaa, jonka pitäisi ottaa oma elämänsä ja oma rakkauselämänsä haltuunsa sitten aikanaan.
Ehkä muotoilin sanani jotenkin väärin, en ole siis ylipäätään lellivä äiti. Kenellekään. Rajat on jokaisella ja samat säännöt. Pojan kohdalla myönnän tosin joskus lipsuvani herkemmin.
Peräkammarin poikaa tai helmoissa pyörivää ressukkaa ei ole tulossa. Sen näen kyllä tyypistä jo nyt.
Mä tulen kahden lapsen perheestä, jossa oli mun lisäksi mua 3v nuorempi veli. Meillä oli hyvin selkää isi ja tyttö vs äiti ja poika- asetelmat. Voi jumalauta niitä riitatilanteita kun äiti puolusti viimeiseen saakka veljeä ja isi mua, lasten riitatilanteissa tuli ihan koko perheen riitatilanteita! Luojan kiitos mulla on vaan yksi oma lapsi, nyt tosin yritetään selvitä tasapuolisuudesta uusperheessä, eikä tämäkään helppoa ole, kun kummallakin aikuisella on oma lapsensa.
Toi on varmaan aika yleinen tilanne, uskoisin! Toisaalta kiva, että molemmat vanhemmat ei ollu samalla puolella…
Yritän olla tasapuolinen vaatimuksissa ja huomioinnissa, pusuissa ja hassuttelussa jne. Poika tuntuu pärjäilevän ilman jatkuvaa huomiotani, kun tyttö taas tarvitsisi sitä nyt 24/7. Tämä vaikuttaa joskus niin, että hermostun tytölle useammin, kun hän päivystää ympärillä aina, ja saa siksi myös väkisin yhteistä aikaa. Äiti-poikasuhde on meillä hyvin toiminnallinen, yhdessä ollessa puuhataan, tutkitaan, ollaan rennosti, eikä jutustella turhia 🙂 Äiti-tytärsuhteessakin kyllä puuhataan yhdessä, mutta samalla saan tuutin täydeltä lapsen harmeja ja etenkin toiveita, ja hommassa on tällä hetkellä sellainen palautejunan maku, että vähempikin riittäisi. Mutta ei voi sanoa, että jompikumpi olisi helpompi tai lempilapsi. Jotkut jutut onnistuu nyt toisen kanssa ja hetken päästä taas toiset ! Taas on hyvä aihe taas sulla ja pakottaa vähän miettimään omaa toimintaa!
Juu unohtui: Meillä poika on viihtynyt aina isänsä kanssa paremmin, koska ovat urheilullisia ja tykkäävät kotonakin pelata. Minä pallokammoisena pianonsoittajana olen siis tylsä.
Just niin! Ku sit näitä tulee mietittyä ihan eri lailla, kun kirjottaa ajatuksia auki. Saa ehkä ittensä herkemmin kiinni jostain, minkä vois jättää sanomatta tai tekemättä.
Meillä mun ja esikoisen suhde on muuttunut. Tää teikäläisen kummityttö ei oo koskaan ollu helpoimmasta päästä, mutta nyt sen kanssa alkaa olla erilaista olla. Onhan se teini ja äkänen, mutta jo aika isokin. Meillä on sellasii tyttöjen juttuja. Tosin kyllä joskus tunnen huonoa omaatuntoa, kun äksyilen väsyksissäni sille, ja se on aika herkässä iässä.
Moi, kiva blogi! Oivaltavia kirjoituksia, kiitos! Tästä aiheesta sen verran että mulla on kaksi tytärtä ja poika, vieläpä isohkoikäero tyttärien jälkeen “iltatähteen” (jota ennen vielä perhettämme kohtasi suruista suurin mutta ei siitä sen enempää..). Toinen tytöistä ja tämä nuorin, poika, ovat lungeja tyyppejä, huumori herkässä -mutta myös laiskahkoja, “elämä kantaa vaikkei niin yrittäiskään” -ihmisiä -kuten mieheni, siis heidän isänsä. Sinänsä elämässä tällainen voi olla ja onkin usein mitä parhain luonteenominaisuus, eihän sitä kande liikaa stressata ja elämästä pitää voida nauttia jne….
Itse olen kuitenkin “perfektionistisempi”, ainakin sellaisissa asioissa jotka ovat itselleni tärkeitä ja olen myös alalla, jossa sitä vaaditaan ja jossa kilpailu on (äärimmäisen) kovaa. Keskimmäinen tyttöni on tässä ja monessa muussa asiassa samanlaisempi, hän myös muistaa vanhat asiat (aina ajasta jolloin oli 2-vuotias), kuten itsekin. Vaikka tämä keskimmäiseni on monessa suhteessa lapsistamme haastavin, on minun kuitenkin helpointa tuntea hänet ja hänen tapansa reagoida. Muita perheenjäseniä usein ihmettelen, ai, noinkin sen voi ottaa…. Tai kiristelen hampaita kun sinänsä kiltti teinityttöni taas on kouluhommissa mennyt sieltä missä aita on matalin eikä tunnu vaativan itseltään mitään missään muussakaan asiassa, intohimoa mihinkään ei yksinkertaisesti ole, ja tämä on itselleni hankalaa kun en voi moista tajuta!
Myös nuorimmaisemme, poika, on kovaa vauhtia tulossa “isin pojuksi” mutta tämä ei itseäni kauheasti haittaa. Pidän kyllä huolta ja rakastan kaikkia lapsiani ja tiedän sen.
Halusin kuitenkin sanoa tämän koska on aivan mahdollista että äiti tuntee “erityistä sidettä” myös tyttäreensä, äiti/poika tai isä/tytär ei välttämättä ole se maaginen juttu.
Pääasia toki, että jokainen saa perheessä olla ja elää omanlaisenaan ja arvostettuna ja kehittyä täyteen potentiaaliinsa, olipa se mikä hyvänsä ja millä tavalla kenellekin sopii! 🙂
Kyllä mulla on hyvin voimakkaasti se kokemus, että äidit kohtelevat poikiaan ihan eri tavalla kuin tyttöjä. Mulla on kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Kyllä veljille palvellaan ruoka nenän eteen mut tytön pitää itse osata lämmittää se. Tytöiltä vaaditaan kaikin puolin enemmän. Pojilla se ei ole niin justiinsa. Minä ja pikkusisko on molemmat muutettu alle kaksikymppisinä pois kotoa. Ei reaktiota. Veli muutti 23v ja äiti itki monta kuukautta menetystään.
Näen että oma äitini toistaa omalta äidiltään opittua patriarkaalista mallia, vaikka ei olevinaan niin tee. Toiminta on vaan hyvin näkyvää ja ilmeistä.
Vastaavia kokemuksia on monella ystävällä ja kummitäti ja entinen työkaveri on sanonu ihan suoraan, että poikiin suhtautuminen on äidillä erilaista.
Mutta ihana, että tiedostat asian. Tytötkin tarvitsevat äidin. Eikä tästä kirjoituksesta tullut läheskään näin räikeää eroa, mitä omassa perheessä näkyy. Itsellä tilanne on johtanut siihen, että olen melko vähän äitini kanssa nykyään tekemisissä. Haluaisin, mutta en saa sellaista tukea, mitä äidiltä tarvitsen. Olipas purkaus!