Kohta se sitten testataan. Onko aivokapasiteetti hapertunut, ottaako nuppi vastaan vielä uutta tietoa ja ylipäänsä, onko tällaisesta vanhasta haahkasta enää mihinkään. Nakkimutsista tulee oppisopimusopiskelija!
Mähän olen jo pidempään märissyt, täällä blogissakin, sitä etten meinaa löytää sitä paikkaani. Jotenkin yrityksen lopettamisen jälkeen päästin itseni ikäänkuin tuuliajolle, menin vaan, tein duunia ja olin. Takaraivossa nakutti kuitenkin koko ajan. Etsi, kaiva, väännä ja käännä. Kyllä se löytyy.
Ja minähän väänsin. Mun ystävät on kuunnelleet identiteettikriisiäni vuodenpäivät, mies kauemminkin. Tunsin valtavaa tuskaa, kun en meinannut saada puserrettua paperille sitä, mitä halusin. Listasin asioita, joissa koin olevani hyvä. Listasin asioita, joita haluaisin tehdä. Olin monta kuukautta poissaoleva, kun aivonystyrät raksuttivat palasia paikoilleen. Tiesin periaatteessa koko ajan, mitä haluan, mutta missä muodossa tuon saisin toteutettua, haki paikkaansa aika pitkään.
Lopulta varasin ajan ammatinvalintapsykologille. Ehkä ammattilainen näkisi jotain, mitä en itse ollut tajunnut ja osaisi osoittaa sormella mulle suunnan. Periaatteessa näin kävikin, tosin hän näki mut tiedotusopin korkeakouluopinnoissa, kun taas itse halusin mieluummin päästä heti ytimeen, duuniin, hommiin. Eihän mun kärsivällisyydellä opiskella 4-5 vuotta yliopistossa rautakauppatöiden ohella. Mä halusin päästä tekemään.
Oppisopimusta olin miettinyt jo pitkään. Psykologi oli sitä mieltä, että tällä työkokemuksella ja näillä “kilometreillä” ei toisen asteen tutkintoa kannata lähteä enää hommaamaan. Google lauloi kaikki illat, kun yritin löytää sen mun tutkinnon. Löytyihän niitä, ammattikorkean monimuoto-opinnoista lähtien. Mutta koska palapelin reunat oli aika tiukat, kaiken oli jotenkin natsattava yhteen. Viisihenkinen perhe, asuntolaina, syrjäinen pikkukaupunki. Kokoaikaiseksi opiskelijaksi heittäytyminen ei ollut vaihtoehto, rahaa olisi tultava jostain, lähiopinnot eivät voisi olla missään Keski-Suomen korkeudella ja perheen aikataulujen olisi pelattava jatkossakin.
Ajatukset kiersi ratkaisun ympärillä monta kuukautta. Välillä turhauduin ja heitin hanskat tiskiin, välillä itkeä pillitin, kun ei musta koskaan tule mitään. Kunnes yhtenä päivänä se löytyi. Markkinointiviestinnän ammattitutkinto. Asioita, joista pidän, jotka on osittain mulle tuttujakin. Käytännönläheisesti, napakassa paketissa, suht lähellä. Se oli siinä.
Jotenkin tuo hetki jo itsessään helpotti aika paljon. Vaikka alan oppisopimuspaikan löytäminen näin pieneltä paikkakunnalta tuntui välillä tuskaiselta, olo oli osittain helpottunut, kun tiesi tarkkaan, mihin suuntaan oli hakeutumassa. Ei tärpännyt ekalla, eikä vielä tokallakaan. Mut sit.
Tänään allekirjoitettiin oppisopimus. Teen yritykselle töitä ihan täysillä tunneilla, mutta muutaman kerran kuussa käväisen koulussa oppimassa asioita, joita voin toivottavasti tulevaisuudessa työssäni hyödyntää. Toivon, että ministeritukan takana on vielä muutama aivosolu, jotka ottaa vastaan uutta tietoa. Mä aloitan päättäväisenä, aion oppia ja olla työssäni hyvä. Aion onnistua ja sanoa niille, jotka vinon hymynsä takaa epäilevät, että kyllä kannatti!
Onko langoilla muita aikuisopiskelijoita/oppisopimuksella tutkintoa suorittavia? Kokemukset kiinnostaa.
Ja saa mua tsempatakin.
-Päivi-
Olen itse aloittanut keskikouluopinnot -62 armeijasta päästyä. Opiskelin kansanopisto/-korkeakouluja hyväksi käyttäen. (sisäoppilaitoksia, jälkimmäisessä asuntolan valvojana rahoitin osan opiskelustani).
RI- tutkinnon opiskelin perheelisenä.
Olen sittemmin työn ohella suorittanut mm amm.ain.op.tutkinnon.
Omat poikani ovat myös suorittaneet akk- tutkintoja työnsä ohella. Liekö sitten “malli” tarttunut – niin itse uskon!
Työn ohessa opiskelu vaatii perheelliseltä järjestelysopimuksia, kumppanin tukea, terveyttä, usein turhuuksista luopumista, ajan käytön valintoja opiskelun ehdoilla ja sitkeyttä. “Kaikki peliin” – menoa!
Kerron kokemani sinulle ja perheellesi sekä muillekin kaltaisillesi kannustukseksi ja ertyisesti niitä hetkiä varten, kun tekis mieli jättää kinttaat kehään…!
Luettuani juttujasi jonkin aikaa olen vakuuttunut, että selviät opiskelusta ja pääset tekemään tavoittelemaasi ja arvostamaasi työtä!
Kiitos kannustavista sanoista, Martti! Uskon ja luotan, että suunta on nyt oikea ja sinnikkäästi aion mennä eteenpäin. 🙂
Itsekin olen samassa “tienristeyksessä”, että uran suuntaa pitäis kääntää. Jännää lukea sun kokemuksia, kun oppisopimus kiinnostaa, vaikkakin eri alalta!
Mun fiilareita voi varmastikin lukea täältä, jos ei muuten, ni rivien välistä ainakin. 😀 Jos jotain kysyttävää tulee enemmän, vippaa sähköpostia!
Jee! Onnea 🙂 millaisessa paikassa olet töissä? Eikö ne ekat paikat siis ottaneet sua? Itseäkin kiinnostais oppisopimuskoulutus 🙂
Ravintola-alalle taustamuijaksi menen. 😀 Ekat paikatkin olis kyllä ottaneet, mutta finanssipuoli ei heillä antanut periksi. Se on aika hakuuammuntaa löytää “piilotyöpaikka” jostain, mihin vois päästä oppariin. 🙂
Tsemppiä ja loistavaa! Toivotan onnea oppisopimukseen, itsellä ei ole kokemusta, mutta siskoni suoritti tutkinnon oppisopimuksella ja tykkäsi kovasti. Hienoa, toivottavasti nautit opintoajasta. Nostan sulle hattua! 🙂
Kiitti, Piia! Tosi kovalla innolla nyt uutta kohti lähden, vaikka vähän kieltämättä pelottaakin… Mä raportoin täällä sit, miten homma pyörii. 🙂
Mahtavaa, onnea kovasti!! 🙂 Ihanaa että löysit sun jutun!
Kiitti! Toivotaan vaan vielä, että sekä opinnot, että työ vastaavat suunnilleen odotuksia. 🙂
Kaverini oli FB:ssa linkittänyt erään tarinoistasi, josta poikkesin blogiisi ja jumahdin hetkeksi lukemaan. Tämä teksti adoptoi minut kokonaan – sillä vaikka monenlaista olen kaupallisella alalla tehnyt, olen aina ollut “henkisesti” vikapaikassa ja näin vanhanakin (37 v) haaveilen, että saisin tehdä jotain mistä unelmoin – ehkä hieman downshifting mutta sen myötä voisi tasapainoilla perheen ja työn välillä. Olisi ihana lukea kokemuksiasi aikuisiän oppisopimus-kokemuksista – sillä näin ulkopuolisesta lukijasta tuo vaikutti mahtavalta ajatukselta. Peukutan täysillä sun puolesta! Tsemppiä arkeen ja oman itsesi toteuttamiseen! Ehkäpä täältä tullaan jossain vaiheessa perästä. ;0)
No mut mahtavaa, että sain adoptoitua sut! 😀
Downshifting ei ole mitään huuhaata, vaikka se sellaseks halutaan monissa piireissä tulkitakin. Näin mä oon ainakin huomannu tämän arkihulabaloon keskellä. Viime vuoden tein 4-päiväistä työviikkoa, mikä oli ihan ehdoton, varsinkin kun työpäivät oli pääasiassa sitä 9-18 luokkaa. Eihän siinä olis muuten jääny elämiselle aikaa lainkaan!
Tää opiskelun ja työn yhdistäminen ei varmasti mikään helpoin mahdollinen yhtälö sekään, mutta mä koen, että kun saa tehdä jotain, mistä oikeasti tykkää, se auttaa itsessään jaksamaan. Ja sillä tiellä nyt ollaan.
Ja hei, oon mäkin jo ihan vanha (32) ja silti vaan aion heittäytyä uuteen. Suosittelen lämpimästi, ei muuta kuin myötäisiä tuulia purjeisiin ja omia unelmia kohti! 🙂
Hienoa!
Opiskelun, työnteon ja perheen yhdistäminen kiinnostaa kovasti. Mulla olisi haaveissa jossain vaiheessa opiskella vielä vähän lisää. Joko toinen yliopistotutkinto tai sitten joku omaa ammatillista pätevyyttäni ihan konkreettisesti lisäävä ammattitutkinto. Tämän nykyisen työni ohessa siis. Mutta miten sellainen pläjäys mahtuisi tähän arkeen, jossa pyörii lapsilauma ja on huushollit ja talot ja pihat ja kaikki?
No, toistaiseksi odottelen, että saan ensin vähän nukuttua näitä viimeisimmän pikkulapsiajan univelkoja pois. Inventoidaan ne jäljelle jääneet aivosolut sitten. 🙂
Mäkin olen jo tosi pitkään miettinyt noita opintoja, milloin mitäkin aihetta. Oon toisaalta aika onnellinen, että venytin sitä “näinkin” pitkälle, koska nyt uskoisin että saan oppia juuri siitä, mikä kiinnostaa.
Univelat todellakin on nukuttava ensin. 😀 Mä en olis varmaan aiemmin jaksanu oikeesti hoitaa sekä koulua, että töitä.
Mä jotenkin ajattelin, että kilometrit oli ikäänkuin positiivinen asia tässä kohtaa. Siis että kokemusta on lapsista huolimatta ehtinyt karttua. Tai sit en vaan suostu oikeesti pitämään itteeni kovin vanhana. 😀
Joo, kilometrit on ehdottomastipositiivinen asia! Ollaan naisia parhaassa iässä. Ja työelämän näkökulmasta toki siinäkin mielessä, että lapset on tehty.
Mutta apua, mitä väittämiä “vanhuudesta” ja “kilometeristä”! 🙂 Mulla on vuosirenkaita vielä pikkuisen enemmän, mutta en edes tullut ajatelleeksi, että niitä voisi olla liikaa jonkin asian suhteen. Kaikkea vielä ehtii!
Hieno uutinen! Itse täällä pähkäilen myös mikä minusta tulee isona?! 🙂 No onhan tuota ikää jo 34v.mutta uusi suunta pitäisi löytää.jokunen vuosi sitten otin lopputilin vakituisesta sosiaalialan työstä ja muutettiin uudelle pienemmälle paikkakunnalle.kotiäitinä olen tässä ollut 4:lle vintiölle ja kun nuorinkin täyttää piakkoin 3v.pitäisi minun myös jotain kehitellä.oppisopimusta olen miettinyt myös tai sosiaalialaa,jos saisin vain hoitaa vauvoja..:) Täytyy ottaa enemmän selvää tuosta opparista. Onnea sinulle tielläsi! 🙂
Sosiaalialallahan on varmasti hyvätkin saumat oppisopimukseen, kun vaan löydät sopivan paikan. Kannustan ehdottomasti! 🙂 Tsemppiä!
Mä aloitin tänä syksynä opiskelun ja ikää on kertynyt jo 40v. Pyysin vakkarityöstäni opintovapaata ja täyspäiväisesti siis merkonomiksi opiskelen, aikuisopiskeluryhmässä. Edellisistä opinnoista on vierähtänyt tovi(yo-93) ja hieman jännittää miten käy. Pomo puheli töissä ennenkuin aloitin(ilmeisesti muistamatta ikääni), että nelikymppiseksi vielä oppii hyvin, mutta sitten vaikeutuu 😀 Ainakin vielä olen tykännyt ihan hirmuisesti ja mielestäni oppinutkin jotain 😉 Kotitehtäviin tulee vähän haastetta, kun kotoa löytyy kuitenkin muutama lapsikin-ikähaitarilla 1-16.
Eiku just ihan mahtavaa, että uskaltaa lähtee vielä uusia tuulia kohti! Nykyään kun hyväksytään että se oppiminen on elinikäistä ja niin sen kuuluukin. Kuulostaa upeelta, että sun kokemukset on noin positiivisia, kannustaa eteenpäin! 🙂
Mun äitini päätti 56-vuotiaana vielä täydennyskouluttaa itsensä. Never too late!
Tsempit opiskeluun! Kävin samaisen tutkinnon parisen vuotta sitten, samoin oppisopimuksella. Erona vain oli se, että työpaikka oli jo olemassa ja hommiakin painettu aikansa, mutta virallinen tutkinto puuttui.
Kyllähän siinä puuhaa oli, kun lähipäivä oli niin vähän, eli vapaa-ajan ongelmia ei varsinaisesti ollut… Mutta meillä oli luokan kesken mahtava ryhmähenki ja toki vieläkin pidetään yhteyttä. Opiskelu oli yllättävän hauskaa näin aikuisiällä.
Ja kiitos hauskasta blogista! 🙂