Raskainta on pysytellä askel edellä

Tämä äitienpäiväviikko (niin, se tosiaan on sunnuntaina, ymmärrän kyllä jos ette muistaneet… onneksi kouluilla ja päiväkodeille on yleensä kalenterin nurkka taitettuna näillä main) on nostanut useampiakin aihetta koskevia julkaisuja ainakin omiin silmiini lähipäivinä. Aiemmin päivällä luin Lähiömutsi-Hannen ajatuksia siitä, kuinka helposti perhekalenteria hallinnoivasta eväsleipien laittajasta tulee muutaman päivän lapsettomalla lomalla jälleen vapautta estoitta rakastava hedonisti. Aaltoi-blogia kirjoittava Sonja puolestaan tuuletti villisti aamulla Insta-stooreissaan, kun lapset menivät viikon tauon jälkeen päiväkotiin ja jäi pohtimaan, mikä hänelle kaikkein raskainta äitiydessä itse asiassa on.

Tunnistin ihan valtavasti molempien ajatuksia myös omikseni. Vaikka meillä vanhin lapsista aloittaa syksyllä lukion ja nuorimmainenkin astelee jo alakoulun vitoselle, en koe äitiyteni muuttaneen hirveästi muotoaan. Epäilen edelleen tapaani olla äiti, jos en nyt päivittäin, niin vähintään viikoittain. Olen vieläkin jatkuvasti epävarma siitä, voiko minulle ollenkaan luottaa kasvatettavaksi ihmistaimia, kun olen itsekin ajatusteni kanssa hukassa kuin pahainen pentu. Väsyn, haluan olla yksin. Huolehdin liikaa. Murehdin.

Vaikka usein äitiys on vain äitiyttä – lapsista ja heidän tarpeistaan huolehtimista, kuuntelemista, läsnäoloa, perunamuusia ja kaakaotahrojen pyyhkimistä lattioilta, toisinaan kaikkea tuntuu olevan aivan liikaa. Vastuuta, tarpeita, muistamista

Kuten Hanne, minäkin olen myös koko äitiyteni ajan tarvinnut tilaa, omaa aikaa, spontaaniutta ja jotain omaa. Ja kuten Sonja, minäkin koen äitiydessä kaikkein raskaimmaksi jatkuvan suunnittelemisen pakon ja hälytystilassa olemisen. Ajoittain tunnen itseni metsissä äänettömästi hiipiväksi ninjaksi, joka on valmis viskomaan ilmoille kurkipotkun heti, kun ensimmäinen risu hiukan rasahtaa. Joskus, ihan vaan joskus, kun tunnen olevani turhan väsynyt, annan itseni hetken hengittää… ja koko metsä palaa poroksi saman tien. Tai kuten joku oli osuvasti Sonjalle kommentoinut: kuset ja paskat on heti sekaisin.

Ja se juuri on kaikkein kuluttavinta. Se, että pitää koko ajan valmis torjumaan iskuja.

Luokkaretki – pam! Pelimatka – pum! Bensaraha (vittu, unohtu!) – tööt! Vanhempainilta (voi saatana, koska?!) – pow! Wilma-merkintä (mitä helv?!) – töks! Sydänsurut – auts! Ruotsin sanat – jävlar! Pyykinpesu.. no kaiva sieltä korista jotkut!

Viikon aikataulua ei saa päästää hetkeksikään putoamaan käsistään tai ollaan katastrofin äärellä. Jos vaikka saisikin leikisti raivosiivouskohtauksen, sitäkään ei saa rauhassa suorittaa loppuun, kun jollekin tulee kuitenkin nälkä tai joku muu kriisi juuri, kun olet hinkkaamassa pöntöntaustaa. (ja siis tää on syy, miksi en koskaan edes aloita…)

Raskainta on olla olemassa ensisijaisesti yksikköä, ei itseään varten.

Enkä silti haluaisi elää hetkeäkään ilman noita minua hermoromahduksen partaalle alituisesti ajavia pieruhousuja. Haluan olla niistä erossa sopivin väliajoin – kyllä. Haluan tehdä töitä keskeytyksittä – joo. Haluan olla kyselemättä ympän kokeisiin puoli kymmeneltä illalla – todellakin. Ja haluaisin siirtää muistamis- ja järjestelyvastuun edes viikoksi kokonaan jollekin toiselle – yes, please!

Mutta tätä sekasotkua ja helvatun zumbaa se nyt vaan on. Toisaalta, eilen nelosluokkalainen muisti itse kesken koulupäivän lampsia hammaslääkäriin ja ysiluokkalainen juuri tänään muistutti mua huomisesta vanhempainillasta, jonka olin totaalisesti siirtänyt aivojeni tärkeiden asioiden listalla taka-alalle. Ehkä vastuu on siirtymässä.

-Päivi

Kuvat tyttäreni ottamia. 

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

7 Replies to “Raskainta on pysytellä askel edellä”

  1. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Muistamis- ja järjestelyvastuusta kaipaan myös eroon! Nyt tuntuu nimittäin siltä ettei edes kannata yrittää nauttia elämästä hetkenkään vertaa kun joku pommi sukeltaa jo kuitenkin kohti. Toivoisin vähän vähemmän mielikuvitusta (niin murehtisin vähemmän), vähän enemmän itsekuria (jotta mm. nukkuisin enemmän ja kestäisin kaaosta paremmin) ja sit noi sisarusten väliset riidat voisi ampua kuuhun.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä olen harjaantunut kaaoksensietokyvyssä vuosien varrella, mutta silti se ahdistaa. Pystyn elämään sen kanssa, mutta en rentoudu tai nauti. Toisaalta nyt osaan useimmiten jo panna esim nukkumisen siivoamisen edelle. Että sillai oon tullut paremmaksi.
      Ai mitkä sisarusten väliset riidat?! Eihän ne koskaan….

  2. Äiti Järvenpäästä vm-81 says: Vastaa

    Miten voinkaan samaistua tekstiisi, kiitos taas hyvästä kirjoituksesta!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos! <3 Vertaistuki on niiiin kullanarvoista.

  3. Just! Tätä!

    Toi miljoonan asian muistaminen… että suorittaa henkisesti aamusta iltaan, töissä ja vapaalla. Silti koti on kun pommin jäljiltä (sitä ei kai pysty poukkoilevan ajatuksen voimalla hallitsemaan) ja niitä muita pommeja voi lymytä jo seuraavaan nurkan takana.

    Ja kun illalla väsyneenä tekee seuraavalle päivälle lapsille valmiiksi makaroonimössöä ja makarooneja kylmällä vedellä huuhtoessa onnistuu kippaamaan puolet niistä tiskialtaaseen. ?

    Mut ei oo tylsää, ikävää eikä ehdi murehtia ilmastonmuutosta, tai hallitusneuvotteluja. ?? (Tää toivottavasti lohdutti.) ?

  4. Äitiyden tähtihetkiä viime viikolla. Tarjosin 3-vuotiaalle päivälliseksi karjalanpiirakan ja kylmiä nakkeja. Tytär totesi, että lämpimät nakit ovat hyviä. Minä – Kuule, kyllä kylmille nakeillekin on aikansa ja paikkansa ?

  5. Ihannemaailmassa me voisimme keskittyä vain yhteen tärkeään asiaan kerrallaan. Kun yrittää yhtä aikaa hoitaa perheen ja työn ja kaiken, ei oikeasti ehdi kunnolla oikein mitään. Riittämättömyys ahdistaa.
    Kotihoidontukea voisi hyvin kehitellä juurikin koululaisten ja teinien vanhemmille. Olisi meinaan tarpeen monessa kodissa se läsnä oleva aikuinen, joka ehtisi lähettää kouluun ja ottaa iltapäivällä kotona vastaan. Vanhempi, jolle perhe-elämä ei olisikaan (aina alimittainen?) suoritus, vaan todella tärkeä päivätyö.

    Vaan idea kotivanhemmasta ei taida olla ajan kuvan mukainen. Valitettavasti. ”Kotirouva” koetaan joko tyhmänä tai alistettuna, korkeintaan hemmoteltuna. Tai minä lie työtä pakoilevan luuserina.
    Jos haluaisin pelastaa ne kaikki arjen uuvuttavat aikuiset, haluaisin kyllä pelastaa myös ne pärjäämistä kiirearjessa suorittavat nuoret ja lapsetkin. Ne liian reippaat, jotka osaavat kyllä lähteä itse kouluun ja reippaana odottaa kotona vanhempien saapumista kotiin.
    Mutta vastaus monen pahaan oloon, aikuisen kuin lapsenkin, olisi lähinnä kuorman pienentämisessä. Oikeasti vähemmän olisi monesti lopulta vain enemmän.

Vastaa