Kaikki mun tuttavani sen tietävät. Mä en aja. Autoa siis. En ikinä, en metriäkään. Kyse ei ole siitä, etteikö mulla olisi ajokorttia, sellainen kyllä lompakossa lötköttää toimittaen lähinnä harvinaisia “näytätkö vielä henkkarit” -henkisiä hetkiä sidukkaostoksilla. Eli hyvin vähäisellä käytöllä on viimeiset vuodet ollut.
Mutta eihän sitä autoa kortilla ajeta. Ja koska mä olen valehtelematta kortin saamisen jälkeen ajanut yhteensä ehkä 50 kertaa, en todellakaan uskalla vaan istahtaa ratin taakse ja lähteä kokeilemaan. Nevö!
Viimeisestä ajokerrasta alkaa olla varmaan kohta jo 5 vuotta. Sain hetkellisen puuskan, kun intouduin viimeisen vauvan jälkeen käymään salilla. (puuskasta voidaan puhua myös salillakäynnin kohdalla…) Muistan vielä sen huikean vapauden tunteen ja innostuksen, kun uskalsin ajaa ihan yksin kotoa salille ja salilta kotiin. Vieläpä kaupan kautta! Säälittävää, I know.
Olen kuitenkin ajanut niin vähän, niin pitkän aikaa sitten, että rima on noussut ylitsepääsemättömän korkealle. Uskallus ei riitä. Nolottaa. Tapan kuitenkin jonkun. Ajan tolppaan. En osaa parkkeerata. Entäs ne liikennemerkit sitten?! Ja mikä näistä olikaan kaasu?
Mä en koe kärsineeni ajamattomuudesta juurikaan. Pääsen täällä kävellen lähes kaikkialle, en ole kokenut tarvitsevani autoa mihinkään. Nyt olen kuitenkin huomannut hieman itseltänikin salaa toisinaan ajattelevani, kuinka näppärää olisi vaan hypätä autoon ja hurauttaa johonkin. Lasten kanssa uimaan. Yksin kauppaan.
Mutta. En oikeasti voi vaan istahtaa rattiin ja kaasutella tieheni (koska en osaisi…). Tarvitsen muistutusta, opastusta, kannustusta, apua. Mulla on huikean kärsivällinen mies, mutta olisiko kuitenkin avioliiton kannalta parempi turvautua ammattiauttajaan? Näitä “autokoulun apuluokan” ajotuntejahan saa varata varmasti jokaiselta ajo-opettajalta. Mutta sithän se tarkottais sitä, että härkää olisi todella otettava sarvista ja uskaltauduttava ajamaan. Pelottava ajatus.
Mua vähän kiinnostaisi onko siellä ruutujen toisella puolella muita kaltaisiani rattikammoisia? Onko joku rohkaistunut kuitenkin ajamaan ja tullut sinuiksi auton kanssa? Onko kokemuksia maksullisilta ajotunneilta?
Mulle ehkä kävis Hansut… 😀
-Päivi-
Mulla oli aivan samanlainen tilanne. Ajokortin saamisen jälkeen ajaminen vain jäi ja jäi ja sitten rima autolla ajamiseen nousi niin korkeaksi, että ajatuskin rattiin tarttumisesta kauhistutti. Lasten saamisen jälkeen alkoi sisuunnuttamaan kun räntäsateessa lykkäsin vaunuja ja seisomalautaa samaan aikaan kun auto seisoi parkkiksella. Otin yhteyttä autokouluun ja kävin ajamassa pari ajotuntia, se riitti saamaan itseluottamuksen takaisin ja sen jälkeen olen suhaillut aika huoletta. Suosittelen lämpimästi, elämä helpottaa ja itsetunto kasvaa! 🙂
Ihanan kannustava kommentti, kiitos! Kyllä mä vielä rohkaistun, ennemmin tai myöhemmin! 😉 Helpottais kyllä elämää kieltämättä jonkin verran…
Vähän vastaava kokemus. Nuorena tyttönä minun piti ajaa auto Turun poliisilaitoksen pihasta kotiin. (Sen oli joku epähuomiossa ottanut) Asettauduin nokka kohti katua, mutta siitä ei tullut mitään, en uskaltanut lähteä liikenteen sekaan. Oli pakko palata poliisien luo ja pyytää näitä saattamaan ulos kaupungista. Näin tehtiin, enkä menettänyt korttiani. Kului 25 vuotta, etten ajanut Turussa – emme asuneet täällä päinkään. Sitten päätin uskaltaa. Ensin toisen perässä, sitten ihan yksinkin. Nykyään se on ihan helppo nakki.
Suosittelen kyllä lämpimästi itsesi voittamista. Helpompi se nyt on, kuin joskus vanhuudessa, kun todella tarvitset autoa.
Kyllä mun pitäis ihan oikeasti skarpata ja rohkaista mieleni… En vaan ole kokenut tarvitsevani autoa oikein mihinkään. Ja onhan se osittain ollut sellainen tekosyykin. Mutta jossain vaiheessa kun sitä autoa saattaa tarvita jossain työhönkin liittyvässä asiassa… parempi kai opetella ennen, kuin on ihan pakkopakko. 😉
Itselläni aivan vastaava tilanne ollut! Ajokortin saannin jälkeen ajokertoja hirmu vähän, kortin saannista on 14 vuotta aikaa. Satunnaisesti ajoin niin, että mies istui vieressä ja kun oli hiljaista, esim. yöaikaan.
Nyt kun odotan toista lastani, päätin että ajotaito on opeteltava, koska se tuo niin hirmuisesti vapautta. Tartuin härkää sarvista, ja ajoin ensin ihan lyhyitä ja tuttuja matkoja itsekseni. Aloitin myös kuntosalilla käynnin, joka tuli mahdolliseksi autolla ajon myötä. Kyllä olen kovasti nauttinut juuri tuosta tunteesta, että ihan itse ajoin salille ja samalla myös kauppaan. Olin todella ylpeä itsestäni. 🙂 vähitellen tämän tutun reitin ajaminen toi varmuutta, ja uskaltauduin ajamaan vieraampiakin reittejä, kun vaan suunnittelin reittiä etukäteen. Olen käynyt jopa ystävien luona lähikunnissa, ja ajanut moottoriteillä, joka oli itselle se pahin paikka.
Enää on haasteina se, että en osaa/uskalla parkkeerata kuin parkkipaikoille (ei siis kadunvarteen tms) ja tankkaaminen täytyisi myös opetella. 🙂
Mutta erittäin lämpimästi suosittelen itsesi ylittämistä! Aiemmin pelkäsin ja jännitin ajamista, nyt nautin siitä! Nyt tuntuu hölmöltä että miksi en tehnyt tätä aiemmin. Aikaa kului n. 2 kk siihen että ajaminen alkoi tuntua varmalta, ja ajoin tällöin 1-2 kertaa viikossa. Nyt harjoittelun alusta on kulunut n. 4 kk. Vaihdoimme myös autoa välissä ja pelkäsin että minun kestää opetella taas uuden auton “tuntuma”, mutta heti parin kerran jälkeen auto tuntui hyvältä.
Suosittelen että ajat muutaman kerran miehesi opetuksessa, ja sen jälkeen iteksesi. Itse olen huomannut että ajan paremmin ( ja se on mukavampaa) kun mies ei ole kyydissä. 🙂 tai vastaavasti otat tunnin tai pari ajo-opetusta ja sen jälkeen itsekseen. Tsemppiä!
Oi vitsi, ehkä mä sittenkin uskallan, kun teillä lukijoilla on näin rohkaisevia kokemuksia! Sitä on vaan aina niin kauheen helppo keksiä joku syy, miksei… 😉
Kymmenen vuotta ajamatta Helsingissä, sitten muutto pienemmälle paikkakunnalle (ei Espooseen 🙂 ) ja oli pakko alkaa ajamaan. Pelastukseni oli ja on ed. Automaattivaihteet. Pelkkää kaasua ja jarrua. Voi keskittyä risteyksissä ja liikenteessä ajamiseen. Nyt ajoa takana muutama vuosi ja voisin jo vaihtaa takaisin manuaaliin. Liikennesäännöt palautuneet hyvin mieleen. Alussa aina kyselin mieheltä että mitäs nyt 🙂 tsemppiä vaan rohkeasti kokeilemaan
Meidän vanha Opeliksi on kyllä manuaali, joten parempi varmaan vaan opetella runttaamaan sen kanssa. 😀 Ettei totu liian hyvään. Enkä mä oikeestaan niitä vaihteita tai kytkimen käyttöä pelkää… vaan… kaikkea! 😀
Kiitos aiheellisesti kirjoituksesta, kyllä meitä on! Mä hankin ajokortin ylipäätään “vanhemmalla iällä”, lähempänä kolmeakymppiä, koska en kokenut sitä aiemmin tarvitsevani. Nyt mulla ollut kortti siis kohta muutaman vuoden ja vieläkin ajamaan lähtö on usein stressaavaa. Olen joutunut kyllä ajamaan jonkin verran ja mitään isompia vahinkoja ei onneksi(!!) ole sattunut, mutta joka kerta erityisesti isommille kylille lähtiessä stressaan. Parkkipaikkaa, muuta liikennettä ym. Usein mietin, että eikös hyöty ajokortista ole justiinsa siinä, että elämä ja kaikki erilaiset lähdöt ja menot olis vaivattomampia. Vois vaan mennä ja tulla. Mutta noh, ei mene mulla tosiaankaan niin, että hyppäisin vaan paikassa kun paikassa autoon ja hurauttaisin haluamaani paikkaan. Nyt on muutettu maalle, joten autoilun määrä tulee varmaan kasvamaan. Täytyy yrittää ottaa haltuun jotain muutakin kun reitti kotoa työpaikalle. Jos vaikka uskaltais jossain keskustan liikkeessä joskus pyörähtää! 😉
Oman lusikkansa soppaan tuo sitten se, että olen ajanut autokoulun jälkeen lähes pelkästään automaattivaihteilla. Eli suunnaton epäluulo manuaalivaihteita ja kytkimen käyttöä kohtaan. Kammottavia muistikuvia, kun se auto vaan sammuu liikennevaloihin enkä pääse liikkeelle… mutta tiedostan, että tähän asiaan on saatava muutos, koska pari viikkoa jo vietin mukavasti jumissa, kun tuo ainut auto, jolla osaan ajaa halusi vähän huilia. Onneksi sattui loma-aikaan, eipä tässä mihinkään kiire ollutkaan.
Tsemppiä sulle ihana Päivi, jos menet autokoulun aputunneille! Minäkin yritän tahollani skarpata. 🙂
Jes! Skarpataan yhdessä! Mä nyt ehkä ensin kokeilen, josko hermot pitäisi tuota miehen opetusta ja siirryn sitten vasta sinne apuluokalle… 😉 Mutta koska tämä kaikki tapahtuu, sitä en tiedä. 😀 Raportoin kyllä ihan varmasti sitten!
Miten olis treenailu itsekseen (tai siis miehen kanssa) jossain rauhallisessa paikassa? Joku mökkitie tai vastaava, jossa ei juurikaan liikennettä. Sen jälkeen vaan johonkin pieneen naapuripitäjään tai oman kunnan keskustassa sivumpaan ajamaan, siellä on huomattavasti rauhallisempaa ajaa 🙂
Juu, kyllä se niin on varmaan aloteltava… Muistan joitain vuosia sitten, kun mentiin Tampereella rautakaupan isolle parkkikselle harjottelemaan. 😀 Joku sellanen setti olis pakko ottaa nytkin. Kyllä mä vielä itteni voitan! 🙂
k
Mä ajoin ajokortin parikymppisenä, kun mun äidin vanhemmat kuolivat ja äiti sai perinnön ja hän päätti käyttää osan siitä järkevästi? Ja laittoi mut ja mun veljen autokouluun. Mä en ollut silloin enkä nytkään kovinkaan innostunut autoilusta. Ajokortin saamisen jälkeen ajelin kymmenen – kaksikymmentä kertaa ja sitten se jäi. Olen omistanut autonkin miehen kanssa puoliksi ja mulla on hyvät boonukset vakuutuksissa, ne kun oli mun nimissä. Myimme automme pois muutama vuosi sitten. Nyt olemme kuitenkin miettineet josko ostaisimme auton, mun työpaikka muutti hieman hankalaan paikkaan ja auto helpottaisi töihin menoa. Nyt vaan pitäisi saada se auto hommattua ja sen jälkeen olen ajatellut, että kävisin ottamassa muutaman rohkaisu tunnin autokoulusta ja sitten harjoittelemaan. Ainoa asia mikä mua pelottaa töihin tulossa, on se että työpaikalla on hurjan pelottava parkkihalli. Sellainen pyöreä talo, jossa autopaikat ovat ulko- ja sisäkehällä ja mäessä…. Hui….