Mä olen monesti miettinyt, koska ihmiseltä katoaa se syntymälahjana saatu terve itsekkyys ja rakkaus itseään kohtaan. Luottamus ja tieto siitä, että on hyvä ja riittävä sellaisena kuin on. Suloistahan se on, kun pieni muksu heläyttää juuri kuulemansa Antti Tuiskun 16 askelta nuotin vierestä ja toteaa lopuksi tyynesti olevansa erinomainen laulaja. Tai kertoo menevänsä tapaamaan vanhoja päiväkodintätejään, koska “ne vaan tykkää musta niin paljon”. Mutta teepä sama aikuisena ja olet itsekeskeinen kusipää.
Missä vaiheessa ihmisen kehityskaarta tuo koko paletti kääntyy päälaelleen niin, että itsestään ei löydä kuin vikoja? Kuka meille opettaa, että et sinä kuitenkaan osaa, olet huono ja muista piilottaa kynttilä vakan alle? Vai onko se vaan väistämätön lopputulema tämän kansan kasvattina?
En tiedä. Mutta tällaisen ruma-tyhmä-huono-läski -päivän jälkeen olis tarve itserakkausjutulle. Kun usko itseen on täysin kadoksissa, tarvitaan ystäviä kannattelemaan. Mutta sen lisäksi pitäis muistaa tykätä itsestäänkin jonkun verran. Tai vaikka ihan paljonkin. Opetella tunnistamaan, missä on hyvä ja sanoa se ääneen. Tunnustaa arvonsa.
Miten se vaan toisinaan on niin helkkarin vaikeeta?
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Sä sen sanoit! Mietin itsekin usein, miks on niin vaikea tykätä ittestään. Ja taas niiden huonojen piirteiden löytäminen on niin kovin helppoa. .,
Se on kumma juttu. Ja eniten mua ärsyttää se, ettei voi vaan tunnustaa tosiasioita itselleen. Että minä tiedän olevani tässä hyvä ja piste.
Joo tää on vähän ikävämpi Suomi-juttu ehkä, tai joku luterilainen vai mikä lie..? Onneks kulttuuri ollaan me, eli me voidaan muuttaa sitä kasvattamalla lapsiamme parhaamme mukaan ihan pikkuisen vaikka itserakkaiksikin!
Ps. Tiedän että sä et näitä blogihaasteita ynnä muita harrasta, mutta kun pyydettiin nimeämään blogipalkinnon saajia, kelle muullekaan sen voisi ojentaa? Kiitos ihanasta blogista, ja onnea ja ylpeyttä ja hyvää fiilistä itsestä ja huikeasta taidosta joka sulla on!
https://eikaitaas.wordpress.com/2015/08/24/blogipalkinto/
Pps: Aina kun pistät niitä Uki-kuvia, täällä itkettää.
Voi Aino, ihana Aino! <3 Kiiiiitos, kiiiitos, kiiitos! Ja lupaan sulle satoja uusia Uki-kuvia, jottei kyynelkanavat kuivahda. <3
Amen! Ja syrän perrään.
Sinnekin syrän! <3
Noh, elämä opettaa. Joku välimuoto tuosta olis varmaan paras aka realismi: tunnistais vahvuutensa eikä häpeilis heikkouksiaan. Mun melkein kolmevuotias ihmetteli ääneen, että miksi KAIKKI rakastavat häntä. Tunsin onnistuneeni jossakin. Toivon kyllä, että ei ajattele ihan noin ainakaan aikuisena enää. ?
Just sen välimuodon kun oppisi. Mutta ehkä se tulee sit ajan kanssa. Toivon mukaan. 🙂
Ihana muksu! Ne on niin vilpittömiä sanoissaan. 😀