Tähän aikaan vuodesta tulee aina vähän epätodellinen fiilis. Tuntuu, että vasta viime viikolla kirjoittelin muistilistaa kouluvuoden aluksi ja sulattelin kesän jäljiltä ensimmäiset pakastepinaattikeitot arjen alkamisen merkiksi. Nyt kalenteri (ja etenkin lapset) väittääkin, että lukuvuotta on jäljellä enää kahden aamuherätyksen verran.
Vaikka itse kesä tuntuu olevan aiheen tiimoilta yhtä myöhäisherännäinen kuin minä, Wilma-viestit kertovat koruttomasti koulun päättymisestä. On kevätkirkkoa, laavuretkiä, ruotsin lukukirjojen palautusta ja liikuntapäivää. Jostain syystä itselläkin on muksujen kesäloman kynnyksellä huojentunut olo. Suvivirren kajahtaessa on niin autuaasti unohtanut loska-aamujen kumisaapaskamppailut, kymmenet hammaslääkärikuljetus-ei kuljetus-kuljetus -säädöt, iltakymmenen paniikkivalmistautumiset unohtuneisiin kokeisiin ja kaikki ne kouluaineet, jotka “ei kiinnost”. On vain vastatulostettu, sileä todistuspaperi, kiharretut juhlahiukset, kukkamekko ja kahden kuukauden kesäloma.
Omalla tavallaan surullisinta omien lasten kasvussa on se, ettei sitä meinaa huomata. Omiaan katselee niin läheltä. Kun harvemmin tavatut tuttavat ihmettelevät, onko niistä tullut jo noin isoja, itse miettii vain, että eikös ne aina ole tuollaisia olleet. Arjessa suuretkin kehittymisen ja oppimisen hetket sujahtavat helposti sinne likapyykkien ja laskupinojen alle, joten tietynlainen fiilistely ei vuosittain liene pahitteeksi. Meillä saadaan ylihuomenna päätökseen luokka-asteista kakkonen, nelonen ja seiska.
Mutta miten kouluvuosi sitten meni, mitä jäi käteen?
Kakkosluokkalaisella on herännyt vuoden aikana kiinnostus jälleen uusiin asioihin. Syksyllä alkavaa englantia on jo vähän tapailtu, kirjat ja äänikirjat ovat suosittuja edelleen. Sanavaraston karttumisen huomaa pienimmän kohdalla parhaiten arjessa, tämä tyyppi kun ei arkaile kajauttaa erikoisempaakaan sanastoa sen enempää ruokapöydässä kuin kassajonossakaan. Kasvamista ja kehitystä on tapahtunut myös sosiaalisissa taidoissa. Ristiriitoja parhaiden kavereiden kanssa osataan jo vähitellen hoitaa muutenkin kuin kuukausien mykkäkoululla ja ymmärrys oikean ja väärän, sekä fiksun ja tyhmän käytöksen välillä on jälleen teroittunut.
Koko kolmikosta juuri kakkosluokkalainen on vuoden aikana kaivannut selkeästi eniten huomiota, syliä ja tukea. Ajoittain Usein tämä purkautui kiukutteluna ja äksyilynä, joka on tosin selkeästi viimeisen parin kuukauden aikana ollut hellittämään päin. Olen tosi onnellinen, että kiharapää edelleen antautuu päivittäin pitkiksi ajoiksi mielikuvituksensa vietäväksi ja leikkii.
Nelosluokkalainen on niitä ärsyttäviä mukuloita, jotka purjehtii alkuluokkansa ihan vaan hyvällä muistilla ja tietynlaisella terävyydellä. Tyyppi on pärjännyt koko ajan hirmuisen hyvin, eikä ole kovastikaan joutunut pinnistelemään koulutyönsä eteen. Pätkässä on läsnä kärsimättömyyden siemen ja menossa hän on koko ajan. Tämä on myös porukasta se, jonka kesälomasta en ole mitenkään huolissani, tekemistä kyllä löytyy. Maailmassa on niin paljon kavereita ja urheiltavaa, että miksi istuskella kotona?
Tulevasta vitosluokasta myönnän olevani jo etukäteen vähän mietteliäs. Surffailtavaksi kun tulee nivaska uusia lukuaineita ja kirsikkana kakun päälle pojan haluama valinnainen saksa. Ensimmäiset esiteiniyden nössönmössönmömmömmööt on saatu todistaa kevään aikana, joten kauhulla innolla odotan.
Sanokoot kukin teineistä mitä tahansa, mutta seiskaluokan perusteella yläaste on parasta, mitä lapselle voi tapahtua. Jotenkin ahdistunut muka iso, mutta vielä pieni kuudesluokkalainen on puhjennut kukkaan saadessaan vapaamman, avoimemman oppimisympäristön ja lisää vastuuta. Äksyilevästä ja pikkuvanhasta tytöstä on vuodessa kasvanut fiksu, ajatteleva ja rohkea nuori nainen. Nähdessäni tytön nyt omatoimisesti ottavan vastuuta opinnoistaan ja harrastuksistaan, oon tosi tyytyväinen, että jaksettiin läpi todella haastavan vitosluokan kannustaa ja myös opettaa sille opiskelemista. Mä uskon, että se kantaa hedelmää nyt.
Ja siis tottakai se on myös ihan vaan teini, eikä mikään unelmien hattarainen yksisarvinen, vaikka välillä meinaan ehkä muuta väittääkin. Saa raivareita, paiskoo ovia, myttää sukkia sohvatyynyjen väliin, märisee ja vittuileekin. Mutta sen olemisen pohjavire ei ole enää sellainen perseinen. Tiedättekö?
Mä en oikeastaan odota kolmikon todistuspapereilta mitään, koska tiedän jokaisen tehneen vuoden aikana parhaansa. Ja toisin kuin usein kuulee sanottavan, mä en koe saaneeni vuoden aikana yhtään ylimääräistä Wilma-viestiä tai muutenkaan tunne mitään antipatioita koulua kohtaan. Päinvastoin, on suorastaan hämmästyttävää, kuinka hyvin kaikki kommunikaatio ja yhteistyö on sujunut ja kuinka fiksun opettajakunnan kanssa ollaan saatu olla tekemisissä.
Niin. Tämä lukuvuosi alkaa olla enää kevätkirkkoa ja todistuksia vaille valmis. Hyvä vuosi.
Syksyllä harjoitellaan sanomaan kolmosella, vitosella ja kasilla.
-Päivi
Puhut Päivi jälleen minun suullani. Kakkos ja nelosluokkalaisten kuvaukset on suoraa meiltä, ja kutosluokkalaisen ensi kevät näyttää näillä näkymin samalta kuin teidän kevät nyt, niin kovasti kutonen haluaa jo yläasteelle.
Kiitos kun jaat arkeasi meille, meille muillekin tavallisille perheille ja kyynehteleville mammoille.
-Anna
Kiitos! Ihana kuulla, että tää ihan tavallinen arki kaikkine murheineen kiinnostaa ja siihen samaistuu. Ja toden totta, yläaste rokkaa!
Melkein meinaan unohtaa ettei mulla itellä ala vielä loma? Olen myös jotenkin niin helpottunut kun ei tartte kohta muistella monenko aamu tänään on jne. Meidän lievästi haastellinen ekaluokkalainen lähti kouluun koko vuoden avustettava, vietynä tai saatettuna. Ihanaa kun niillä alkaa loma!
Tää päättäjäisaika on aina herättäny mussa ihan erityisiä fiiliksiä, tykkään ihan hirmuisesti alkavasta kesästä ja sen vaaleasta vehreydestä. Ja jostain syystä itsekin saavutta hetkellisesti sellaisen lomatunnelman, kun muksut kirmaa kesälaitumille.
Mä tosin luulen, että ensi viikolla, kun yritän paahtaa duunia kotona ja mukulat pyörii kintuissa, voin olla eri mieltä… 😉
Yläaste oli aikanaan itsellenikin parasta, mitä saattoi tapahtua.
Kun ympyrät vähän suurenivat, vain osaamisella oli merkitystä. Ei ollut enää sitä yhtä luokkaa, vain yhtä opettajaa, joka joko piti sinusta tai sitten ei.
Niinpä yläasteella arvosanat nousivat ja motivaatio koulunkäyntiin lasvoi, sillä sillä mitä tein ja osasin oli oikeasti merkitystä.
Toivottavasti omalleni käy yhtä hyvin. Yläastetta ainakin odotetaan jo kovasti, sillä pienen koulun turvalliset ympyrät mäyttävät käyvän jo turhan ahtaiksi.
Mä pidin myös yläasteesta. Se jännitti ekana päivänä kamalasti, mutta oli sen jälkeen vaan ihan parasta. Olla “isojen koulussa”. Ja tosiaan, se on kyllä meillä tehnyt tosi hyvää. Jännityksellä odotan, mitä kesä ja tuleva kasi tuovat tullessaan…