Tiedättekö, miksi syksy on paras vuodenaika? Tai ei oikeastaan edes syksy, vaan maailmankaikkeuden synkin muutaman viikon kuukauden hetki kuulaan syksyn ja kauniin pakkassään välillä. Se, kun vesi vihmoo saappaasta sisään, eikä edes sielunsa silmin enää muista, miltä näyttivät värit, auringonpaiste tai ilo. Paras se on siksi, koska silloin meillä täällä pohjolan perukoilla saa ihan luvalla olla aivan helvetin kurjaa. Koska sen lisäksi, että saamme jotain käsittämätöntä voimaa toisten kurjuudesta ja epäonnesta, jokseenkin ristiriitaisesti meidän on tässäkin asiassa saatava se naapuri nokitettua.
Meillä kaikilla on joskus vähän vaikeaa. Enemmän tai vähemmän. Kukin kamppailee omassa elämässään omien murheidensa kanssa ja kullekin ne omat huolet ovat juuri sillä hetkellä kaikkein suurimpia ja konkreettisimpia. Jos itse itket iltasi työuupumuksen partaalla, ei ole varsinaisesti kovin lohduttavaa yrittää asettaa tätä itseaiheutettua ongelmaa mihinkään perspektiiviin kertomalla, kuinka Virtasen Maijan serkkupojalle iski keuhkokuume, avioero, työttömyys ja aivoverenvuoto samaan aikaan. Ja siitäkin se selvisi. Ja jos ei selvinnytkään, ni kuoli, joten sun on ihan turha siinä nillittää, kun sulla on kuitenkin kaikki ihan hyvin. Jollain on aina huonommin. Ainakin ollut. Yleensä itsellä tai vähintään jollain tosi läheisellä tuttavalla. Joka onkin sitten melkein sama kuin olis itsellä ollut. Mutta huonommin on kuitenkin, ettäs tiedät.
Ja kyllähän te tiedätte, kuinka vaikeaa silloin ennen ylipäänsä oli. Ei ollut virtuaalisitä eikä tätä, ja pärjätä piti. Oli pakko. Eikä valitettu. Jos oikein koville otti, homma posautettiin kuntoon nopsaan vajan takana, perhe suri hetken ja sitten jatkettiin taas. Sitä pärjäämistä, perkele. Huomasinko jo mainita, että ei muuten valitettu.
Ja ne jäiset maitopullot, tiedättehän. Kun kouluun piti eväät viedä. Ruisleivät oli kääritty voipaperiin, jäässähän ne oli nekin. Opintielle kuljettiin hiihtäen, oli lunta tai ei. Suksia ei tietenkään ollut, vanhoilla ikkunanpokilla mättähien yli punnerrettiin. Tosin ei ollut kyllä mitään koulujakaan, kun ihan käpylehmiä askartelemalla näin fiksuja meistä tuli. Oli ikuinen talvi, vaatteita ei ollut ja joululahjaksikin saatiin yksi vaivainen omena. Jaettuna kuuteen osaan.
Vaan jos Joukahaisen aikaan oli noin rankkaa, ei se kuulkaa ollut helppoa 80-luvun lapsellakaan. Oli nimittäin lama, helvetin tiukat collegepuseron hiharesorit ja etusiili muodissa. Perunavelliä syötiin ja lantturaasteen rusinoita väkisin nieleskeltiin, katsokaas kun Afrikan lapsilla, niillä ei ollut ruokaa lainkaan. Joulutorttutaikinalevy kaulittiin pidemmäksi, niin että siitä saikin kolme torttua. Siitäs saivat nekin, ahneet tortunlevyvalmistajat! Luumuhillo oli sen verran arvotavaraa, että sen annosteluun käytettiin teelusikan sijaan pipettiä. Puhelimella sai soittaa vain halpaan aikaan eli iltaisin ja vessan loisteputkilamppu sytytettiin aamulla ja sammutettiin illalla. Kun se “jatkuva rämppääminen” vei eniten sähköä. Kunnes se ei yht’äkkiä enää vienytkään ja valo piti nimenomaan muistaa sammuttaa joka käytön jälkeen. Oli kaikenlaista harmillista epäloogisuutta, yht’äkkinen pyöräilykypäräpakko ja koululiikunnassa vittu aina suunnistusta.
Että kuulkaa rankkaa tässä on ollut itse kullakin. Vai onko teillä muka rankempaa? Kurjuuskisan voittajalle luvassa puolikas appelsiini ja yhdentoista sisaren kanssa jaettu puulelu.
-Päivi
Ahhahahaasssaaaa!!!! Nuo torttutaikinalevyt!!
Mä arvasin, etten ole yksin lamakokemukseni kanssa! Se oli kamalaa!
Mä oon aina ollu varma, et meidän mutsi oli ainut joka on kaulinu ne torttylevyt pidemmiksi ?
Eijei! Se on palautteen perusteella varsin yleistä! 😀
Misä se on se syräin-namiska?! Heti semmosesta napsauttaisin! Ja semmosesta “hahahoho”-kuvakkeesta kans!
Nakkimutsi: kylälähtee taas! 😀
Hahaha, joskus lähtee vähän paremmin ja joskus huonommin. 😀
Mun tädillä on 16 lasta, ovat syntyneet 80-luvun alussa – 90 luvun lopussa. Yksi lapsista on vammainen. Toisen sukulaisen vaimo kuoli pari päivää synnytyksen jälkeen. Joitain vuosia myöhemmin heidän yksi lapsista hukkui. Tiedän perheen, jossa samalla viikolla kun kuopus syntyi perheen esikoisella diagnosoitiin syöpä. Taistelua kuolemaa vastaan kesti vuosia . Niiden vuosien aikana perheen isä menetti työpaikkansa (äiti oli yrittäjä samaan aikaan) koska hän oli liian usein hoitamassa sairasta lastaan (vanhemmat vuorottelivat lastenhoidon, sairaalassaolon etc takia). Kun kuopuksella tuli ikää hänellä diagnosoitiin vaikea näkövamma. Perheellä alkoi vuosia kestäny taistelu kunnan kanssa saako lapsi koulukyytiä etc. Kun joskus tuntuu että on rankkaa niin ajattelen ihan oikeasti niitä, jolla on oikeasti rankkaa. En ansaitse kurjuusmitalia, olen selvinnyt helpolla.
Ja mä tein just niinkuin kerroit 😀 Mutta siis en mä lohduta ketään kertomalla että toisella on paljon pahemmin, lohdutan sillä vaan itseäni! Ja kyllä se auttaa laittamaan asioita perspektiiviin, itse asiassa hyvin paljon. Viime aikoina olen tuntenut itseni todellakin lähinnä turhan märehtijäksi. Kukaan meistä ei ole kuollut, en joudu tappelemaan sairaan lapseni koulukyydeistä, pelkäämään että lapseni kuolee etc. Todellakin välillä tuntuu että sitä marisee ihan turhasta. Olen seurannut mm Annan tarinaa vuosia ja kyllä se auttaa laittamaan asiat perspektiiviin : http://blogit.apu.fi/annanblogi/ (ja ei, ei se vähennä kenenkään väsymystä yms, puhun vain itsestäni)
On ihan totta, että joskus on ihan hyvä herätä sieltä omasta märehtimiskammiostaan katsomaan ympärilleen ja usein huomata, kuinka hyvin kaikki lopulta onkaan. Mutta lähtökohtaisesti mun mielestä jokaisella on oikeus omaan henkilökohtaiseen suruunsa, jos sen nyt näin voi sanoa. Eikä kenenkään murhetta tai pahaa oloa pidä väheksyä, vaikka varmasti jollain aina asiat huonommin onkin.
Joo ihan oikeassa olet!
Itse asiassa meidän perheessä oli 80- ja -90 luvulla todella ankeaa. Vanhemmat (molemmat ) kävivät kahdessa työpaikassa töissä, että saivat ylisuuren ja kalliin asuntolainan maksettua….ei meillä ollut kotona koskaan viikkorahaa saati karkkia. Jatkuvasti ruislimppua ( se kun on niin halbaa ) sekä kilonmakkapötköistä ( jahti,lauantai,gouter ) itse makkaraleikkurilla viipaleita leikeltiin.
Koulussa kaikki kierrätettiin oppikirjoista lähtien ylisuurissa meluisissa luokkahuoneissa ja mihinkään ylimääräiseen ei ollut rahaa, ei ollut merkkivaatteita eikä urheiluvälineitä edes varaa ostaa omaksi.
Vaikka näin sitä ajattelee aikuisena, että mitään ekstraa ei ollut……silti olen hengissä ja suhtkoht terve ( siis meistähän kukaan ei saa täysin terveenpapereita 😉 ) ja ainakin olen oppinut sen, että kun ei lapsena ollut ylimääräistä niin ei sitä, sitten näin aikuisenakaan osaa kaivata mitään ylimääräistä ( vaikkei varaa ole vieläkään joka vuosi käydä ulkoimalla tai edes risteilyllä ) hyvin on kyllä tullut toimeen tämänkin asian kanssa….no ompahan nyt kuitenkin jonkinlainen katto päänpäällä sekä jotain ruokaa kaapissa ( onneksi ei niitä hirvitys maggaroita tartte enää syyä 😉 )
että kyl miekii selvisin \o/
Lauantaimakkara! Sen olin unohtanut! Sehän oli ihan hurja herkku joskus, ai kauhia… Ja tuon perunavellin lisäksi meillä syötiin myös makaronivelliä, mutta se oli kyllä mun mielestä hyvää. 😀
kylmä sota!
paleltiin ihan koko ajan ja pulpetin alle mentiin suojaan tsernopiilin säteitä, ja koiran turkki kiilsi sateen jäljiltä, se oli säteilyä myös.
kekkonenkin meni ja kuoli ja kenestäs sitten kekkonen tehtäis?
tekokuitu kutitti ja kun poikakaverit alkoi soitella (silloin halpaan ilta-aikaan), meni isä ja vastasi puhelimeen möreällä tekoäänellä ja sillä sanoi kaikki ärrät älläksi ja oli muutenkin nolo.
en tarvii appelsiiniakaan, sisko sen kumminkin vie ja syö yksinään vaatehuoneen nurkassa.
Hiton iskät, ku menee ja pilaa lastensa nuoruuden nolaamalla! Järkyttävää! Ja sit oli muuten pakko juoda ekat humalat niistä kamalista Gin Lemoneista ja Omppu pompusta ja voida ihan hiton pahoin. Oli ihan hiton ranccaa! 😀
Ohitan nyt tän surkeuskilpavarustelun (joka nauratti <3) ja sanon ihan vakavissani: tiiätkö mikä minusta on parasta marras-joulukuussa? Se, että kun vuoden kierrossa ollaan ihan pimeimmällä pohjalla, niin siitä ei mennä enää alaspäin. Sen yhden kerran vuodessa ei häämötä edessäpäin mikään pimeämpi eikä kauheampi. Asetun olemaan, rentoudun. Tää on nyt se pahin, ja elossa kuitenkin ollaan. Parempaa tiedossa horisontin takana!
Kesässä taas vastaavasti pahinta on mulla juuri se talven häämöttäminen. Koko ajan on takaraivossa vähän painostava ja kireä fiilis, kun tietää miten ohimenevä se paras aika on. Huokaus.
Joo, no tossa on kyllä ihan pointtia! On kuitenkin aina toiveikkaampaa ajatella sitä, mikä on vasta edessä kuin muistella mennyttä kesää. Mua jotenkin tää syksy ahdistaa siksi, että se kaikkein nurjin on vasta edessä. Voi olla että se kestää vaan hetken tai sit se venyy tammikuulle asti. Nyt on vielä ollu ihan ok, kun on kuivaa ja keskivaloisaa, mutta sitä märkää tuhnua en kestä. Eeeeen!
Hahaa, just aamulla valitin blogissa, kuinka kurja aamu oli 🙂 Mutta tuskin sentään kurjuuskilpailua voittaisin! Kiitos tästä!
Hahaha, saat ehkä vaan neljäsosa-appelsiinin. 😀
Entäs kun rehtori joutui kuuluttamaan ettei mannapuurolle ollut marjasurvosta.
Hirveä kuulutus! Hirveä päivä!
Itken vieläkin joka tiistai… ?
Kyllä on taas hieno teksti!