Mä olen itse perheen toinen lapsi. Olin se verrattaen kiltti ja reipas tyttö, joka pääsi suksimaan kätevästi isoveljensä tasoittamalla tiellä. Monet säännöt ja kasvatusmetodit oli jo sen vanhimman kanssa testattu ja mä vaan hiihtelin perässä. Mutta en kyllä yhtään esikoisen osaakaan kadehdi. Ollapa itse perheen keskipisteenä muutama vuosi, kunnes siihen yllättäen ja pyytämättä ilmestyy joku rääpäle varastamaan huomiota. Esikoinen on väistämättä se harjoituskappale, se tyyppi jonka kanssa vanhemmat ovat alituiseen vähän hukassa. Se kokeilee kaikki ekat kerrat ja raivaa tietä pienemmilleen ja viisautta vanhemmilleen.
Melkein uskallan väittää, että yksikään vanhempi ei ennen ensimmäisen lapsen syntymää ymmärtänyt, millaiseen alituiseen, vuosikausia kestävään jankutuksen ja valituksen ristipaineeseen tulisivat joutumaan. Kukaan ei voi osata odottaa sitä, kuinka valtavat mittasuhteet voi saada milloin liian kireät kengännauhat, väärän väriset hanskat, pilkku ruoassa, se miltä ne mustat perhoslegginsit vessakäynnin jälkeen tuntuu tai se, kun joutuu istumaan takapenkille. Tuskin ruusuisissa vauvakuumehouruissaan kukaan myöskään tajusi elämän muuttuvan vanhemmuuden myötä alituiseksi jankuttamiseksi. Joskus sitä oikein itsekin hämmästyy, kun tajuaa kolmatta viikkoa aloittavansa aamunsa samalla loppuunkalutulla keskustelulla siitä, miksi pakkasella pitää laittaa hanskat. Jos ei muuta, niin pinna tässä hommassa ainakin venyy.
Seuraavien lasten kohdalla sen jo tietää. Tätä erilaisten raporttien kuuntelua ja niihin vastaamista se vanhemmuus pääasiassa on. Jos on niin kahjo, että päättää monistaa geeninsä vielä useampaan mini-ihmiseen, on jo aika varmasti varustautunut seuraavan kymmenen vuoden katkeamattomaan pulinaan ja turhanpäiväiseen jankutukseen.
Se on myös syy, miksi minusta pitkään tuntui, etten tule koskaan oppimaan äitiyttä. Että on vaan sitä taukoamatonta lasten aiheuttamaan hankaluutta. Ihan pienen vauvan kanssa oli ihanaa. Se söi, nukkui ja oli sylissä. Mutta sitten se kasvoi. Alkoi vaatia jotain. Ihan_koko_ajan.
Jossain vaiheessa olin ihan varma, että tuo tyttö ei ole minusta. Kaikki, mitä se teki, oli hankalaa. Kaikki, mihin se koski, muuttui vaikeaksi. Sillä oli aina jokin huonosti. Se kitisi, väänsi, huusi ja heittäytyi lattialle. Mitään se ei suostunut tekemään kerrasta. Sitä piti patistaa ja pakottaa, kaikki tuntui kamalan vaikealta.
Ja mua ahdisti. Ajattelin olevani maailman paskin äiti. Eihän tästä mitään tule. Lapsi on hankala, sen elämä on paskaa ja siinä sivussa se tekee kaikkien muidenkin elämästä paskaa. En osannut tehdä mitään oikein ja vaikka mitä yritin, se oli aina pahalla tuulella. Ja aina. Aina se tuntui vaativan jotain.
Kunnes tapahtui… jotain. Se lapsi kasvoi. Yllättäen sen puheissa alkoi kaikua se vuosikausien vääntämisen tulos. Se alkoi ajatella itsenäisesti, sillä alkoi olla mielipiteitä. Sen kanssa pystyi keskustelemaan ja siltä löytyi aivan mahtava huumorintaju. Kuin yhdessä yössä sille tuli haaveita ja tavoitteita, se alkoi pärjätä paremmin koulussa ja jutella entistä enemmän mulle. Meille tuli yhteisiä juttuja. Löytyi joku yhteys, jonka muistan tunteneeni heti synnytyssairaalassa, mutta joka oli kadoksissa vuosikausia.
Samalla kaivautui esiin äitiyden ilo, joka oli ollut vuosia hautautuneena kaikkien vastuiden ja vääntämisten alle. Mä myönnän olleeni todella huono siinä leikitysvaiheessa, en vaan osannut olla. Eikä se kymmenen vuoden taistelupätkä mitään riemujuhlaa ollut, mutta jos sen vääntämisen päätteeksi lapsesta kuoriutuu suht fiksusti ajatteleva ja käyttäytyvä nuori, niin kaipa se oli sen arvoista.
Nyt tossa on toi mun tollanen. Kun mä katson omia koulukuviani, mua naurattaa, kuinka samannäköisiä me ollaan. Ollaan myös molemmat tosi kovaäänisiä ja osataan edelleen tarvittaessa tapella. Vaikka joskus ajattelin, että sen koulunkäynnistä ei tule mitään, nyt se vetelee koko ajan kiitettäviä. Koska se itse haluaa. Yläkoulun vapaus ja vastuu on tehneet sille tosi hyvää. Nyt mä jo luotan siihen, että siitä jonain päivänä tulee ihan hyvä aikuinen.
Lattialla makaa tosin edelleen joku. Se on 8-vuotias, sillä on kihara tukka ja sen housujen lahje tuntuu just nyt inhottavalta. Mä kestän tätä edelleen yhtä huonosti, mutta nyt jaksan taas uskoa, että jonain päivänä sen housut tuntuu ihan hyviltä ja se pukee hanskat ihan vaan koska on kylmä.
On ollut hetkiä, jolloin mä en oikeasti olisi keksinyt yhtään pätevää syytä sille, miksi koskaan halusin lapsia. Eihän mikään oikeasti hankaloita elämää yhtä paljon kuin avuton jälkeläinen, josta pitäisi vuosien saatossa vielä kasvattaa selväpäinen aikuinen. Enkä mä edelleenkään taida tietää, miksi lapsia halusin, mutta onneksi halusin. Aika opettavaisen vuoristoradan ovat tarjoilleet. Ja aika hiton hyviä tyyppejä niistä sit lopulta tuntuis tulevan.
-Päivi
Ihana kokea sun kanssa suurta iloa lapsista (itselläni ei ole yhtään ja ikä (43) tuo tullessaan mahdottomuuden). Lapsiin mahtuu varmasti koko elämän kirjo iloineen ja murheineen. Sun blogia äänestin blogawards-kisassa (tai mikä nyt virallinen nimi olikaan, äänestys juuri alkanut) Ihanaa kirjoitusta tyylillä, taidolla, ilman turhia jaarituksia ja mehevällä huumorilla höystettynä?. Tykkään niin hirmu paljon ❤️
IIiik, ihana! Kiitos! Ja kiitos äänestä, täytyykin varmaan muistuttaa porukkaa äänestelemään, kun siellä ehdolla olen. <3
Osu ja uppos. Tuli hyvään saumaan tämä teksti. Kiitos. Toivoa siis on… =)
Kiitos. <3 Toivoa on aina... Niin kauan kuin on elämää. Niin latteaa kuin se onkin. 🙂
Sä osaat kyllä pukea usein mun ajatukset sanoiksi! Just mietin ihan samaa tässä yhtenä päivänä omastani. Sä oot kyl <3
Voi ihanasti sanottu! Kiitos! <3
Samaistun! Poika on vasta kahden ja pelkään välillä silti pilanneeni sen elämän.
Se on kyllä jännä, että se fiilis tulee ihan tasaisin väliajoin. Että on ihan varma, että tän se muistaa ikuisesti ja nyt meni kaikki. Mut joskus ne sit yllättää ja onkin jotenkin tosi fiksuja. 🙂
Kiitos, tää tuli todella tarpeeseen! Ehkä se siis joskus helpottaa meidänkin esikoisen kanssa. Ihanaa vertaistukea <3
Kyllä se joskus helpottaa. Tosin antaa ne vastusta isompanakin, vähän vaan eri tavalla. 😉
Oon ihan uusi lukija, en koskaan kommentoi mihinkään mutta ny on pakko sano että : Paras blogipostaus ever!
Mää en kestä, alan itkeä ihan just! KIITOS!
Kiitos tästä! Lohdutti. Meillä pojat 2 v 8 kk ja 8 kk. Pikkasen hirttää kiinni useamman kerran päivässä tää toistojen määrä. Mutta se siis helpottaa. Kymmenen vuoden päästä. ?
Aaahahaha, NO JOO! Meilläkin tulee just tota jankuttamista erityisesti pienempin kanssa edelleen. 😀 Ihan killerikamaa!
Itku tuli melkein – niin ihana kirjoitus ? Samaistun !
Kiitos, Niina! <3
peukut tälle tekstille – lasten kasvu on upeaa!
Niin on, ihan parasta! En olis uskonut, kuinka onnellinen voi olla isoista (ja fiksuista) lapsista.
Ihana teksti! Tästä tuli hyvä mieli 🙂
Sattumoisin eilen postasin just siitä ikuisesta ja ainaisesta jankuttamisesta ja käskyttämisestä. Me ollaan vielä siinä vaiheessa 6- ja 8-vuotiaiden vastarannankiiskien kanssa 😀 Mutta lohdullista kuulla, että siitä vaiheesta VOI päästä eteenpäin.
Kyyyyllä, kyllä! Ennemmin tai myöhemmin ne alkaa ihmistyä. 😀
Kiitos!
Voi, kun niistä tuliskin. Tosta erityisestä kans. Erityisen hyvä tyyppi ja kansalainen.
Mä en kyllä näissä äidin hommissa ole juuri oppinut sitä, että pinna venyy. Lähinnä huomaa. Osaavani sen, kuinka se pinna vaan menee…
Leikki-ikäisten kanssa vielä jaksoin. Olin enemmän “omalla tontillani”. Kouluikäisille jankuttaminen päivästä toiseen on mielestäni ehdottomasti rasittavampaa kuin leikki-iläiselle. Se hetki, kun tuntuu, että jaloissa pyörii vain omaa ajatteluun kykenemättömiä loisia, joille astioiden laittami en tiskikoneeseen tai takin ripustaminen naulakkoon tulevat joka kerta ihan yhtä suurena yllätyksenä. Mitään ei tunnu tapajtuvan, jos ei erikseen käske.
Kolme kertaa.
Nyt vähintään.
Itsenäisesti ei viitsitä mennä hammaspesulle, vaikka siel on totta vie käyty joka ilta viimeiset kymmenen vuotta. (Eikä riitäkään…) Silti tuo rutiinilla toistuva iltatoimi ei varmasti suku ilman äidin pyyntöä, kehoitusta, muistutusta, määräys ja, no, niiden hermojen totaallista menettämistä.
Että miks sä mutsi aina rageet…
Siis ylipäänsä toi jankuttaminen on hiton rasittavaa. Ja just kouluikäisille, kun ei enää kertakaikkiaan jaksais. Että miten niille VIELÄKIN pitää jauhaa ihan samoista asioista. ARGH!
Hei, pakko tähän kommentoida että kiitos! Meillä 3- ja 1-vuotiaat lapsoset täällä ja tuntuu ku oisin joku rikkinäinen levy, joka toistaa samoja asioita päivästä toiseen ja ettei sillä ole mitään vaikutusta. Mutta ehkä tähänkin pätee se sanonta, että lopussa kiitos seisoo vai miten se meni… On vaan sellasta vääntöö tää elämä. Mutta kiva kuulla että se joskus loppuu, vaikkakin vasta m u u t a m a n vuoden kuluttua 😀 Olet mahtava kirjottaja ja tunnustan, että iltasadun jälkeen, ku pötkötän makkarissa odottamassa sitä tasasta tuhinaa, oon lukenu alusta alkaen sun tekstit ja oot saanut niin kyyneleet ku naurahduksetkin mulle aikaan. Kiitos oivaltavisra kirjoituksista ja ihanaa kesän jatkoa 🙂