Olen siitä onnekkaassa asemassa, että mulla on aikalailla tuttuja, paljon kavereita ja muutama tärkeä sydänystävä. Tänään näin rakkaimmista ystävistäni yhden, yli vuoden tauon jälkeen. Kun juttua jatkettiin kohtaamishetkellä lähes samasta kohdasta, kuin erotessamme toissakesänä, mietin itsekseni kuinka hienoa on, että elämääni on tupsahtanut, ja jäänyt, näitä ihmisiä. Joiden kanssa synkkaa jollain selittämättömällä tasolla.
Nämä sydänystävät ovat ikäänkuin peilikuvia itsestä. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Pitävät kädestä kiinni tiukalla hetkellä ja jaksavat kuunnella samoja suruja viimeiseen asti, vaikka itsekin tajuaa jo kuulostavansa rikkinäiseltä levyltä. Näitä tärkeimpiä ei tarvita monta. Eikä heitä monta voi ollakaan. Niin harvan kanssa kuitenkin ajatukset kohtaa täysin.
Mulla näitä ihmisiä on kolme. Kaikki keskenään erilaisia, kaikki minulle korvaamattomia. Ihmisiä, joista en aio koskaan päästää irti. Heitä, joille ei tarvitse selittää itkuja, eikä perustella nauruja. Tiedätte, keitä olette. Kiitos, kun olette.
Halusin vaan kaikkia muitakin muistuttaa. Pitäkää niistä omista tärkeimmistänne kiinni. Ystävät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Soitelkaa, tekstailkaa, pitäkää yhteyttä, puhukaa. Älkääkä piru vie päästäkö irti. Vaikka olis kymmenet ruuhkavuodet.
Ei mulla muuta.
-Päivi-
Wau! Hienosti sanottu! Taidanpa het laittaa tekstarin yhelle ihkulle tapaukselle.
Heheh! 🙂
-Päivi-