Aloittamisen sietämätön vaikeus

Maanantaina oli suuri päivä. Muijakorisporukkamme kesätauko oli vihdoin tullut päätökseensä ja tuttu puheensorina kotkotus ja nauru räkätys täyttivät läheisen koulun liikuntasalin. Koristossujen nauhat oli tiukalla ja kylmäpakkaus varmuudeksi repussa – ainahan näissä hommissa on jotain tavannut revähtää.

Ensimmäisen vartin jälkeen olin valmis marssimaan ulos ovesta ja kiljumaan mennessäni, etten enää ikinä tulisi takaisin. Ruosteen maku nousi viimeisiään vetelevistä keuhkoista suuhun, silmät pyöri flipperiä ja pumppu ilmoitti irtisanoutuvansa ihan juuri. Kaikki näkyi kahtena, tai vähintään vähän venytettynä. Kenen helvetin idea tällainen ihmisten väkivaltainen rääkkääminen ylipäänsä oli?!

No kestin sentään loppuun saakka. Tosin viimeiset parikymmentä minuuttia pelattiin ns. paikkaa koko kentän laajuudelta. Kintut oli aivan makaronivelliä, eikä juoksuaskeleita irronnut enää edes kuvitelmissa. Kun tunti oli ohi, en ollut iloinen reippaudestani tai hauskasta lajista, vaan lähinnä onnellinen, että selvisin hengissä.

Liikunnan jälkeinen euforia antoi odottaa itseään kotiin asti. Kun olin saanut jollain ilveellä laahustettua kotipihaan nostamatta kumpaakaan jalkaa ja heittäydyin viimeisillä voimillani sängylle keräämään itseäni, tuli aivan sairaan hyvä olo. Olipa muuten taas hauskaa!

Mutta jotta lähtemisen käsittämättömästä vaikeudesta päästään tuohon euforiseen jälkitilaan, tarvitaan sohvaperunan taskuun aikamoinen määrä tahdonlujuutta ja sitkeyttä. Koska väitti kuka tahansa mitä tahansa, ei se liikkumisen ilo rapakuntoiselle ihan heti välttämättä aukea, joillekin ei koskaan. Ei välttämättä ole myöskään ihan helppoa löytää sitä omaa lajia, jonka takia on valmis kokemaan hetkittäistä kuolemanpelkoa tai virstankarkailua. Mulle ei ainakaan ole ollut.

Vaikka olen lapsesta saakka ollut enemmän tai vähemmän pyöreä, olin jo pienenä liikunnassa aktiivinen. Urheilullinen tuskin olen koskaan ollut, mutta harrastin monenlaista liikuntaa ja kokeilin varmasti useampaa lajia kuin seitsemän veljestä yhteensä. Testasin tennikset, judot, futikset, uinnit ja tanssit. Lopulta rakkaimmiksi harrastuksiksi valikoituivat teatteri, kuoro ja koripallo. En ollut urheilussa mitenkään hyvä, mutta tykkäsin siitä.

Aikuistumisen myötä ryhmälajit jäivät kokonaan joitain satunnaisia tanssitunteja lukuunottamatta. Lenkkeilin silloin, kun huvitti, en mitenkään säännöllisesti. Kymmenen vuotta sitten, toisen lapsen syntymän jälkeen pimahdin laihduttamiseen. Juoksin salin ryhmäliikuntatunneilla ja aamuseiskan spinningeissä (juuh, kyllä!), kunnes aloitin työt. Aika valui johonkin, ei ehtinyt, huvittanut tai jaksanut.

Aina satunnaisesti tuon jälkeen olen hurahtanut hetkellisesti nimenomaan lenkkeilyyn. Pidän kävelemisestä ja erityisesti siitä, ettei sitä harrastaakseen tarvitse noudattaa mitään tiettyä aikataulua. Tosin sohvalta pitää sitäkin varten nousta. Ei aina ihan helppoa sekään.

Mulla suurin inspiraatio kävelemiselle lähtee omien ajatusten kanssa olemisesta ja musiikista. Kävelen aina luurit päässä ja helposti saatan hämmentää autoilijoita kuivalaulamalla Whitesnakea suojatiellä. En mittaa aikaa enkä kilometrejä. Kävelen sen verran, kun tuntuu hyvältä. Ja kuten tästä muistamme, viime aikoina lenkit ovat olleet hieman harvinaisempia…

Kolmas laji, jota en sydänjuuriani myöten vihaa, on uinti. Olin jo nuorena ihan kohtalaisen hyvä uimari ja olen viihtynyt aina vedessä hyvin. Joka syksy suunnittelen aloittavani uimahallissa käymisen, edes nyt sen kerran viikossa. Viime vuonna taisin käydä kerran koko vuoden aikana. Ei nyt varsinaisesti vielä mitään kunniakirjaa saanut siitä.

Olen myös pohtinut oikeasti paljon sitä, miksi liikkuminen on jäänyt niin paljon vähemmälle. Tässä kohtaa kun vetää esiin kiire- tai ruuhkavuosikortin, joku suonipohkeinen juoksee heti hengästymättä ohi ja ilmoittaa, että aikaa kyllä löytyy, jos vaan priorisoi. Mikä on tietysti ihan totta. Minäkin useimmiten luen mieluummin kirjaa, kirjoitan blogia tai katson Gilmoren tyttöjä kuin kohtaan kuolemaani kolmevitosena pelikentällä.

Toisaalta olen tässäkin oppinut itseäni kohtaan armollisemmaksi. Jokainen otettu askel lasketaan ja jokainen liikuttu puolituntinen on enemmän kuin ei liikkumista ollenkaan. Useimmiten liikunnan aloittaminen on nimittäin tyssännyt juuri siihen, että itselleen asettaa suoraan aivan älyttömät tavoitteet. Ehkä kannattaa mieluummin sopia itsensä kanssa, että vaikka parikin kertaa viikossa on ihan passeli määrä. Kesän jälkeen kun tuossa yhdessäkin kerrassa tuntui olevan haastetta riittämiin.

Tänä syksynä en siis lupaa urheilla viidesti viikossa, kun en sitä kuitenkaan tee. Mutta lupaan tehdä kaikkeni aloituskynnyksen madaltamiseksi ja olla jokaiseen liikkumiskertaani tyytyväinen.

-Päivi

Ja kyllä vaan. Niken Air Jordanit ovat suoraan vuodelta -95 – still going strong!

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

11 Replies to “Aloittamisen sietämätön vaikeus”

  1. Mulla on hieno suunnitelma siitä, kuinka yhdistäisin liikunnan (ei ihan suosikkini, mutta olis kiva, kun niin kuuluu tehdä) ja ystävien tapaamisen. Sillä niitä elämäni hienoimpia liikuntakokemuksia ovat olleet ne, joita on tehty yhdessä ystävän kanssa. Eli olisi hienoa, jos voisi sopia vakiotreffit viikon jokaiselle arkipäivälle aina jonkun ystävän kanssa. Kävisi siis yhden kanssa uimassa, toisen kanssa kävelyllä jne. Jokaiselle ystävälle olisi oma päivänsä, sillä muutenhan niitä ei tässä ruuhkaelämässä koskaan oikeasti näe (ellei etukäteen muista sopia).
    Kynnys lähteä olisi matalampi, kun olisi luvannut toiselle lähteä. Toisaalta sosiaalinen palkinto korvaisi sen, jos ei nyt liikunnan iloa kokisikaan. Ja kun vakiotfeffe olisi sopinut useampia, ei haittaisi, vaikka joskus, silloin tällöin, jäisi joku väliinkin.
    Tämä siis olisi unelmasuunnitelmani, ollut sitä jo jonkin aikaa, mutta toteutumatta edelleen. Toivottavasti joskus…

    Myös lasten kanssa olisi kiva liikkua enemmän yhdessä. Vaikka sellainen vakiopäivä uimahallia viikossa. Nyt olisi kai viimeiset hetket aloittaa moinen, eihän ne kohta enää lähde mun mukaan.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä liikun mielelläni yksin (paitsi tietty koriksessa). Olen hidas ja kömpelö ja tykkään pitää omaa vauhtia. Mulla ei oo myöskään toimineet sellaiset, ”teen tästä nyt julkista, niin tulee käytyä” -jutut. Tai että maksan tästä nyt satasen, niin tulee käytyä. Eih, voin silti olla ihan kevyin mielin käymättä.
      Siksi kai onkin omalla kohdalla tärkeintä vaikuttaa sinne omaan päänuppiin ja käydä oman hyvinvoinnin ja fiiliksen takia. Eikä siis ulkopuolisten paineiden.
      Voi, kun olisi laskenutkin ne kerrat, kun joku on ihan vaan vaivihkaa hyvällä vihjannut erilaisista liikuntamuodoista tai -ryhmistä, joilla ”pääsis alkuun”. Siitä tulee vähän vastareaktio. Että mä kyllä itse määritän, koska haluan päästä alkuun ja missä. 😀

      1. Katson peiliin ja totean, etei tämäkään suunnitelma vielä varsinaisesti toimi 😂😂😂

  2. Mulla muuten auttoi liikunnan aloittamisessa tosi paljon se, että vähensin hiilareita. Tajusin, että ne hiilarit laskee mun energiatasoa niin paljon, etten yksinkertaisesti jaksa lähteä lenkille.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Syömisessä olis kyllä täällä ihan rutkasti korjattavaa… Myönnän!

  3. Mie en ole löytäny sitä mulle sopivaa lajia vieläkään. Oon ostellu kaikenmaailman urheiluvälineet ja -vaatteet (mm. sikakalliin joogamaton, törkeen hintaset juoksukengät ja -rintsikat..), mutta mikään ei vaan tunnu omalta.. Kerrankin voin sanoa että onneks en omista edes ajokorttia, saan edes hyötyliikuntaa kun julkista liikennettäkään ei täällä oikein ole. 😁 Täytyy kyllä mainita että juoksukengät kelpaa vallan mainiosti siihen kävelyynkin. 😂 Ja joogamatolla voi löhötä olkkarin lattialla puhelin kourassa ja esittää venyttelevänsä. 😀

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Musta Project Maman Katja kirjoitti äskettäin tosi hyvin, että mitäs, jos se oma laji onkin jotain muuta kuin liikuntaa? Että onko pakko löytää oma juttu urheilusta, jos se kaikkein omin juttu onkin vaikka piirtäminen, maalaaminen tai kirjoittaminen. Musta se oli jotenkin ihana ja huojentava näkökulma. Enkä tarkoita siis, että ”kun minä tässä maalaan, niin ei tartte liikkua yhtään”, mutta jos sisällyttää sellaisen perusliikkumisen arkeen muuten, niin onko pakko väkisin käydä kaikki pumpit ja jumpat etsimässä, mikä on itselle vähiten kamalaa.
      Mulla on ton hyötyliikunnan kanssa sama. Mä en myöskään aja autoa, vaan liikun kävellen paikasta toiseen. Ei se toki mitään hikilenkkiä ole (paitsi että usein on silti, vaikkei yrittäis…), mutta saatan päivän aikana taapertaa kyllä montakin kilometriä, vähän kuin huomaamatta. Onneksi!
      Ja hei, onko joogamatolle muka parempaa käyttöä kuin toi? 😀

  4. Muutaman vuoden säännöllisen lukemisen aikana oon ollut aika montakin kertaa lähellä kommentoida, mut en sit oo kuitenkaan kehannu. Miksi nyt sitten tällä kertaa? No kun sä kuvasit aikalailla mun viimeviikkoisen käynnin kiinteytys-tunnilla – ekaa kertaa sitten vapun 😀 Oon mä muka kesän lenkittäny koiraa ja joogannu ja pitäny silleen muka kunnostani huolta, mut jo tunnin puolivälissä luulin kuolevani, vielä kun sattu semitimmi puolituttu jumppaamaan vieressä ja piti sit muka ekstratsempata. Mut selvisin! Ja sain tänään raahattua itseni samalle tunnille uudestaan – selvisin taas, ja tällä kertaa luulin kuolevani vasta ihan loppumetreillä :’D

    Että jos tällä maratonkommentilla (varmasti ainut matatonlaji mihin kykenen) on joku pointti, niin muistutus siitä että alku on kaikkein hankalinta, mut senhän sä jo tiesitkin 😉 Ens kerralla on varmasti jo pikkasen helpompaa, ja se hyvä olo tulee pikkasen nopeammin (ehkä)!

    Sun lupaus tälle kaudelle on just hyvä, ja siitä kannattaa muistuttaa itseään; että sen liikkumattomuuden murehtimisen sijaan onnittelis itseään aina, kun liikkuu.

    Ihanaa syksyä teille, hiljenen taustalle seuraamaan taas seuraavaksi kolmeksi vuodeksi 😀

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hei mahtavaa, että innostuit kommentoimaan! 😀 Ja huikeeta, että jonkun muunkin henki on salpautua pitkän liikkumistauon jälkeen. 😀
      Mä myös uskon vakaasti, että se helpottaa vähitellen (pakko!) ja muutaman kerran jälkeen ei ehkä enää keräile itseään salin lattialta tunnin päätteeksi.
      Toivottavasti viihdyt jatkossakin mukana, oli se sitten taustalla tai framilla. 😀

  5. Kuullostaa niiiin tutulta!
    Paitsi etten muista koskaan pelanneeni koripalloa..
    Mun liikuntani on lähinnä kävelyä. Jos oisin reipas, pyöräilisin edes välillä työmatkat…mutta nyt en oo ollu.
    Olen päätynyt samaan kuin sinä: pyrin lisäämään liikuntaa, mutta ilman paineita. Niitä kun tässä elämässä on ihan riittämiin ilman itse aiheutettua stressiäkin. Ja kun se syyllistyminen ei auta mitää, vie vaan voimia.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oon niin samaa mieltä! Jostain silti omienkin korvien väliin on hiipinyt ajatus, että jos ei liiku tarpeeksi tai oikealla tavalla, jotenkin tosissaan, niin sitten sitä ei lasketa. Ja se, jos jokin, on omiaan latistamaan innon kokonaan.
      Eli kunhan liikkuu. Jotenkin, jossain, joskus.

Vastaa