Elämän (omituisin) kevät

Hiljenin koko korona-ajaksi, vaikka täällähän sitä olisi ollut tannerta mölistä, ja aikaakin – sitä oli ensimmäistä kertaa vuosiin niin paljon, ettei ollut tietää mihin sitä sulloa.

Nyt, jäsenet vielä helteisen juhannuksen jäljiltä velttoina, tuo kevään kaikin tavoin omituinen kolmen kuukauden ajanjakso tuntuu erikoisella tavalla kaukaiselta. Kun maaliskuun viimeisillä viikoilla päällimmäisenä mielessä oli hämmennystä, epävarmuutta ja pelkoakin, alkukesän korkealta porottanut aurinko ja askeleet kohti normaalielämää ovat onnistuneet yllättävän äkkiä pyyhkimään keväiset huolet.

Tilalle on astunut toiveikkuus ja osittain huojennuskin. Kaikki työt eivät sittenkään menneet. Peruuntuneille tapahtumille alkaa löytyä uusia ajankohtia. Laskut on pystytty maksamaan.

Enkä minä sittenkään monen kuukauden eristäytymisen jälkeen alkanut vihata puolisoani (eikä hänkään kai minua). Se on sittenkin ehkä kaikkein parasta.

Reagoin poikkeustilanteeseen eri tavoin kuin olisin ajatellut. En alkanut touhuta sivuuttaakseni tilanteen, vaan lamaannuin. Pysähdyin, olin ja ajattelin. Ja katselin jäätävän määrän rikossarjoja.

Löysin puhelimeni muistiosta tekstin, jonka nakuttelin sinne eräänä pysähtyneenä iltana huhtikuun lopussa. Ajatuksena oli siirtää se jo tuolloin tänne blogiin, mutta lopulta se vain jäi. Nyt ajattelin julkaista sen tässä, koska en halua kesän kepeyden antaa kokonaan pyyhkiä muistikuvia tuolta keväältä.

Haluan muistaa, ja haluan palata niihin ajatuksiin vielä myöhemminkin, olivat ne sitten kuinka hajanaisia tai keskeneräisiä tahansa.

23. huhtikuuta 2020

“Olin varma, että tässä se nyt on – minun aikani. Kuulunhan juuri siihen saamattomien muka-taiteilijoiden ryhmään, joilla on aina niin valtavasti ideoita ja ajatuksia muttei koskaan aikaa toteuttaa niitä. Kun on se arkikin. Lapset ja harrastukset. Ruoka pitää laittaa ja pyykit pestä.

Tämän piti olla se maailmankaikkeuden tarjoama hetki, jolloin luovuus saa tilaa ja heittää sormet kiitämään näppäimistöllä. Viimein pääsisin edistämään kirja-aihiotani, suunnittelemaan podcastia ja kirjaamaan ajan kanssa ylös kaikkia niitä havaintoja, jotka ovat jääneet korvien väliin risteilemään vuosien aikana.

Kuuden viikon jälkeen istun edelleen lamaantuneena sohvalla ja tuijotan rikossarjaa toisensa perään. Saan vaivoin tehtyä ne työni, joita on jäljellä. Unohdun monta kertaa päivässä vain tuijottelemaan johonkin. En saa kunnolla kiinni yhdestäkään ajatuksesta, en ole kirjoittanut tätä ennen sanaakaan mitään omaa.

Tuntuu hämmentävältä, huonolta ja laiskalta. Olen normaalisti aikaansaava ja innostunut, nyt pysty hädin tuskin nousemaan aamuisin ylös sängystä. Seuraan somesta muiden etäjumppia, lenkkejä, ikkunanpesuja ja pataleipiä. Minua väsyttää koko ajan.

En voi välttyä ajatukselta, että teen tämän jotenkin väärin. Luen armollisia kirjoituksia poikkeustilasta ja yritän sisäistää, että nyt ei tarvitse suorittaa. Kuulostelen päivittäin, miltä tuntuu ja miksi tuntuu siltä. Saamattomuus ahdistaa, mutta samalla tajuan, että normaalisti minua ajaa pakko. Teen, koska täytyy. Nyt, kun ei täydy, en tiedä, miten olla.

En ole aktiivinen ja onnistumiseen orientoitunut, kuten moni muu yrittäjä. En ole keksinyt mitään uutta, kun en tunnu edes ymmärtävän vanhaa. No, olen toki lukenut posket häpeästä punaisina vanhoja päiväkirjojani ääneen Instagramissa, mutta siitä ei kukaan ole vielä tarjoutunut maksamaan. Kumma kyllä.

Haluan nyökkäillä, että pahinta on epätietoisuus, vaikka pahimmalta tuntuvat ne ihmiset, jotka kestävät epätietoisuutta vielä minua huonommin ja keksivät omia totuuksiaan. Olen hämmentynyt siitä, kuinka vahvoja mielipiteitä kaikilla on kaikesta, kuinka suureen ääneen omaan ajatusmaailmaan sopivia ajatuksia ääneen huudetaan, kuinka nopeasti yhteisestä haasteesta tehtiin vastakkainasettelun taistelutanner. Ihmettelen, kuinka paljon ilkeyttä mahtuu 260 merkkiin, ja miten moni jaksaa olla kiinnostunut ennen kaikkea muiden tekemisistä. Neuvojen määrä on hämmästyttävä.

Tunnistan riveiltä vihan ja rivien välistä katkeruuden ja epätoivon. Inhimillisyydelle jää viikko viikolta vähemmän tilaa. Se ahdistaa ja pelottaa. Mietin, muistaako kukaan enää sitä keskustelua, kun “mitään ei saa enää sanoa”, vaikka nyt sanotaan kaikki ja isommin kirjaimin kuin ehkä koskaan ennen.

Tiedän ajattelevani liikaa sitä, miltä tuntuu, mutten voi sille mitään. Asetun herkemmin sen nahkoihin, joka teki virheen kuin sen, joka syyttää. Tiedän olevani naiivi ja herkkä. Tuntuu, etten ymmärrä koko tilanteesta mitään ja pidättäydyn juuri siksi olemasta mitään mieltä. Luotan asiantuntijoihin enemmän kuin itseeni. Ehkä olen siinäkin suhteessa naiivi ja herkkä.

Yhtäkkiä en tiedä mitään. En osaa sanoa, missä olen viiden vuoden päästä, saati mitä tekemässä. Kaiken yllä roikkuu hähmäinen epäilyksen varjo. En edes tiedä, ovatko nämä korona-ajatuksia vai ihan vaan ajatuksia, joille on yllättäen tilaa. Niiden ajatteleminenkin väsyttää.

Kaipaan ihan kummallisia asioita. Sitä, kun olin 17-vuotias. Kaukaisia tuttavia. Lapsuuden mökkilaituria. Tuntemattomassa seurassa kumottuja shotteja ja yökerhon tahmaista tanssilattiaa. Vapautta.

Tiedostan, kuinka hyvin asiat meillä kotona ovat, kun minulla on mahdollisuus olla herkkä ja väsynyt, jäädä tuijottelemaan seiniä ja kuunnella tuntikausia vanhaa rokkia. Tiedän, että läheskään kaikissa kodeissa tilanne ei ole samoin.

En tiedä, tulenko oppimaan tästä mitään. Tai ehkä sen etten noudata mitään ennaltamäärättyjä tehokkuusperiaatteita. Ja sen, että vihaan tv:n visailuohjelmia. En enää odota, että saisin luotua mitään erikoista, että voisin juhlistaa jälkikäteen tuotteliaita koronaviikkoja. Tai ehkä opin viimein pitämään minussa asuvaa herkkyyttä vahvuutena. Olen mieluummin inhimillinen idealisti kuin ilkeä älykkö.”

Tuo kolmen kuukauden ajanjakso oli kaikin tavoin poikkeuksellinen. Kun me normaalisti reissataan ehkä kerran vuodessa, tuohon ajanjaksoon mahtui kolme (3!) matkaa, jotka tietysti peruuntuivat. Nyt koko reissaaminen tuntuu jo ajatuksenakin omituiselta.

Ehkä se tässä pysähdyksessä oli hyvää. Että kiire ja pakko kokea kaikki heti loppui kerrasta. Hassulla tavalla on jopa levollisempi olo. Pakon edessä tuli tehtyä nopealla aikataululla pitkään takaraivossa roikkuneita päätöksiä, jotka lopulta selkeyttivät elämää. Se kuuluisa fokus taisi kirkastua.

Jos jokin noina poikkeusolojen kuukausina alleviivautui, se oli sopeutumiskyky. Ihminen venyy kummasti, kun on pakko. Ja sitten se unohtaa. Se on huojentavaa tajuta, kun koskaan ei tosiaan tiedä, mitä maailmassa tapahtuu.

Mutta niin. Näiden häilyväisten ajatelmien myötä halusin sanoa moi. Toivottavasti ruutujen siellä puolen voidaan hyvin.

–Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

15 Replies to “Elämän (omituisin) kevät”

  1. Moi Päivi.

    Täällä ollaan. Mulle kävi aika lailla samoin. Lamaannuin. Ja taidan kerätä niitä rippeitä vielä jonkin aikaa. En tiedä kuvittelenko vaan, mutta aikana ennen koronaa. (ek.), mulla oli elämässä kiva rytmi ja rutiinit (ja niiden mukavat poikkeamat), arki pyöri ja ihania suunnitelmia oli juurikin tälle keväälle. Matkoja, reissuja, juhlia, you name it. Olimme lisäksi juuri myyneet kotimme ja muuttoa pukkasi, emme tosin vielä tienneet minne. Kunnes sitten, se kuuluisa koronapaska lensi tuulettimeen. Mies pääsi onneksi ulkomaan komennukseltaan kotiin, mutta teki töitä aamusta iltaan kotoa käsin. Mulla oli kolme lasta tarpeineen kotona, apua tarvittiin niin läksyissä, kuin riitojen selvittelyissä kuin muonituksessa. (Ja hitto ne söikin paljon!) Piti pakata muuttolaatikoita, tietämättä mihin niitä kantaa ja etsiä samalla vimmatusti uutta asuntoa. Päiväkotilainen toki tarvitsi myös ihan seuraa. Itse jouduin laittamaan opinnot jäihin, en ymmärrä miten joku olisi kyennyt tekemään töitä tai kirjoittamaan ajatuksella jotakin. Kaikki puhui jostain lisääntyneestä ajasta, mulle sitä ei kyllä tullut mistään lisää, vaan kaikki aika meni. Harrastukset meni. Isovanhempien hoitoapu meni. Oma aika meni. Järki meni. Mielenterveys meni. Lamaannusväsymyksen määrä oli valtava.
    Oli kamala huomata, että minä en todellakaan ollut se koronan inspiroima etähyvänmielen lähettiläs, enkä edes soittanut tai laulanut parvekkeelta tai järjestänyt kavereille mitään etävisoja zoomissa. Mä vaan olin ja kärsin. En pelännyt tautia, enkä tee sitä edelleenkään, mutta siitä ahdistuin mitä se teki koko elämälle.

    Nyt vähän helpottaa. Opinnoissa jälkeen jäänti tosin harmittaa vietävästi, vaikka isossa kuvassa sillä ei ole hevon hävyn väliä.
    Sellainen katkera olo kuitenkin edelleen. Mieli haluaisi syyttää jotakuta tahoa tästä kaikesta. Suututti naapurit jotka veivät lapsensa normisti hoitoon ja opiskelivat itse, kun minä kotona omieni kanssa kärvistelin. Olin kateellinen jopa niille jotka “sai” poistua kotoaan töihin. Ärsyyntynyt sille, joka laittoi henkinen sormi ojossa viestiä minulle että “aikuiset sopeutuvat kyllä”. Minä en sopeutunut.

    Mutta, kuten sanottu, täällä ollaan.
    Voi hyvin, olet ihanan oloinen “akka”.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Moi Sylvia!
      Onpa ihana kuulla susta, kuin vanhan tuttavan tapaisi.
      Mä luulen, että aika monella tuo itsensä ja elämänsä rippeiden keräily uuteen kasaan vie vielä pitkään. Kun yllättäen kaikki seisahtaa kuukausiksi, penskat hyörii nurkissa tarvitsevina eikä tiedä, koska kaikki loppuu ja miten ylipäänsä sitten tapahtuu, se ottaa väkisinkin mielenterveyden päälle.
      Me selvittiin keväästä suhteellisen vähin vaurioin, varmaan suureksi osaksi sen takia, että lapset on jo niin isoja. Ne hoitivat omat hommansa hyvin itseohjautuvasti ja jättivät meille aikuisille tilaa ja aikaa nakutella töitä kasaan kotitoimistolla. Ja ihan vaan tuijotella myös kattoon.
      Onneksi sä olet edelleen siellä, yhtä sinnikkäästi kuin oot selvinnyt eristäytymishärdellistä. Ihanan oloinen akka sinäkin. <3 Voi hyvin!

  2. Jenni Silvennoinen says: Vastaa

    Ihana teksti. Ja niin moni kohta pätee. Oon myös kuullu monelta yrittäjältä tismalleen samasta lamaantumisesta. Ensin halusi tehdä kaikkea mutta sitten ei pystynyt mitään. Hei olisi kiva kuulla/nähdä mitä ehdotuksia sait blogin suhteen? 🙂 halaus!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Jenni! <3
      Näin jälkikäteen ajateltuna erityisesti, oli tosi kiinnostavaa seurata, kuinka eri tavoin eri ihmiset tilanteeseen reagoivat. Joku kasasi rupernopeasti uusista ideoistaan netissä myytäviä paketteja, toinen siivosi kämpän lattiasta kattoon, joku hiljeni somessa kokonaan, ja joku toinen laittoi huumorivaihteen silmään ja alkoi viihdyttää muita.
      Nyt onneksi tuntuu monin tavoin helpottavan.
      Noita blogi-ideoita tulee varmasti näkymään täällä pikkuhiljaa, kun taas pääsen postailun makuun. Kivoja ideoita tuli!
      Hyviä vointeja!

  3. Kirsi Muukkonen says: Vastaa

    Ihanaa. Kiitos.

    Itsekin seurasin ihmisiä, jotka saivat aikaan uusia asioita ja käyttivät kaiken ajan hyödyksi. Samaan aikaan pysähdyin työrintamalla ja kotona. Olen monessa suhteessa aikaansaava ja järjestelmällinen äitihahmo, mutta korona-aika ei todellakaan korostanut sitä puolta luonteessani. Kuin sattuman kaupalla törmäsin Instagram-tiliisi (en muista miten) ja siitä tuli todellinen pysähtyneisyyden ajan päivittäinen piristys. Oli huojentavaa nähdä joka päivä, että onkin vielä olemassa jotain yksinkertaisen hauskaa ja luonnollista! Kiitos elämäniloisesta ja maanläheisestä tilistäsi (blogiin olen tutustunut vasta sen myötä).

    Ihanaa kesää! Teet paljon ihmisiä iloisiksi!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Apua, miten ihanasti sanottu! Kiitos! Tuntuu hyvältä kuulla, että pienillä, arkisilla ja vähän hölmöillä jutuilla on voinut olla niin monelle piristyksenä vaikeana keväänä. Se olikin ehkä se, mihin pystyin keskittymään, kun muuhun en kyennyt. Toisaalta mistään en ole ehkä koskaan saanut yhtä paljon riemukasta palautetta kuin korona-ajan Insta-stooreista. 🙂
      Kiva, että löysit mukaan!

  4. Ihanaa, kun taas kirjoitit ❤ Ja miten hienosti kuvailitkaan fiiliksiä koronaeristyksen aikana sekä nyt. Omat fiilikseni olisi tarkoitus myös kirjoittaa auki, mutta se teksti odottaa vielä inspiraatiota, ei ole edes luonnoksissa vielä 😀

    Täällä yksi, joka ei saanut kevään aikana mitään “hienoa ja mullistavaa” aikaiseksi mukamas “lisääntyneen ajan” myötä. Päivien fokus oli suoriutua omista etätöistä, ekaluokkalaisen etäkoulusta sekä yhden neljä ween tohottamisesta. Väsytti, v*tutti, ahdisti, oma koti tuntui hetkittäin tietyllä tapaa vankilalta.

    Toisaalta sitten taas tällaiselle introverttiluonteelle teki hyvää, kun sai olla ilman muiden ihmisten seuraa eikä päiviin kuulunut niin paljon uuvuttavia kohtaamisia, vaikka niitä rakkaimpia ihmisiä olikin tottakai ikävä.

    Todella outo ajanjakso tässä elämässä. Ei ihan heti tule unohtumaan.

    Kirjoittele ihmeessä lisääkin. Sun tekstejä on ihana lukea ❤

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ja mitä enemmän sitä näin pahimman ajan vähitellen helpottaessa miettii, sen hullummalta tuntuu ajatus siitä, että tuollaisessa poikkeustilassa pitäisi olla vielä jotenkin erityisen luova, aikaansaava ja tehokas, kun koko normaalielämä on heittänyt kuperkeikkaa ja sitä yrittää niistä rippeistä keräillä itselleen ja perheelleen jotenkin järkevää arkea. Sanoisin, että ihan hyvin me kuitenkin vedettiin! <3

      Mutta tunnistan myös tuon saman, että osaltaan introvertti minussa myös nautti siitä, että sai luvan kanssa jäädä omiin oloihinsa eikä. Olen tietyissä tilanteissa helposti vetäytyvää tyyppiä ja siksi osittain myös tähän normaalimpaan arkeen palaaminen on tuottanut vähän tuskaa, koska syrjässä viihdyin myös hyvin.

      Kiitos Henna Helena, kokeillaan, josko blogi tosiaan päivittyisi taas vähän säännöllisemmin.

  5. Heippa!
    Kiitos hyvästä tekstistä ja flashbackistä. Kevät oli kamala. Vasta eilen uskalsin itkeä ääneen sitä, kuinka lähellä olin burnoutia. Opekevät oli ihan valtavan kuormittava; töitä kellon ympäri -aivojaan ei voi pysäyttää. Kehoni reagoi. Oikeat kontaktit puuttuivat. Vaikka aamuisin on joskus tylsää lähteä töihin, nyt tiedän, että se on oikeasti ihanaa! Luojalle kiitos perheestä ja ihmisistä ympärillä, jotka tsemppasivat. Palailen…pätkittäin…loma tulee tarpeeseen. Syksy pelottaa.
    On oikein olla herkkä ja reagoida, aina ei tarvitse olla vahva <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oli suorastaan hämmästyttävää, millä tehokkuudella opetus siirtyi etäopetukseksi, te opettajat teitte siinä aivan suunnattoman työn. Toivottavasti kesä antaa aikaa palautua ja prosessoida kulunutta aikaa rauhassa, ja jättää aikaa myös levolle.
      Kuten hyvin sanoitkin, aina ei tarvitse olla vahva, heikkouden ja herkkyyden saa antaa myös näkyä. Sehän meistä tekee ihmisiä. <3

  6. Kiitos tästä kirjoituksesta! Koronakevät oli erittäin väsyttävä ja huomaan, että nyt väsymys alkaa tuntumaan, kun tilanne hieman helpottaa. Töissä (hoitoala) on ollut todella kiireistä, kun palveluita on järjestetty uudelleen ja silti pidetty pakolliset kuviot käynnissä. Samalla on pitänyt pyörittää arkea ja vakuuttaa lapselle, että kyllä tästä selvitään. Ihania, toivottavasti keveitä kesäpäiviä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toivottavasti sulla on mahdollisuus kesällä kunnolla levätä ja myös prosessoida kaikkea, mitä olet käynyt läpi. Vaikka kiire tuskin hoitoalalla oikein koskaan helpottaa. Olet ansainnut kunnon tauon, toivottavasti saat sen myös! <3

  7. Aivan loistava tämän kuluneen kevään ja sen kaiken koetun kuvaus. Osittain saatoin samaistua, vaikka kuuluinkin siihen maanisesti pataleipiä leipovien kastiin….Pakko oli purkaa sitä turhautumista, pelkoa ja huolta tulevasta ja mitä lie ajantappoa niihin lukemattomiin pataleipätaikinoihin. Mun korona-arjen kohokohtia oli lähes maaninen somen seuraaminen, ig livet-myös ne sinun päiväkirjalivet olivat monessa kohtaa sitä parasta huumoripläjäystä ja ajatusten nollausta!

    Kuulun itse siihen “onnekkaaseen” väkeen, jonka töihin tämä poikkeusaika ei tuonut muuta muutosta kuin siirtymisen kotityöskentelyyn ja jäätävän määrän selviteltäviä asioita esimiestyön ominaisuudessa. Mutta nuo armaat teinit, herra varjele mikä kevät! Harrastustoiminta loppui kuin seinään, koulu siirtyi kotiin ja nuo niin rakkaat ystävät, pysyttelivät reilun pari kk poissa silmistä, vain ruudulla heitä saattoi tavata. Olihan se, melkoista settiä se.

    Mutta nyt, kun ihmiset varailevat jo ulkomaan matkoja, suunnittelevat tulevaa, me varovaisesti vilkuilemme silmät sirillään ympärillemme ja koitamme ymmärtää, että elämää olisi taas neljän seinän ulkopuolellakin tarjolla. Hurja ajatus!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä sain leipomisesta kiinni vasta useamman viikon jälkeen, siinä vapun jälkeen. Ja lukeminenkin alkoi maistua vasta, kun alkoi vaikuttaa siltä, että elämä taas joskus palailee ehkä mallilleen. Mutta siis maailman ihanin kuulla, että sekopäiset päiväkirjalivet on tuottaneet iloa ja saaneet ajatukset pois ahdistavasta tilanteesta.<3
      Kyllä tää tästä taas lähtee. Ennemmin tai myöhemmin. Musta on tärkeetä huomata ja huomioida myös se, että jokainen saa toipua tästä ajasta omalla tavallaan ja aikataulullaan.

  8. Moi, nyt on pakko kommentoida, koska siun blogi on ollu osa miun kesälukemista. Eksyin sivustoille ensin pannukakkureseptin perässä useamman kerran (ja se on muuten ihan parasta, kiitos) ja sitten huomasin, että täältä löytyy sitä kuuluisaa vertaistukea. Aloin lukea teinijuttuja ja hiljalleen muuta. En tiedä harrastaako kukaan muu tämmöistä, mutta kun löydän hyvän blogin niin haluan päästä kärryille ja luen sen alusta tähän päivään (oikoen toki). Nyt oon seilannut blogin läpi ja oon saanu nauraa, vähän pyyhkiä silmäkulmia ja saanut, ah, niin paljon vertaistukea näihin esiteininä häämöttäviin aikoihin (lapset 11v., 9v. ja vauva). Kiitos!!! Ihana olet ja niin ihana kun oot jaksanu kirjuutella. Ois tehny mieli kommentoida moneenkin tekstiin, mit se tuntu höperöltä kun muut kommentit oli monen vuoden takaisia. Mut nyt, täällä ollaan, uusi lukija ja toivottavasti paljon jatkoa tulossa!

Vastaa