Hiekkisraivarit, kunkkukutonen vai mariseva murkku?

Joku teistä saattaa ehkä muistaa, kun kävin pari vuotta sitten vieraana Valeäidin podcastissa juttelemassa teineistä ja teini-ikäisen lapsen vanhemmuudesta. Tuolloin Hanne heitti jakson lopussa kysymyksen, että minkä näistä uhmakkaista kasvuvaiheista valitsisin mieluiten: 2-vuotiaan hiekkalaatikkoraivarit, 6-vuotiaan kuninkuusvaiheen vai teiniuhman.

Valkkasin tuolloin, kohta 14-, 11-, ja 9-vuotiaiden lasten äitinä, teinin. Kaikkine siihen astisine uhmakkuuksineen, ällittelyineen ja rasittavine kiukutteluineen.

Eilen Hanne heitti saman kysymyksen mulle uudestaan. Tälläkään kertaa ei tarvinnut miettiä kauaa, vaan vastaus oli sama kuin aiemmalla kerralla. Epävarmasta ja rissaavasta murkkuikäisestä on kasvanut parissa vuodessa rauhallisempi, ajatteleva ja fiksu nuori nainen, joka on myös äärimmäisen hauskaa seuraa. En missään nimessä jaksaisi enää taistella kuusivuotiaan kanssa kurahousuista tai kantaa rimpuilevaa kaksivuotiasta hiekkalaatikolta kotiin.

Oikeasti teini-ikäiset on mahtavia.

Tosin myönnän, että näin tuskin olisin vastannut vielä puoli vuotta sitten, tai viime kesänäkään. Joku joskus sanoi, että nuoren elämässä usein juuri kasiluokka on sellainen käännekohta. Yläkoulun aroista nuorikoista tuleekin yllättäen täysivaltaisempia koulun vanhemman sakin jäseniä, elämä kiehtoo, vapaus kiehtoo, ja ai luoja sentään, ne hormonit! Ne menee ihan raiteiltaan.

Meillä kävi juuri näin. Kasiluokan kevään aikana arasta koululaisesta sukeutui välinpitämätön ja lasittunein silmin tyhjyyteen tuijotteleva angstinen kovis. Kaikesta huokui tarve karistaa se hyvän ja kunnollisen koulutytön leima ja alkaa elää omanlaistaan elämää. Koska kasiluokkalainen jos joku tietää, mikä hänelle on parasta. Ja on siinä ohessa tietävinään myös kaikesta muusta kaiken.

Sitä on vanhempana tottunut kestämään vuosien aikana valtavan määrän vastustusta, oppinut neuvottelemaan, kuuntelemaan ja juttelemaan. Sitä on harjoittanut lastensa kanssa kaikkia mahdollisia yhteistyö- ja neuvottelumuotoja lahjonnasta keskustelutuokioihin ja puhelimen takavarikoinnista molemminpuoliseen räyhäämiseen. Mutta pahinta oli, kun yhtäkkiä 15 vuotta rakennettu yhteys tuntui katkeavan yhdessä yössä. Tuohon välinpitämättömästi lävitsesi tuijottavaan olentoon ei ollut enää mahdollista saada minkäänlaista yhteyttä.

Se on ehkä yksi suurimmista vanhemmuuden peloista. Että lapsesta tuleekin joku, jota ei yllättäen tunne lainkaan. Oletkin 15 vuotta kasvattanut ihmistainta, joka yllättäen viis veisaa sinusta, perheestään tai hänelle kotona opetetuista arvoista tai käytössäännöistä.

Pahinta oli, että lapsi oli itsekin pihalla olotiloistaan. Se käyttäytyi kuin vieras, säntäili tilanteisiin pelottomana ja kokeilunhaluisena. Kun sen kaappasi halaukseen, se ei vastannut. Kun sille jutteli, se oli hiljaa. Kuin ihan outo, vieras ihminen.

En ollut koskaan aiemmin ollut yhtä huolissani. En maitoallergisen vauvan, 2-vuotiaan känkkäränkän tai edes kaikkien sääntöjen yllä ylimielisesti keikaroivan eskarilaisen kanssa. Siinä hetkessä olisin varmasti ilolla ottanut mieluummin sekä hiekkisraivarit että kunkkukutosen, kaikessa raivostuttavuudessaan, mutta hallittavina.

Onneksi nuo kivuliaimmat kasin kasvukuukaudet on ohi. Onneksi rippikesä, joskin osin niin ihana, vielä enemmän kuitenkin muistoissa raskas ja vaikea, on ohi. Ja onneksi, onneksi saatavilla on apua ja tukea. Sekä sille kipuilevalle murrosikäiselle että sen hämmentyneille vanhemmille.

Ja se yhteys, se löytyi onneksi uudestaan. Ehkä noiden repivien kuukausien ansiosta vielä vahvempana.

Ottaisin siis vieläkin mieluiten noista kolmesta vaihtoehdosta teinin. Tuon ihanan, äkäisen, huolettoman, suurpiirteisen, hassun, ilkikurisen ja fiksun nuoren ihmisen. Ja sanon tämän nyt senkin uhalla, että kahdella nuorimmaisella on tuntunut murrosmullit alkavan samaan aikaan… Katsotaan sitten parin vuoden päästä taas uudestaan, kuinka suu pannaan.

Toisaalta, nyt ehkä osaan jotenkin jo varautua. Tiedän, että jotain sieltä on tulossa. Silti ehkä toivoisin, että kasiluokan alussa kaikki vanhemmat istutettaisiin koulun auditorioon ja lykättäisiin niiden kouriin vielä konkreettisesti kuraattorin ja koulupsykologin puhelinnumerot. Joku kertoisi, että edessä voi olla vaiherikas vuosi, kaikenlaista tapahtuu, ei tarvitse pelätä ja kaikki järjestyy.

Ennakointi toisi tässä vanhemmille helpotusta ja turvaa vähintään yhtä paljon kuin Lansinoh-voidekerros suojasi nännejä imetyshaavoilta 15 vuotta aiemmin.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

15 Replies to “Hiekkisraivarit, kunkkukutonen vai mariseva murkku?”

  1. Minä kadotin nauravaisen pellavapää poikani heti seiskaluokan alussa, tilalle sain murahtelevan huppupäisen lasikatseisen nuorenmiehen jota ei kiinnostanut mikään eikä ketään. Vähiten kaikki. Murrosikä iski puskista ja lujaa. Nyt näin kasin keväällä löytyy vähän jo hymyä ja Äitikin saa nopean halauksen silloin tällöin. Isosiskonsa lipui yläasteen läpi ongelmitta ja luulin (virhe) kun samasta tavarasta on tehty ja ympäristö sekä perimä on samat niin kai samanlailla menee. Ei menny. Vieläkin Wilma huutaa harmaata viikottain (tai päivittäin) mutta selvästi käännös ”parempaan” on hitaasti tulollaan. Voi kun opet jaksaisi näitä hukassa olevia ihmislapsia, jota hormoonihuurussa säntäilee päin seiniä. Voikun nämä lapset ottaisivat ohjeen sieltä ja sanan täältä. Viime viikolla näin ihmeen – poikanen mietti että on kokeet – niin mistä sen adverbiaalin tunnistaa. Häkellyin – menin vessaan itkeä tirauttamaan, se taitaa murromöykky mennä ohi. Jaksamista kaikille kenellä tämä on vielä edessä tai meneillään. Tulipa pitkä komenttii mutta iski niin akuuttiin tilanteeseen.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi niinpä, kaikkeen. Meillä kohta 13-vuotias on alkanut jo murrosoirehtia, ja se tuntuu jollain tavalla ehkä vielä oudommalta kuin vanhimman kanssa. Ovat niin erilaisia persooniltaan.
      Pahinta on juuri se voimattomuus. Välillä on ollut sellainen olo, että tyyppi lipuu nyt johonkin, mistä en saa sitä enää takaisin, ja mitä jos sattuukin jotain. On ihan helvetin vaikea päästää irti ja alkaa luottaa.
      Tsemppiä sulle, mulle ja meille. <3

  2. Pienten lasten vanhemmille on tarjolla tukea. On vertaistukea synnytyskertomuksista ja pulloruokinnasta, yövalvomisesta, allergioista ja Kuoma-saappaiden oikean värin valinnasta. Mihin tahansa mietteiden löydät vertaistukea kahvipöydästä tai vähintään netistä. Kumpi syöttötuoli on parempi, mikä päivähoitomuoto kannattavampi?

    Teinien vanhemmat ovat ihan eritavalla yksin. Ne samat aikuiset, joiden kanssa istuttiin kerhon kevätjuhlissa, istuvat toki edelleen siellä samassa vanhempainillassa. Mutta jotain on toisin. Murrosikä murtaa myös vanhemmuuden, eikä sitä ole helppo tunnustaa. Ennen olit paska mutsi, kun unohdit lapsesi lelupäivän. Nyt olet paska mutsi, koska lapsesi sanoo niin. Kuuluvasti. Ja monta kertaa päivässä.

    Usein ajattelen, että antaa olla. Mutta teinin hymystä saa niin paljon. Paljon enemmän kuin siitä vauvan hymystä. Vauvat kun on niin helppoja saada hymyilemään.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Se on muuten totta. Tavallaan vanhemmat putoaa omilleen siinä vaiheessa, kun lapsi menee kouluun. Ei ole enää vuosittaista neuvolakäyntiä, jos tuttu terkkari osaa kysyä juuri ne oikeat kysymykset, vaan satunnainen koululääkärin vastaanotto muutaman vuoden välein, missä tarkistetaan lähinnä fyysinen vointi.
      Vaikeinta oli ehkä kohdata se oma riittämättömyytensä ja pelkonsa. Kun mietti, että varmaan kellään muulla ei ole tällaista ja sitä, kuinka epäonnistunut vanhempi pitää olla, että lapsi vaan henkisesti katoaa yhtäkkiä. Siihen on vaikea hakea apua, ei osaa ryhtyä, ei tiedä mihin soittaa, ei ymmärrä, mikä on normaalia ja koska uskaltaa pyytää apua.
      Koulussa tekevät todella hienoa työtä, ottavat yhteyttä heti, jos tuntuu, että on aihetta ja tukevat.

  3. Mehukekkerit Veera says: Vastaa

    Meillä on tuollainen kuusivuotias kunkku. Haluaisin sanoa jotain kivaa, mutta on aamuja jolloin en vain pysty.
    Sitten sen huutamisen ja kaikkien huonojen päivien ohessa on iltoja, kun hän lukee ja hihittää itse sohvan nurkassa, ja lopulta suostuu kertomaan mikä oli kirjassa parasta. Ehkä tämäkin vaihe menee siis ohi?

    Ja tuohon ylempään kommenttiin vielä sanoisin, että voi kun olisi jotain tukea tähän uhmaan. Ei vain oikein ole, ne tuet oli tosiaan siellä vauvavuosina, ei enää nyt.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tuo kutosen uhma oli meillä esikoisen kanssa ihan hurja, niitä hetkiä en kaipaa kyllä yhtään takaisin. Se oli väsymätön taistelija kaikissa asioissa, mutta me vanhemmat ei ois millään jaksettu olla. Että ymmärrän sua kyllä hyvin.
      Mä muistan saaneeni lohtua vähän edes siitä, että oli tuttu ihminen neuvolassa, jolle saattoi soittaa ja vuodattaa, jos oli tarve. Ja että se lohdutti, kuunteli ja jaksoi aina uudestaan vakuuttaa, että se oli normaalia ja menee ohi. Mutta ehkä näissä kaikkein parasta olisi kuitenkin se vertaistuki. Se huojentaa, kun voi jonkun toisen kanssa käydä ahdistavia hetkiä läpi.

  4. 6-vuotiaan uhmaan kannattaa hakea sympatiaa eskarista. Siellä vaihe on aikuisille tuttu ja taitava ammattilainen osaa kyllä lohduttaa.
    Blogimaailmasta tuore kirkoitus aiheesta löytyy esimerkiksi Sydän vähän kallellaan -blogista. Siellä oli kommenttikenssä vinkattu myös kirjallisuutta luettavaksi aiheen ympäriltä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hyviä vinkkejä! Ja sit yks hyvä on, että yrittää saada itselleen päivän tai pari vapaata arjesta. Sen suo oikeasti jokaiselle vanhemmalle välillä.

  5. Kiitos tästä kirjoituksesta! Tuli kuin tilauksesta.. Itse kipuilen juuri parhaillaan teinin kanssa (esikoinen) ja olen melkein yhtä pihalla kuin hän. Tunnistan niin hyvin tuon kivun, joka syntyy siitä, että oma ihana, läheinen lapsi ei yhtäkkiä vastaakaan halaukseen tai torjuu yrityksesi luoda edes jonkinlainen kontakti (yleensä epätoivoinen yritys heittää hauskaa ja rentoa läppää..). Kipua -ja huolta ja epämääräistä hätää synnyttää myös se, kun ennen niin iloinen ja seurallinen tyttö viettää suurimman osan hereilläolo ajastaan omassa huoneessaan kuulokkeet päässä ja puhelin kourassa. Huomaan murehtivani -ja myös kyseleväni jatkuvasti, onko hänellä kaverisuhteet ok ja miksi hän ei ole enää ystävien kanssa niin kuin ennen. Hän on aika introvertti luonne ja viihtyy hyvin itsekseen, mutta ennen ollut kuitenkin enemmän ystävien kanssa. Nykyään hän on tosi paljon itsekseen ja se huolestuttaa, vaikka harrastaakin koulun lisäksi. Tyttö itse tietenkin äyskähtää uteluihin, että joo joo! Ja mitä sä aina kyselet!? Ja ymmärrän kyllä ärsytyksen 😀 mutta kun huolestuttaa!
    Per#*le eikö tämä murehtiminen ikinä lopu!! Ja meillä ollaan vasta alussa tässä teinihommassa!! Tyttö on vasta menossa yläasteelle syksyllä.. luoja varjele…..

    1. Tähän osaan vastata – meillä sekä poika (nyt 20v) että tyttö (nyt 16v) on ehkä just tossa 13-14v iässä linnoittautuneet myös.omaan huoneeseensa. Tyttö on nyt just taas alkanut liikkua kavereiden kanssa (lriparilta jossa oli isosena löytyi kiva porukka) ja pojankin sosiaalinen elämä on ok, tyttöystävä kun löytyy. Ainakin tytöllä kyse oli osittain siitä, ettei varmaan ollut oikein vielä aikaisemmin valmis sellaiseen teinimeininkiin mitä vanhoilla kavereilla oli. Harrastukset onneksi olleet kuitenkin kuvioissa niin onhan sielläkin vähän sosiaalisuutta – ja siellä puhelimessa kun on. Tsemppiä teille – uskon kyllä että menee ohi! Nimim. Yks vielä – kuopus 12v

      1. Kiitos tsemppiviestistä ❤️ Varmasti huolehdin liikoja. Ja osittain murehtiminen johtuu myös siitä, että mun on sosiaalisena luonteena vaikea ymmärtää introverttiä tyttöäni ja sitä, että yksin oleminen on eri asia kuin yksinäisyys. Tässä olen yrittänyt kehittyä.

  6. Missä saa tehdä anomuksen, että aika pysähtyisi muutamaksi vuodeksi siinä 9-10v vaiheilla? Tämä äiti tarvitsee lisäaikaa, ennen lapsen murrosikää. Kauhulla muistelin, mitä kaikkea itse tuli teininä kohellettua. Vaan kai se on kätensä ristittävä ja annettava toisen kasvaa. Luottaa siihen, että myllerrykset aina menee ohi. Pitää varmaan ryhtyä kasaamaan lapsen kavereiden äideistä jonkinlaista vertaistukiryhmää itselle.

  7. Ihana postaus! Ja niin tarpeellinen, esikoinen täyttää 14 ja itsestä tuntuu, että olen kadottamassa mun pienen tytön ja en tunne lasta ollenkaan. Mutta irtautuminen on tärkeää. Kasvamisen paikka siis itsellekin. Vertaistuki on kyllä paras tuki 👍 Ja samoin valitsisin näistä kolmesta vaiheesta ❤️

  8. Olipa hieno kirjoitus, todella!

    Mä mietin, että ehkä mua auttaa muutaman vuoden päästä se, miten aivoille kerrotaan murkkuikäisellä käyvän: kuulemma aivojen hermoradat menee ihan uusiksi, siis vähän niin kuin tulisi koko Suomen tieverkon täysremontti: siltoja poikki, ohituskaistaa tuonne, uutta metsäautotietä tänne.

    Sehän tarkoittaa, että teinin aivot on ihan konkreettisesti ”katkolla”: ei vaan pysty vastaamaan, puhumaan, ajattelemaan, tuskin kävelemään normaalisti.

    Katsotaan, muistanko itse sitten, kun tilanne ns. päällä 🙂

  9. Ihana postaus ja kiitos vertaistuesta. Terv. 14-, 11- ja kyllä, 6-vuotiaan äiti. Välillä vähän puhalluttaa…

Vastaa käyttäjälle Mymmeli Peruuta vastaus